perjantai 30. marraskuuta 2012

Armoa!

Herrtsyykkeli! Onko viimeisestä päivityksestä melkein kuukausi?! Tajusin asian tänään - olen paljon miettinyt tänne kirjoitettavia asioita, mutta näköjään ne ovat kaikki jääneet pääni sisään.

Oijoi. Marraskuu oli juuri niin vaikea kuukausi, kuin miltä se aluksi tuntuikin. Treeni on huvittanut tosi vähän ja pienetkin asiat ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän vaikeilta. Käänteentekevä juttu sattuikin pari viikkoa sitten, kun olin Oulussa tekemässä juttua akupunktiohoidosta, ja Tarja Eskola - jutussa hoitoa tehnyt henkilö - tarjoutui tekemään myös minulle tällaisen hoidon. Ja tokihan minä suostuin!


Hoidon alussa Tarja tunnusteli pulssiani ranteista ja halusi kurkistaa suuhuni. Kirjoittelen myöhemmin itse hoidosta ja löydöksistä tarkemmin, mutta mikä oli mielestäni suurin oivallus oli, että Tarja kertoi minun käyvän vähän ylikierroksilla. Siis puhutaan pienoisesta ylikunnosta. Jotenkin samalla hetkellä ymmärsin, että siitähän tässä väsymyksessä on ollut kyse: pimeään, ankeaan ja kylmään vuodenaikaan yritän koko ajan kaikkialla kaikenaikaa saada itsestäni täydet tehot irti, niin työntekijänä, treeneissä kuin henkilökohtaisessa elämässä. Sopimuksista pidetään kiinni ja hommat tehdään sata lasissa...

...mutta minkä takia? Mihin kisoihin minä olen tässä valmistautumassa? Mitä maailmanennätystä minä yritän tehdyn työn määrässä? Miten tämä raivokas puurtaminen jokaisella osa-alueella auttaa minua kehittymään paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi minäksi?

Jouduin vakavaan paikkaan itseni kanssa. En ollut noudattanut annettua treeniohjelmaa pilkuntarkasti, vaan olen korvannut osan punttitreeneistä CrossFit-treenillä, niin, että viikkotasolla treenit ovat olleet jotain tyyppiä 2-3 punttia, 2-3 CrossFit-treeniä. Joka siis on minun tasollani vähän liian vaativa setti. Tajuan sen nyt. Siihen vielä päälle pieniä arjen asioita, joita itse kullakin on aina ajoittain kannettavanaan, niin ei ole mikään ihme, jos välillä puhti on tuntunut loppuvan kesken.

Niinpä olen nyt ottanut pari viikkoa vähän kevyemmin, itseäni ja tuntemuksiani kuunnellen. Treenimäärä on silti pysynyt siellä minimissään neljässä kerrassa viikossa, mutta seassa on ollut kevyitä hölkkälenkkejä ja liikkuvuusharjoitteita. Samalla olen huomannut stressitasojen kääntyneen laskuun, ja olo on muutenkin rauhallisempi, kuin hetkeen.

Niin, ja.

Tähän kuukauteen liittyi sellainenkin juttu, että siskoni täytti pyöreitä. Sitähän piti sitten juhlistaa. Kahtenakin viikonloppuna.

Toissasunnuntaina olin yhdeltätoista aamulla nukkumassa. Olin viimeksi ollut yössä seitsemän viikkoa sitten, joten kerralla sitten senkin edestä. Vaan olihan eeppiset juhlat! Tuosta oli toki suora seuraus, että teki mieli perua viime viikon treffit Tytin kanssa. Varsinkin, kun samaan syssyyn naiseuden planeetat järjestyivät siten, että tunnuin olevan pelkkää nestettä ja ihraa. Pientä nousua olikin mittauspisteissä, mutta paino sentään on kääntynyt laskuun. Vihdoinkin!

Tämän insidentin jälkeen olen ollut taas nöyrä treeniohjelmalleni. Nytkin ulkona riehuu maailmanlopun lumimyräkkä, on perjantai-iltapäivä ja minulla on jääkaappi täynnä ihanaa ruokaa, mutta sitä ennen CrossFit-hommia.

Kevättä kohti mennään! Elämänmyönteisyys alkaa pikkuhiljaa palata, rautaan tarttuminen on ollut taas suorastaan ilo, ja muutenkin on aika jeppis meininki!


maanantai 5. marraskuuta 2012

Miksi leuanveto?

