keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Tammikuu 2013

Olemme niin suurella varmuudella selvittäneet taas yhden tammikuun, että uskaltaudun jo vetämään siitä pienen yhteenvedon. Koska tammikuu on marraskuun jälkeen kuukausista tympein. Nyt ollaan koko ajan lähempänä kesää, joten ei voi enää valittaa. Hurraa meille, jotka selvisimme!

Tammikuu meni suhteellisen kivuttomasti. Voisi itse asiassa jopa sanoa sen olleen poikkeuksellisen hyvä tammikuuksi. Kyseessä oli lihaton ja tipaton tammikuu, joten katsotaanpas, mitä se piti sisällään.

Kaikenlainen tällainen oli kiellettyä
...joten keskityin aikalailla tällaiseen.
Joulupukki toi vähän myöhässä uuden perheenjäsenen - maailman parhaan tehosekoittimen, VitaMixin! Tervetuloa, mussukka! Voin kertoa, että toistaiseksi sen tuotokset ovat olleet kaiken sen hypetyksen arvoisia. Joo, hintaa oli, mutta 1) en maksanut sitä itse 2) se on loppuelämäni todennäköisesti kestävin suhde 3) en maksanut sitä itse
Kaiken hifistelyn rinnalla välillä täytyy myös tehdä paluu juurille!
Lihattomuuden ja herkuttomuuden kohdosta syntyi uusi lemppariherkku - lätyt mantelijauhoista, kananmunasta ja voista. Kylkeen blenderin kautta purkillinen pakastemarjoja ja tilkka kermaa, niin ei hitto sentään!
Toimii myös, jos taikinaan sekoittaa fetajuustoa, raejuustoa ja pinaattia.
Vaan kukas se siinä! Paha norovirus kumosi sankarimme kuun puolivälissä. Eikä minulla edes ole poskipäitä! 
...mutta etiäpäin, sano mummo lumessa! Tunnollinen työntekijä selätti koko taudin aikavälillä perjantai-sunnuntai.
Jääkiekkoa! Käytiin aamutuimaan lämimässä poikien kanssa, kun uskaltauduin ensimmäisen kerran liikunnan pariin.
Oma mailani tosin oli vähäjäisen Andalusia-kaudenjälkeen jossain välillä Kemi-Kannus, joten keskityin luistelemaan kenttää ympäri. Ja tietysti ottamaan itsestäni kuvia sosiaaliseen mediaan. Pic or didn't happen.
Hokkarit ne olla pittää!
Manteliletut olivat kovastikin talouden naaraiden suosiossa. Maistui erityisesti luistelun jälkeisenä aamiaisena!
Kuun loppua kohden alan olla viimeinkin, puolen vuoden taistelun jälkeen, silmänmääräisesti pikkuhiljaa samoissa mitoissa, kuin missä lähdin Espanjaan. Lihasmassaa on tarttunut tosin hartiaseutuun ja reisiin, joten paino ei ole laskenut samoihin lukemiin. Eikä tarvikaan. 
...joten TÄTTÄRÄÄÄÄÄ!!! Toverin syntymän muistopäivän kunniaksi mätän itseeni kuukauden ensimmäisen cheat mealin. Kuva puhukoon puolestaan. TOI-MII!
Mutta niin toimii myös uusi tapani, käydä kerran viikossa aamulenkillä. Reilu puolen tunnin kevyt hölköttely järven rantaa pitkin saa helposti aikaan sellaisen fiiliksen, kuin olisi jossain kotikonnuilla, eikä ollenkaan muutamien kilometrien päässä Tampereen keskustasta.
Ja mikäs siinä on juostessa, kun viimeisiä muuttokamoja (kröhöm) purkaessani löysin ystävältä saadut sukat. Kuin luotu juoksuun! Kyllä näillä pääsee!
Mutta ei se kaikki ole ollut vain reeniä ja rahkaa. Tammikuussa elämäni saavutti kliimaksinsa, kun näin Frank Turnerin Tampereen Klubilla. Yksi elämäni onnellisimmista illoista. Join lasin karpalomehua koko illan aikana. Päivämäärä merkittäköön historiankirjoihin.
Pääsin piipahtamaan Helsingissä kuun viimeisenä viikonloppuna. Suuri mentorini Tuukka Lehtinen lähti näyttämään Elixia Salmisaareen raudoille kuria. Taisi peilit särkyä, kun pullistin omaa habaani.
No, kyseisenä viikonloppuna taisi lopulta särkyä myös tipaton. Näin rakkaita ystäviä pitkästä aikaa, osaa jopa useiden vuosien tauon jälkeen, ja kompuroivat askeleet veivät Bar Looseen toverin levynjulkkarikeikalle. Olin niin onnellinen ja ylpeä kaverin loppuunmyydystä keikasta, että onni sumensi muistikuvani loppuillasta. Paras ilta pitkään aikaan. Näin se tipaton kuuluu päättää!
Läkähdyttävästä onnesta selvittyäni nousi taas puntti aivan uudella tarmolla salin puolella. Shut up and squat!
Kaikenkaikkiaan siis vahva startti vuodelle. Ensi viikonloppuna suuntaan CrossFitin Winter War-kisoihin, jotka pöhistään täällä Tampereella. Tänä vuonna ei vielä itselläni ollut asiaa kisoihin, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Teollisuusvakoilemaan kovasti siis!

