Karpaasi

Viikonloppu meni vähän turhan vahvasti. Oli firman pikkujoulut, joten eilisen suurimmaksi ponnistukseksi jäi kaupassa käyminen. Muuten taisin lähinnä maata sohvalla ja syödä koko päivän.

Siihen nähden maanantai oli kertakaikkiaan mainio. Olin hyväntuulinen heti aamusta. Miksi en olisi ollut - ulkona oli keli kuin helmikuussa. Kolmen viikon päästä on talvipäivänseisaus, ja sitten mennäänkin jo kohti kesää!

Työpäivän piti kestää kahdeksaan asti, mutta viimeinen asiakas oli perunut. En aivan ehtinyt CrossFit-salille, jossa ohjelmassa olisi ollut rinnallevedon, penkkipunnerruksen ja tempausvalan ykkösmaksimit, mutta sellainen fiilis oli, että katumusharjoituksia on suoritettava. Niinpä lähdin pakkasta uhmaten pienelle lenkille...

Kyllä - se vedenpitävä ripsiväri näyttäisi olevan lupausten mittainen tuote.

...joka osoittautuikin yllytyshulluuden seurauksena reippaaksi kymmenen kilometrin karpaasi-talvisota-Raatteentie never forget-huurretta-kuolaa-ja-räkää-naamalla-tyyppiseksi iloitteluksi kahdessakymmenessäyhdessä pakkasasteessa. Pakkanen ei kuulkaas ole kuin pukeutumiskysymys! Se on homman ja nimi se!

Kotona odotti valmis makaronilaatikko, ja poksautin juuri teevedet kiehumaan. Katson viikonlopun törttöilyt hyvitetyiksi, tackar och pockar!

Loppuviikosta ollaankin jännän äärellä. Enää kaksi työpäivää, niin lähden Ouluun, jossa tarkoitus on piipahtaa Liikussa vanhalla kotisalilla. Josta kaikki tämä hulluus lähti. Jos joku Oulussa asuva ja blogia seuraava hahmo tahtoo treffailla, laittakaa toki sähköpostia! Minulla on perjantaina päivällä tovi aikaa tulla juttusille.

Näinpä. Pienet muutokset ja ripaus armeliaisuutta ja itsensä kuuntelemista ovat tehneet ihmeitä treeni-innolle. On taas niin onnellinen olo ja tohkeissaan kaikesta tulevasta, että kyynikkoa ällöttää!

Armoa!

Herrtsyykkeli! Onko viimeisestä päivityksestä melkein kuukausi?! Tajusin asian tänään - olen paljon miettinyt tänne kirjoitettavia asioita, mutta näköjään ne ovat kaikki jääneet pääni sisään.

Oijoi. Marraskuu oli juuri niin vaikea kuukausi, kuin miltä se aluksi tuntuikin. Treeni on huvittanut tosi vähän ja pienetkin asiat ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän vaikeilta. Käänteentekevä juttu sattuikin pari viikkoa sitten, kun olin Oulussa tekemässä juttua akupunktiohoidosta, ja Tarja Eskola - jutussa hoitoa tehnyt henkilö - tarjoutui tekemään myös minulle tällaisen hoidon. Ja tokihan minä suostuin!

Hoidon alussa Tarja tunnusteli pulssiani ranteista ja halusi kurkistaa suuhuni. Kirjoittelen myöhemmin itse hoidosta ja löydöksistä tarkemmin, mutta mikä oli mielestäni suurin oivallus oli, että Tarja kertoi minun käyvän vähän ylikierroksilla. Siis puhutaan pienoisesta ylikunnosta. Jotenkin samalla hetkellä ymmärsin, että siitähän tässä väsymyksessä on ollut kyse: pimeään, ankeaan ja kylmään vuodenaikaan yritän koko ajan kaikkialla kaikenaikaa saada itsestäni täydet tehot irti, niin työntekijänä, treeneissä kuin henkilökohtaisessa elämässä. Sopimuksista pidetään kiinni ja hommat tehdään sata lasissa...

...mutta minkä takia? Mihin kisoihin minä olen tässä valmistautumassa? Mitä maailmanennätystä minä yritän tehdyn työn määrässä? Miten tämä raivokas puurtaminen jokaisella osa-alueella auttaa minua kehittymään paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi minäksi?