Tämän takia:

Syyskuu
Tänään
Alkaa löytyä sitä V:n mallia. Olkapäätkin alkavat näyttää pikkuhiljaa siltä, että jotain on nosteltu. Ajan kysymys, milloin tuolta alkaa seasta pilkottaa vähän epäkästä. Voin jo kuvitella sen siihen. Tiedättekö, miten hienoa on, kun naisen selkä näyttää tältä:
Vähän matkaa vielä tuohon... No, nyt sitä palapaistia nassuun, ja huomenna taas uudet kujeet. Jepajee, täältä tullaan!

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Elämäntaparemontti. Nyt.

Tulipa tässä vain sunnuntaiaamuna mieleen, että te, jotka suunnittelette elämäntaparemonttia tai haikailette kesäkunnon perään: mikään ei ole parempi aika aloittaa näiden suunnitelmien toteuttamista, kuin syksy. Rantakeleihin on vielä seitsemän kuukautta aikaa. Siinä ajassa ehtii kevyesti tiputtaa vähintään kymmenen kiloa, jos asiaansa suhtautuu päättäväisyydellä. Niin ei tarvitse sitten toukokuussa ostaa läjäpäin naistenlehtiä, että miten karistaa viisi kiloa ennen kesää. Onko kukaan koskaan onnistunut näiden artikkeleiden ohjeilla?

Itse olen huomannut, että noin kaksi kuukautta on ratkaiseva aika onnistuneessa kehonmuokkauksessa. Alkuinnostus kestää suurin piirtein kuukauden. Siinä ajassa paino saattaa pudota reippaastikin, tulokset innostavat, uudet lajit motivoivat ja itsepintaisuus riittää pysyttelemään ohjelmassa.

Jossain vaiheessa tulokset kuitenkin hiipuvat - paino ei yksinkertaisesti voi jatkaa sellaista putoamista kuin se aluksi tekee, keho tottuu uuteen tilanteeseen ja treeni saattaa alkaa kyllästyttää - ja kun ollaan menty yli kaksi kuukautta, erotetaan onnistujat niistä, jotka jonkin ajan kuluttua aloittavat kaiken alusta. Kun tavoite on selvänä ja mahdollisimman konkreettisena mielessä, auttaa kyllä tahto viemään läpi jumitteluaikojen. Kun kaksi kuukautta on mennyt, olet todennäköisesti jo jossain määrin omaksunut uuden elämän perusperiaatteet, eikä se tarvitse erillistä ponnistelua ja jatkuvaa kieltäytymistä ja skarppaamista. Jos ruoka ja treeni ovat kunnossa, tulokset kyllä tulevat ennen pitkää. Kahden kuukauden kohdalla alkavat jo ulkopuolisetkin huomata sinussa selviä muutoksia, mikä taas vuorostaan motivoi jatkamaan. Ja lopussa kiitos seisoo.

Elämäntaparemontille tai kehonmuokkaukselle on annettava aikaa, rakkautta ja rajoja. Kuukaudessa ei vielä saada dramaattisia muutoksia aikaiseksi. Anna sille puoli vuotta. Ja asennoidu siihen sillä tavalla alusta asti: tässä tulee kestämään, mutta tulokset tulevat puhumaan puolestaan.

Kun aloitat jo tänään, tulet kiittämään itseäsi puolen vuoden kuluttua. Kyllä, takapakkia tulee, paino saattaa saada sinut hulluksi aina silloin tällöin, tulokset jämähtävät paikoilleen tai tuntuu, että olet yhtäkkiä yhtä rasvainen kuin aina ennenkin. Hanki siis mahdollisimman erilaisia mittareita: vaaka, mittanauha, tavoitevaatteet, rasvaprosentti, valokuvat, kirjoita harjoituspainosi ylös. Mitä konkreettisemmaksi projektisi paloittelet, sitä helpompi sinun on epäuskon hetkellä muistuttaa itseäsi jo kuljetusta matkasta.