Kyllä se osaa olla makijaa, tämä elämä.

Ai niin, ja vielä lihattomasta tammikuusta: mitä lähemmäs loppua tultiin, sitä enemmän aloin lipsua. Punaista lihaa söin kuitenkin vain muutaman kerran, ja kanaa pari kertaa vain ja ainoastaan sen takia, että unohdin koko Vegan Challengen. Ajatuksia: vegaanisella ruokavaliolla saa oikeasti olla tarkkana, että energiaa tulee tarpeeksi. Rehua kun kuitenkin saa syödä sen oman painonsa verran, ennen kuin edes peruskulutus tulee täyteen. Siksi asiaan saakin olla aika hyvin perehtynyt - ja toivoa, että pähkinät ja avocadot eivät tuota ongelmaa. Kaikki energia kun ei voi tulla siitä, että lorotetaan vähän enemmän oliiviöljyä päälle.

Kannustan kuitenkin jokaista miettimään omaa lihankäyttöään. Sekä eettisistä, taloudellisista että terveydellisistä syistä. Siitä kuitenkin joskus enemmän. Nyt aivot sanovat, että päivän miettimiset on mietitty, unta palloon ku olis jo!

torstai 24. tammikuuta 2013

Vieraskynä: Rugby- Pleasure without protection


Kuten joskus aiemmin lupailin, on blogissani suunnitteilla vieraskynä-osuus, jossa tuntemani hienot tyypit kertovat omasta lajistaan. Sarjan tarkoitus on tutustuttaa lukijoita valittavissa olevaan lajien kirjoon bodypumpin ja kuntosalin ulkopuolella. 

Ensimmäisenä kynäilyvuorossa on lukioaikainen ystäväni Riika Räisänen, joka... No, annetaan Riikan itse kertoa:

***

Olen omistautunut vuosien varrella useammalle lajille, jotka kaikki ovat olleet ominaisuuksiltaan ja vaatimuksiltaan hyvin erilaisia. Harrastin joukkuevoimistelua kymmenen vuotta, kunnes 18-vuotiaana löysin Capoeiran. Pelasin Capoeiraa aktiivisesti kolme vuotta kunnes sitten Alankomaihin muutettuani en enää innostunut lajista, paikallisesta ryhmästä johtuen. Syksyllä 2009 sitten rakastuin ja muut harrastukset jäivät. Tuo uusi rakkauteni ja intohimoni kohde oli jännittävä, hauska ja haastava, ehkä hiukan hullukin. Heittäydyin rakkauden vietäväksi ja kivikoista huolimatta olemme olleet yhdessä nyt yli kolme vuotta. Minua on pidetty kajahtaneena ja suhdettamme on epäilty, mutta minun on vain todella vaikea kuvitella elämää ilman rugbya, sillä rugby ei ole vain urheilulaji vaan rugby on elämäntapa. Ei kai sitä muuten lähtisi -20 asteen pakkasella ulos juoksemaan pallon perässä lumihangessa, jos ei lajista oikeasti tykkäisi.

