Noinko vakavaa se on?

Ärsytti vähän, kun olin juuri hahmotellut päässäni tekstiä sosiaalisessa mediassa paljon näkyvistä, niinsanotuista Fitspiration-kuvista, kun tämä artikkeli ilmestyi. Lyhykäisyydessään tämä bloggaus esittelee kuusi tsemppikuvaa, joita kirjoittaja pitää vahingollisina, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta. Sen verran iso aamen tuolle tekstille, etten puutu siihen sen enempää. Tutustukaa. Se on hyvä.

Päädyin itsekin selailemaan tsemppikuvia tuon artikkelin innottamana. Uskomattoman eeppisen tsempin sijasta minuun hiipi melko tukeva turhautuminen ja ärsytys. Nimittäin siitä, miten niin yksinkertaisesta asiasta - liikkumisesta, terveellisestä syömisestä, hitto soikoon niin itsestäänselvistä asioista, ettei tästä pitäsi edes erikseen tarvita puhua - saadaan kasvatettua jokin uskomaton maailmansota, jossa Will Smith mättää alieneja turpaan aavikolla, ja kuninkaaksi tarkoitettu leijona palaa vesisateessa tuhkan tahraamaan kotiinsa, tarkoituksenaan käydä viimeiseen taistoon, jossa punnitaan puhtaan, hyveellisen, rehellisen ja kurinalaisen sydämen voima pahasta diktatuurista.

Näin:

Tämä kuva löytyi oikeasti Fitspiration-ryhmästä Facebookissa.

Se on liikkumista! Se on itsestänsä, kehostansa ja mielestänsä välittämistä! Se tehdään hyvän olon vuoksi - siksi, että pärjätään fyysisesti elämässä - siksi, ettei ole ihan paska olla koko ajan - siksi, että meidät nyt on luotu joskus liikahtamaan ylös sohvalta ja liikuttamaan niitä niveliä. Ehkä jopa vahingossa hikoamaan.

Sen ei tarvitse olla mikään sota! "Fitness is a battle", hieno homma Hermanni, jos suhtaudut siihen asiana, joka on lyötävä maahan, ja kerta toisensa jälkeen taisteltava elämän ja kuoleman taistelu.

Ymmärrän tilanteet, joissa siihen on suhtauduttava sillä tavalla - esimerkiksi silloin, kun fyysisellä suorituksella halutaan osallistua kilpailuihin, silloin sinun vain on oltava paras ja tehtävä, mitä se vaatii. Mutta meidän tavallisten tyyppien, joilla ei ole mitään asiaa mihinkään kisoihin - koska ei vain ole sellaiselle mitään tarvetta, ei siksi, etteikö meistä siihen ehkä tarvittaessa olisi - ei tarvitse nousta aamukuudelta verta sylkien juoksemaan portaita pakkasessa. Ei vaan tarvitse.

Paitsi, jos siitä nauttii. Jos siitä saa sen juttunsa. Jos se tulee luonnostaan, ja saa sen tunteen, että minut on tehty tekemään tätä. Come on baby, light my fire! Tulin voittamaan! Thunder and lightning! Flash! A-aa! Spartaaaaaaa! Siinä tapauksessa: anna mennä! Näytä niille! Seuraa sitä paloa!

Itse en kuitenkaan jaksaisi (enää) suhtautua treeniin ja ruokaan vuorena, joka on valloitettava kerta toisensa jälkeen. Ehkä se pää piti lyödä pöydänkulmaan tarpeeksi monta kertaa, kunnes tämän tajusi. Raskaastakin treenistä voi nauttia ajattelematta, että tässä on nyt joku maaottelu menossa, jolla mitataan koko ihmiskunnan kohtalo. Jos joku pienempi ja laihempi tyttö tai poika vieressä liikuttaa enemmän rautaa, anna liikuttaa: tämä on sinun suorituksesi. Tämä ei ole kilpailu. Eikä tämä missään tapauksessa ole joku kohtalon polku, joka sinulle on tähtiin kirjoitettu kuljettavaksi kultaisessa haarniskassa. Tämä on urheilusuoritus.

Täysiä saa tehdä, mutta silti voi ottaa iisisti. Väittäisin, että hyvin suurelle osalle juuri tämä sankaritreenilähtökohta on alun innostuksen jälkeen juuri se kompastuskivi: aletaan vetää viisi kertaa viikossa raivopäänä bodycombatia ja spinninkiä, heitetään hiilareilla pullasorsaa koska SPARTA, ja kuukauden päästä on takki niin tyhjänä, että seuraava raivoinnostuspuuska tulee joskus puolen vuoden päästä. Kun vähempikin riittää. Huhhuh sentään.