Jouduin vakavaan paikkaan itseni kanssa. En ollut noudattanut annettua treeniohjelmaa pilkuntarkasti, vaan olen korvannut osan punttitreeneistä CrossFit-treenillä, niin, että viikkotasolla treenit ovat olleet jotain tyyppiä 2-3 punttia, 2-3 CrossFit-treeniä. Joka siis on minun tasollani vähän liian vaativa setti. Tajuan sen nyt. Siihen vielä päälle pieniä arjen asioita, joita itse kullakin on aina ajoittain kannettavanaan, niin ei ole mikään ihme, jos välillä puhti on tuntunut loppuvan kesken.

Niinpä olen nyt ottanut pari viikkoa vähän kevyemmin, itseäni ja tuntemuksiani kuunnellen. Treenimäärä on silti pysynyt siellä minimissään neljässä kerrassa viikossa, mutta seassa on ollut kevyitä hölkkälenkkejä ja liikkuvuusharjoitteita. Samalla olen huomannut stressitasojen kääntyneen laskuun, ja olo on muutenkin rauhallisempi, kuin hetkeen.

Niin, ja.

Tähän kuukauteen liittyi sellainenkin juttu, että siskoni täytti pyöreitä. Sitähän piti sitten juhlistaa. Kahtenakin viikonloppuna.

Toissasunnuntaina olin yhdeltätoista aamulla nukkumassa. Olin viimeksi ollut yössä seitsemän viikkoa sitten, joten kerralla sitten senkin edestä. Vaan olihan eeppiset juhlat! Tuosta oli toki suora seuraus, että teki mieli perua viime viikon treffit Tytin kanssa. Varsinkin, kun samaan syssyyn naiseuden planeetat järjestyivät siten, että tunnuin olevan pelkkää nestettä ja ihraa. Pientä nousua olikin mittauspisteissä, mutta paino sentään on kääntynyt laskuun. Vihdoinkin!

Tämän insidentin jälkeen olen ollut taas nöyrä treeniohjelmalleni. Nytkin ulkona riehuu maailmanlopun lumimyräkkä, on perjantai-iltapäivä ja minulla on jääkaappi täynnä ihanaa ruokaa, mutta sitä ennen CrossFit-hommia.

Kevättä kohti mennään! Elämänmyönteisyys alkaa pikkuhiljaa palata, rautaan tarttuminen on ollut taas suorastaan ilo, ja muutenkin on aika jeppis meininki!

Miksi leuanveto?

Tämän takia:

Syyskuu

Tänään

Alkaa löytyä sitä V:n mallia. Olkapäätkin alkavat näyttää pikkuhiljaa siltä, että jotain on nosteltu. Ajan kysymys, milloin tuolta alkaa seasta pilkottaa vähän epäkästä. Voin jo kuvitella sen siihen. Tiedättekö, miten hienoa on, kun naisen selkä näyttää tältä:

Vähän matkaa vielä tuohon... No, nyt sitä palapaistia nassuun, ja huomenna taas uudet kujeet. Jepajee, täältä tullaan!

Elämäntaparemontti. Nyt.

Tulipa tässä vain sunnuntaiaamuna mieleen, että te, jotka suunnittelette elämäntaparemonttia tai haikailette kesäkunnon perään: mikään ei ole parempi aika aloittaa näiden suunnitelmien toteuttamista, kuin syksy. Rantakeleihin on vielä seitsemän kuukautta aikaa. Siinä ajassa ehtii kevyesti tiputtaa vähintään kymmenen kiloa, jos asiaansa suhtautuu päättäväisyydellä. Niin ei tarvitse sitten toukokuussa ostaa läjäpäin naistenlehtiä, että miten karistaa viisi kiloa ennen kesää. Onko kukaan koskaan onnistunut näiden artikkeleiden ohjeilla?

Itse olen huomannut, että noin kaksi kuukautta on ratkaiseva aika onnistuneessa kehonmuokkauksessa. Alkuinnostus kestää suurin piirtein kuukauden. Siinä ajassa paino saattaa pudota reippaastikin, tulokset innostavat, uudet lajit motivoivat ja itsepintaisuus riittää pysyttelemään ohjelmassa.