Suomessa rugby on vielä hyvin pieni laji, naisille on yksi virallinen sarja jossa pelaa ensi kesänä kuusi joukkuetta, Turun liityttyä joukkoon. Ensikosketukseni lajiin oli jo lähes kymmenen vuotta sitten Australiassa, missä lajilla on pitkä historia. Kävin katsomassa pari ammattilaistason peliä kavereiden kanssa ja heittelimme palloa. Palattuani Suomeen etsin Turusta harrastusmahdollisuutta, mutta silloin toiminta oli vielä niin lasten kengissä ja en sitten koskaan uskaltanut treeneihin saakka. Muutin Alankomaihin opiskelemaan syksyllä 2008 ja etsin opiskelukaupungistani joukkuetta turhaan, sillä se perustettiin vasta keväällä 2009. Syksyllä kuulin ystävältäni, että Maastrichtiin oltiin perustettu  naisten joukkue ja lähdin treeneihin kokeilemaan, sillä tiellä olen yhä. Vietin syksyn 2010 Turussa Erasmus-vaihdossa, jona aikana treenasin Turussa miesten kanssa, kun naisten toimintaa ei erikseen ollut, nyt asiat ovat jo edenneet tosiaankin niin pitkälle että Turkulaiset naisetkin pelaavat SM-sarjassa ensi kesänä.

Kuva: Riika Räisänen
Rugby on tuonut mukanaan perheen; Alankomaissa rugbyperhe oli turvaverkko, johon pystyi luottamaan kun oma perhe asui kaukana. Alankomaissa rugbya on pelattu huomattavasti kauemman aikaa kuin Suomessa siksi laji on paljon tunnetumpi ja seuratoiminta järjestäytyneempää. Meillä oli oma clubhouse, jonne kaikki jäivät treenien jälkeen oluelle ja hengailemaan, siksi myös koko seuran sisällä oli hyvin lämminhenkinen tunnelma ja kaikki tunsivat toisensa. Aika pian pelaamisen aloitettuani olin saanut ikuisia ystäviä. En usko ettei laji sopisi kaikille, vaikka se on ajoittain todella rankkaa fyysistä mättämistä, jos rugbylle antaa mahdollisuuden, se on aikamoinen hurmuri. Juuri tuo omalta mukavuusalueelta poistuminen oli ehkä se mikä minuun aluksi vetosi. Rugbyssa joukkuekaverin tukeminen ulottuu kentän ulkopuolellekin, mutta kaikki se pelin edellyttämä aggressio jätetään kentälle; pelin aikana vastustaja on pahin vihollinen mutta pelin jälkeen juodaan yhdessä parit oluet ja lauletaan rugbylauluja. Niin, se kolmas puoliaika on myös iso osa rugbya, mikä myös saattoi olla osa lajin vetovoimaisuutta.

Kuten aikaisemmin sanoin, suhteemme on saanut osansa ulkopuolisesta paineesta. Eihän se ole kenenkään äidin unelma, että tytär vaihtaa joukkuevoimistelun rugbyyn. Rugby on Suomessa vielä niin tuntematon laji, että ihmisten ennakkoluulot lajia kohtaan eivät paljon poikkea toisistaan, usein saan kuulla rugbyn rinnastettavan jefuun ja ihmisten asenteet täyskontaktilajia kohtaan ovat yllättävän negatiivisia ottaen huomioon sen, kuinka suosittu esimerkiksi jääkiekko on täällä.