Itse olen huomannut, että henkisesti saatan lihoa tai laihtua kymmenen kiloa päivästä riippuen. Silloin pieni vilkaisu valokuviin, ja muistan taas, missä todellisuudessa mennään. Olen aivan loputtoman tyytyväinen siitä, että palkkasin Tytin avukseni. Kun tiedän olevani tilivelvollinen kahden-kolmen viikon välein, auttaa pelkästään se pysymään ruodussa epäuskon hetkinä. Jos mahdollista, hankkikaa siis ulkopuolista apua. Se maksaa itsensä takaisin.

Tällaisissa aatoksissa näin sunnuntaina. Ja se muutos ei muuten ala huomenna, vaan se alkaa tänään. Edes pienellä kävelylenkillä. Mites se menikään, että pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella?

torstai 1. marraskuuta 2012

Avoin kirje marraskuulle: MEIKÄ VIHHAA SUA!!!

Eeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihhhhhhhhhhhhhhhhhh!!! Nyt se on taas täällä, nimittäin taas yksi marraskuu lusittavana. Kun lehdet ovat jo pudonneet puista, mutta lumi ei ole vielä maassa. Kun ei ole vielä tottunut siihen, että seuraavat puoli vuotta on kylmää ja pimeää. Olisi edes kunnolla pakkasta ja sata metriä lunta. Sen sijaan on lohduttomalla tavalla kuivista käsistä pois hilseilevät kesän rusketusten rippeet, tummuvat silmänaluset, päätä myöten liimautuva tukka ja kerrastoihin kaivautuvat ja ulkomaailmalta sulkeutuvat kanssamatkustajat.

Tähän viikkoon asti uusi dietti ja treeni on tuntunut vaivattomalta ja luontevalta noudattaa - en ole edes miettinyt ylimääräisiä mässyjä saati treenien skippaamista - mutta nyt vastustaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

On aivan totaalisen uuvahanut olo. Treenaamisen aloittamisen kynnys on aivan järkyttävän korkea. Olenkin suosiolla pitänyt nyt muutaman välipäivän - turha sitä on puolitehoilla lähteä kilkuttelemaan, kun ei tässä nyt mihinkään kisoihin olla valmistautumassa. Mieluummin lataan hetken, ja palaan sitten entistä ehompana raudan pariin. Armoa, armoa!

Mikään unimäärä maailmassa ei tunnu riittävän, ja voisin vain syödä syömästä päästyääni. Hiilihydraatteja, tietenkin. Aivan käsittämätön himo lappaa suklaata. Eilen töiden jälkeen ehdin jo ehdottaa palkkapäiväpalkintoburgereita, jotka sitten päädyttiin korvaamaan intialaisella. Riisiä tuli mutustettua tavallista enemmän, jos se suklaan himo siitä tyydyttyisi. Kuitenkin näin unta niistä saamatta jääneistä burgereistä ja jopa unessa stressasin, että nyt ei mennyt dieetti kuin Strömsössä. Että vasta lauantaina olisi saanut. Ehkä merkki siitä, että nyt pitää vähän höllätä?

Viime lauantaina tein sen virheen, että jostain minulle vielä selvittämättömästä syystä poikkesin säännöistäni ostin kaappiin pari flapjackia varastoon. Tiedättekö nämä?
No, sen verran voin paljastaa, ettei noita enää löydy kaapeista. Mikä vain ja ainoastaan vahvistaa sen jo suorastaan lapsellisen itsestäänselvän säännön, että paras tapa välttyä mässytyksiltä on (hitto soikoon) olla ostamatta niitä sinne varastoon. Siinä vaiheessa, kun kunnon makeanhimo iskee, alkaa pitää hyvänä vaihtoehtona vaikka kaakaojauheen lappamista suoraan purkista. Nimimerkillä kokemusta todellakin on!

Mitä lauantaina on tiedossa ei ole sokerihumala, vaan aivan järkyttävä, yli kaikkien tohtorien määräysten pursuava, infernaalinen, suorastaan perverssi suklaaperskänni. Makaan sohvalla, katson elokuvia peiton alla ja syön suklaata suoraan paketista, palasia erikseen murtamatta, niin että tukehdun.

Aaaaaaaaaaaaaaarrrrrrggggggggghhhhhh marraskuu. TJ 29.

Nyt niitä vinkkejä: miten te taistelette tätä vuodenaikaa vastaan? Minua ei paljon helpota se, että viime marraskuussa homman nimi oli tämä:


Luoja, anna voimaa! Tässä ei enää paljon kalaöljyt lohduta!