Kuva: Riika Räisänen
Niin, ja rugbya pelaavat naiset eivät kaikki ole samasta muotista tehty; meitä on pitkiä, pätkiä, nopeita, hitaita, lihavia, laihoja, hiljaisia ja äänekkäitä, me olemme kaikki aivan tavallisia mimmejä, jotka kantavat mustan silmän ylpeydellä ja joita yhdistää intohimo soikean pallon perässä juoksemista kohtaan.

Rugby on sekä fyysisesti, että henkisesti haastava laji. Se vaatii hyvää lihas- ja kestävyyskuntoa ja valmiutta heittäytyä, taklata suojana pelkät hammassuojat. Mutta ai että se on hieno tunne, kun taklaukset sujuu ja ämmät kaatuu. Tuleehan siitä ainakin tällaiselle lukiossa lievän syömishäiriön läpikäyneelle entiselle jumpparille aivan äärettömän voimaannuttava tunne, kun tajuaa mihin siellä kentällä pystyy! Minä! Tällaisena kuin minä olen! Ja se kunnioituksen pilkahdus, minkä ajoittain näen juttukaverini kasvoilta heidän kuullessa harrastuksestani kieltämättä kohottaa itsetuntoani. Olen aina tykännyt poikien leikeistä ja tieto siitä, että saan kentällä vedettyä kylmäksi kaksi kertaa itseni kokoisia pelaajia, saa minut yhä hykertelemään onnesta. Hullultahan tämä kaikki kuulostaa, mutta vasta rugbyn myötä olen löytänyt itseni, hyväksynyt puutteeni ja oppinut arvostamaan omia kykyjäni. Tietysti mietin jatkuvasti miten voisin kehittyä pelaajana ja miten voisin muuttaa omaehtoista treenaamistani niin, että se hyödyttäisi kentällä eniten, sillä rugby ei ole rugbya ilman pelaamista.

Loppujen lopuksi rugby on äärettömän hienostunut tekniikkalaji, jossa jokaisella kentällä olevalla pelaajalla on tehtävä. Rugbyssa pelipaikat ovat samanarvoisia ja jokaisen panos on tärkeä. Maininnan arvoinen asia on myös se, että johtuen lajin ns. väkivaltaisuudesta, kentällä tuomarin sana on laki, usein kukaan muu kuin joukkueen kapteeni ei saa lähestyä tuomaria, onkin olemassa sanonta: ”Fooball is a gentleman’s game played by hooligans and rugby is a hooligans’ game played by gentlemen”.

Kuva: Riika Räisänen
Näihin kolmeen vuoteen on mahtunut paljon muutoksia, mutta rugby on ollut ja pysynyt. Eikä tämä ole aina ollut mitään ruusuilla tanssimista; pohjeluuni murtui pelissä noin vuosi sitten ja hetken oli epävarmaa voinko jatkaa lajin parissa, selkäni on kenkkuillut jo ennen rugbyn aloittamista eikä taklailu sitä ole ainakaan parantanut, mustat silmät ovat arkipäivää, peukaloni on käynyt useampaan kertaan pois paikoiltaan ja polvissani on kestomustelmat. Mutta, valmistuttuani syksyllä yliopistosta ja muutettuani takaisin Suomeen, työttömänä humanistina olisin ollut aivan hukassa jos rugby ei olisi ollut osa elämääni. Olen ollut aktiivisesti mukana levittämässä rugbyn ilosanomaa täällä Turussa ja sitä kautta tavannut taas upeita ihmisiä joista on tullut hyviä ystäviäni.

Syksy toi myös tullessaan paikan maajoukkueesta, eli edustan Suomea naisten rugbymaajoukkueessa monen muun rohkean naisen kanssa tulevana vuonna 2013!

Kannustaisin kaikkia kokeilemaan rugbya, jokainen naisten (ja miesten) joukkue Suomessa toivottaa tervetulleeksi uudet pelaajat ympäri vuoden. Rugbya voi siis pelata Suomessa ainakin Tampereella, Porissa, Jyväskylässä, Turussa, Helsingissä, Vaasassa ja monella muullakin paikkakunnalla! 


tiistai 22. tammikuuta 2013

Itsensä tarkkailusta

Viikko sitten perjantaina tuli kuluneeksi kolmetoista vuotta siitä, kun yöllinen puhelinsoitto ilmoitti minun joutuvan pärjäämään lopun elämääni ilman isää. Isä kuoli syöpään 56-vuotiaana, puoli vuotta diagnoosin jälkeen.

No niin. Kaikkeen ei voi aina varautua. Ei ole tarkoituksenmukaista selata päivät pääksytysten Lääkärikirjaa mahdollisia kuolettavia tauteja etsien. Kuolo voi odottaa milloin tahansa ja missä tahansa antamatta meille minkäänlaista mahdollisuutta suojautua siltä.

Vakavat sairaudet eivät vaani ainoastaan vanhuksia tai terveyttään kaltoin kohdelleita. Viimeksi viime syksynä sain työpäivän päätteeksi puhelun, jossa siskoni kertoi yhteisen ystävämme menehtyneen.

OC ainakin vaali elämää. Rauhaa, kaveri.
Lähipiiristäni on lisäksi poistunut alle kolmekymppinen naishenkilö viitisen vuotta sitten sairastettuaan syövän. Kun asian nostaa esille, nousee ihmisiltä yllättävänkin paljon esille vähintäänkin läheltä liippasi-tapauksia.

Kaikkeen ei voi varautua. Yleensä pahinta ei voi ennustaa, eikä näiden loputtoman surullisten tapausten kohtaloa olisi voinut kukaan tietää - terveitä nuoria ihmisiä. Niin musertavan lohdutonta kuin se onkin, me, jotka vielä saamme täällä pelata seuraavan kierroksen, voimme tehdä konkreettisia asioita - säännöllisen liikunnan ja järkevän ruokavalion lisäksi - oman terveytemme eteen: itse käyn säännöllisesti seuraamassa verenpainettani, kolesterolia, hemoglobiinia, tutkitutan rintani sekä kerran vuodessa otatan papa-kokeen (ja samaan konkurssiin muutkin tuolle alueelle liittyvät testit), ja tähän toimintamalliin haluaisin kannustaa joka ikistä lukijaa, riippumatta oman sukupuolielämän aktiivisuudesta. Minulta itseltäni löytyi rutiinikäynnin ohessa solumuutoksia, jotka poistettiin viitisen vuotta sitten. En halua edes ajatella, mitä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos pikkiriikkisiä muutoksia ei olisi huomattu siinä vaiheessa. Mahdollisesti ei mitään, mutta parempi näin päin.

Millä tavalla täältä lopulta lähdetään, sitä on mahdoton ennustaa. Välillä tuntuu siltä, että suurin piirtein kaikki aiheuttaa syöpää, aina hengitysilmasta tai vaatteista lähtien. En voi riittävästi korostaa, miten pahoillani olen kaikkien puolesta, jotka ovat millään tavoin ikinä joutuneet tekemisiin tämän loputtoman kamalan sairauden kanssa, enkä missään nimessä yritä sanoa, että yksikään näistä tapauksista olisi ollut vältettävissä. Kaikkeen ei aina löydy järkevää saati oikeudenmukaiselta tuntuvaa syytä - oma isäni oli aina urheilullinen ja keskimääräisen tervetapainen mies. Jälkeenpäin ajateltuna sinne lääkäriin olisi ehkä voinut hankkiutua vähän aikaisemmassa vaiheessa, mutta eihän kukaan ikinä osaa ottaa ensioireiden ilmaannuttua heti huomioon pahinta mahdollista vaihtoehtoa.

Jonkinlainen seuranta on kuitenkin ainoastaan järkevää. Joten teepä päivän hyvä työ nyt, ja varaa itsellesi aika perusterveystarkastukseen. Niin ja jos poltat, nyt olisi hyvä aika tehdä se viimeinen tumppaus. Jos ei itsesi, niin lähimmäistesi ja lastesi takia.

Kun jää isättömäksi 12-vuotiaana, se jättää tietynlaisen jäljen ihmiseen loppuelämäksi. Sellaista jälkeä en itse toivoisi jättäväni omille lapsilleni. Sitä oppii arvostamaan elinpäiviään, elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista, tajuaa aikamme rajallisuuden ja kuinka tämä yksi elämä on elettävä ilman katumusta ja ollen aina rehellinen itselleen ja omalle palolleen. Mutta tietenkään en olisi valinnut näin.

Tämän kirjoittaminen tuntui yllättävän raskaalta. Se nosti mieleeni yksitellen kaikki läheiset, joista olen ikinä joutunut luopumaan. Vaikka kuolema on vieraillut lähipiirissäni säännöllisin väliajoin, on sen edessä aina yhtä loputtoman avuton ja pieni. Otetaan siis kaikki irti päivistämme, kun vielä voimme.


"We live to dance another day - but now we'll have to dance for one more of us"
-F. Turner

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Naisten ikioma psykoosi

Kerron itsestäni nyt vastenmielisen yksityiskohdan: ennenvanhaan, kun joskus tunsin oloni rumaksi, läskiksi ja kaikin tavoin naisena epäonnistuneeksi, minulla oli tapana kirjoittaa Googlen kuvahakuun "celebrity cellulite" tai "celebrity pre photoshop". Kaivelin kurjuuksissani kuvia tähtösistä, joiden lomakuvat tai paparazziotokset paljastivat kohtisuorassa raa'an totuuden: että myös Beyoncella on selluliittiä:


Sitä löytyy Jennifer Lopezilta:


Eikä siltä ole turvassa, vaikka olisit Lady Gagan ahteri

Ei, vaikka rinnat syöksevät tulta
Photoshopattuna aikakautena käytämme kauheasti aikaa syynätäksemme itseämme kolmen sentin etäisyydeltä pukukoppien kohtisuorassa valaistuksessa. On selluliittiä, on mustapäätä, on laajenneita ihohuokosia - ja vielä paljon sellaista, josta minä en ole edes osannut olla huolissani.

Ja kun jossain on päätetty, että nämä ovat ominaisuuksia, joista huolitellun naisen on päästävä eroon, upotetaan tähän teollisuuteen käsittämättömät määrät aikaa, rahaa ja tyhjänpäiväistä energiaa.

Erityisen huolissani olen kehitysvaiheessa olevasta sukupolvesta. Minä itse kasvoin nykyisiin mittoihini, yli 170-senttiseksi jo ennen kuin yläaste alkoi. Myös elonpainoa kertyi tuohon aikaan ikäisekseni melkoisen paljon, yli 70 kiloa. Muistan kärsineeni huomattavista kasvukivuista etenkin säärissä ja olkavarsissa, eikä siinä rytäkässä pysynyt ihokaan oikein mukana. Kasvupyrähdyksestä jäi muistoksi sisäreisiin jo aikapäivää sitten haalentuneet, nykyään juuri ja juuri erotettavissa olevat raskausarvet, jotka tuoreeltaan olivat toki kirkkaanpunaisia. Tuolloin muistan ajatelleeni, että jos koskaan haluan olla miehen kanssa (tällaisesta toimituksesta kun alkoi olla ensimmäisiä aavistuksia), minun pitäisi aina ensin käydä meikillä peittämässä nolot arvet sisäreisissä.

Sitä vaan, että mitä hittoa?!

Kaikista traagisinta on, että tämä koko virheettömyyspsykoosi on täysin naisten itsensä, akkainlehtien ja kosmetiikkateollisuuden keksimää. Jos selluliittiä on, siihen ei näytä totaalisen absoluuttisen poitavasti tepsivän ei juokseminen, ei kyykkääminen kuin ei sekään tosi asia, että olet Jennifer Lopez, jolla on varmasti käytössään kaikki maailman parhaat personal trainerit ja niin paljon selluliittirasvaa kuin yhdellä naisella vaan voi olla.

Yleensä aiheesta valittavat kaiken lisäksi saman kohderyhmän edustajat, jotka hankkiutuvat ensimmäisenä erilaisiin kauneusleikkauksiin: henkilöt, jotka ovat jo valmiiksi nuoria, kauniita ja hoikkia. Hemmetti, on niitä muhkuroita miehilläkin! Miksi se ei näytä haittaavan ketään? Koska se ei haittaa ketään! Niin kuin eivät haittaa naistenkaan lady lumpsit.

Kysyin asiaa suoraan eräältä miespuoliselta henkilöltä - onko hän koskaan katsonut naisessaan selluliittiä? Vastaus kuului melko sanantarkasti seuraavanlaisesti: on nähnyt, että sitä on. Piste. Lause ei jatku mitenkään, koska se on todettavissaoleva asia. Selluliittiä on. Tai sitä ei ole. Onko vaiko ei ole, on täysin toissijainen asia. Koska naisesta kiinnostunut mies ei ole tästä asiasta huolissaan.

Että nyt loppuu se itsensä suurennuslasin kanssa syynääminen! Näetkö itse valtavaa finniä toisen otsassa, ennen kuin siitä erikseen mainitaan? Ja kun näet, haittaako se? Miksi tarkkailemme itseämme niin neuroottisen tuomitsevasti, mutta muut pääsevät paljon helpommalla? Vähän armoa!

torstai 3. tammikuuta 2013

Niin&näin

Jos joku kuuli toissailtana valtaisan pettymyksenmylväisyn, se johtui siitä, että löysin itsestäni tämän kuvan keväältä 2011:


Otan säännöllisesti kuvia omasta kehityksestäni, koska silmä ei aina pysy mukana ja vaaka valehtelee. En todellakaan kehtaa näyttää, miltä tilanne näyttää tänä päivänä. Vaikka tiedän väännelleeni ja käännelleeni itseäni tuossa mahdollisimman optimaaliseen asentoon, niin ei tuollaista keskivartaloa saisi minulle nyt kuin näkymättömällä korsetilla. Tsiisös!

Toisaalta: rasvaprosentti oli tuohon aikaan lähemmäs 30. Olin vain laiha, mutta löysä. Koomista. Tänä päivänä prosentti on roimasti alempi, vaikka paino on viitisen kiloa enemmän.

Eikä minulla todellakaan ollut tällainen selkä, kuten tänä aamuna kuvattuna:


Etupuolessa ei sitten paljon kuvattavaa olekaan, näin vuodenvaihteen jälkeen ainakaan. Pelasta auta, millainen röllykkä voi siunaantua viikossa. Mutta tästä suivaantuneena, kuulkaatten, riipaisin oikein kalenteriin suunnitelmat muutamaksi viikoksi etiäppäin.

Oletteko muuten huomanneet, että kun siistii ruokavalionsa suorastaan natsimaisen tarkasti, on jo parin päivän jälkeen muka hulluna laihtunut olo? Ei kannata käydä vaa'alla, pidetään vain tämä illuusio.


Aamutuimaan

Tiedättekö, mikä on raskasta? Herätä kaksi tuntia normaalia aikaisemmin, jotta ehtisi käydä aamulenkillä.

Silmäpussit? Mitkä silmäpussit?
Mutta kun sinne ulos kerran pääsee...

Ratinan ranta tervehti aamureippailijaa...

...ja kaikki pienet metsän eläimet...

...juoksivat hurraamaan, että hyvä, Anna!
Niin, raskasta se on, aikaisemmin herääminen, liukkaassa loskassa juokseminen. Samoin kuin itsensä salille raahaaminen, ja siellä vielä tunnollisesti annettujen ohjeiden noudattaminen, huijaamatta missään.

Mutta niin on raskasta sekin, että on aina tyytymätön itseensä. Että joka päivä miettii vain, että pitäisi olla jotain enemmän ja jotain vähemmän. Ja ylipainoisuus se varmasti vasta raskasta onkin.

Kyllä minä valitsen tämän. Ja mikä parasta, työpäivän jälkeen on lupa tulla suorinta tietä kotiin sohvalle lössöttämään, kun päivän velvollisuudet ovat pulkassa.

Se tunne voittaa aika monta muuta tunnetta.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Läskisota

En tajua, mihin kaikki tämä aika menee. Ensin hälistiin, että joulu tulee, ja juuri, kun aloin tottua ajatukseen, oli koko hulabaloo maailmanloppuineen kaikkineen jo ohi, olin takaisin töissä ja tässä sitä nyt istutaan ihmettelemässä, että miten on mahdollista, että päivitin viimeksi melkein kuukausi sitten.

Olkoon minun lupaukseni tälle vuodelle sitten päivittää reippaammin! Mutta kun minullakin, kuten kaikilla muillakin, välillä tulee tilanteita, kun "on vaan niin paljon kaikkea."

Onneksi olemme jo tammikuun puolella. Tarkoittaa minulle aina yhtä kuin kevättalvi. On olemassa vain syksy, joulu, kevättalvi, ja sitten onkin jo kevät. Ja kesä! Ennen kaikkea kesä!

Bodailut ovat menneet aika mukavasti. En tosin ole mittaillut tai punninnut itseäni sitten joulukuun alun, mutta olen pysynyt suunnitelmille kutakuinkin uskollisena. Joulun yhteydessä tosin tuli viikon totaalinen treenitauko, mutta sen läskeilyn katkaisin tänään raivoisalla yläkertatykityksellä. Mietiskelin siinä, että varmaan aletaan puhua treenaamisen rakastamisesta, kun yhtälö oli seuraava: pystypunnerrus+rokketirolli kuulokkeissa=kylmät väreet. Asiaa!

Mutta hei, vuoden vaihtuminenhan on perinteisesti ollut loistava sauma kaikenlaisten projektien aloittamiselle. Niinpä olin eilen mukana perustamassa suljettua laihdutusryhmää, joka koostuu muutamasta läheisestäni. Homman nimi on seuraava:

Kilpailu on voimassa kesäkuun ensimmäiseen päivään asti. Siinä ei kilpailla pudotetuilla kiloilla, koska kaikilla on hieman erilaiset tavoitteet, vaan kerätään pisteitä siten, että yhden pisteen saa, kun käy harrastamassa liikuntaa (muu kuin arkiaktiivisuus) tai on kokonaisen viikon täysin ilman herkkuja tai alkoholia. Kesäkuun lopussa lisäpisteitä saa myös jokaisesta pudotetusta kilosta, yhden kappaleen.

Jos pisteistään haluaa eroon, onnistuu se joko herkuttelemalla tai juomalla viinaa. It's as simple as that.

Kesäkuun alussa eniten pisteitä kerännyt palkitaan hemmotteluhoidolla. Ja tietysti oikeudella illistellä muille.

Oma roolini tässä projektissa on lähinnä toimia jäniksenä ja valmentajana, muiden osallistujien tähdätessä suurempaan remonttiin. Mutta tuleepa kivasti itsellenikin positiivistä painetta skipata mässyt ja potkia itsensä sinne salille - en halua hävitä aloittelijalle, heh! Kilpailuvietti paras vietti.

Tämä idea on vapaasti lainattavissa. Jos sitä remonttia ei siis vielä ole aloitettu, on nyt korkea aika kerätä porukka kasaan, haastaa hemmot ja aloittaa se uusi elämä vihoviimeisen kerran!

Tässä kuussa muuta: suostuin yllytyshulluuksissani kuukauden vegaanihaasteeseen. Paitsi omalta osaltani kyseessä on ennemminkin vegetaristihaaste. Myös korkki pysyy tämän kuukauden visusti kiinni. Jos olen aiemmin ollut hankala syömisteni kanssa, tulen tässä kuussa olemaan täysin sietämätön. Olen neljän prosenttiyksikön päässä tavoiterasvaprosentista, mutta ne on niitä mukuloita, jotka eivät tule vahingossa. Nyt perkele!