Jossain vaiheessa tulokset kuitenkin hiipuvat - paino ei yksinkertaisesti voi jatkaa sellaista putoamista kuin se aluksi tekee, keho tottuu uuteen tilanteeseen ja treeni saattaa alkaa kyllästyttää - ja kun ollaan menty yli kaksi kuukautta, erotetaan onnistujat niistä, jotka jonkin ajan kuluttua aloittavat kaiken alusta. Kun tavoite on selvänä ja mahdollisimman konkreettisena mielessä, auttaa kyllä tahto viemään läpi jumitteluaikojen. Kun kaksi kuukautta on mennyt, olet todennäköisesti jo jossain määrin omaksunut uuden elämän perusperiaatteet, eikä se tarvitse erillistä ponnistelua ja jatkuvaa kieltäytymistä ja skarppaamista. Jos ruoka ja treeni ovat kunnossa, tulokset kyllä tulevat ennen pitkää. Kahden kuukauden kohdalla alkavat jo ulkopuolisetkin huomata sinussa selviä muutoksia, mikä taas vuorostaan motivoi jatkamaan. Ja lopussa kiitos seisoo.

Elämäntaparemontille tai kehonmuokkaukselle on annettava aikaa, rakkautta ja rajoja. Kuukaudessa ei vielä saada dramaattisia muutoksia aikaiseksi. Anna sille puoli vuotta. Ja asennoidu siihen sillä tavalla alusta asti: tässä tulee kestämään, mutta tulokset tulevat puhumaan puolestaan.

Kun aloitat jo tänään, tulet kiittämään itseäsi puolen vuoden kuluttua. Kyllä, takapakkia tulee, paino saattaa saada sinut hulluksi aina silloin tällöin, tulokset jämähtävät paikoilleen tai tuntuu, että olet yhtäkkiä yhtä rasvainen kuin aina ennenkin. Hanki siis mahdollisimman erilaisia mittareita: vaaka, mittanauha, tavoitevaatteet, rasvaprosentti, valokuvat, kirjoita harjoituspainosi ylös. Mitä konkreettisemmaksi projektisi paloittelet, sitä helpompi sinun on epäuskon hetkellä muistuttaa itseäsi jo kuljetusta matkasta.

Itse olen huomannut, että henkisesti saatan lihoa tai laihtua kymmenen kiloa päivästä riippuen. Silloin pieni vilkaisu valokuviin, ja muistan taas, missä todellisuudessa mennään. Olen aivan loputtoman tyytyväinen siitä, että palkkasin Tytin avukseni. Kun tiedän olevani tilivelvollinen kahden-kolmen viikon välein, auttaa pelkästään se pysymään ruodussa epäuskon hetkinä. Jos mahdollista, hankkikaa siis ulkopuolista apua. Se maksaa itsensä takaisin.

Tällaisissa aatoksissa näin sunnuntaina. Ja se muutos ei muuten ala huomenna, vaan se alkaa tänään. Edes pienellä kävelylenkillä. Mites se menikään, että pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella?

Avoin kirje marraskuulle: MEIKÄ VIHHAA SUA!!!

Eeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihhhhhhhhhhhhhhhhhh!!! Nyt se on taas täällä, nimittäin taas yksi marraskuu lusittavana. Kun lehdet ovat jo pudonneet puista, mutta lumi ei ole vielä maassa. Kun ei ole vielä tottunut siihen, että seuraavat puoli vuotta on kylmää ja pimeää. Olisi edes kunnolla pakkasta ja sata metriä lunta. Sen sijaan on lohduttomalla tavalla kuivista käsistä pois hilseilevät kesän rusketusten rippeet, tummuvat silmänaluset, päätä myöten liimautuva tukka ja kerrastoihin kaivautuvat ja ulkomaailmalta sulkeutuvat kanssamatkustajat.

Tähän viikkoon asti uusi dietti ja treeni on tuntunut vaivattomalta ja luontevalta noudattaa - en ole edes miettinyt ylimääräisiä mässyjä saati treenien skippaamista - mutta nyt vastustaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

On aivan totaalisen uuvahanut olo. Treenaamisen aloittamisen kynnys on aivan järkyttävän korkea. Olenkin suosiolla pitänyt nyt muutaman välipäivän - turha sitä on puolitehoilla lähteä kilkuttelemaan, kun ei tässä nyt mihinkään kisoihin olla valmistautumassa. Mieluummin lataan hetken, ja palaan sitten entistä ehompana raudan pariin. Armoa, armoa!

Mikään unimäärä maailmassa ei tunnu riittävän, ja voisin vain syödä syömästä päästyääni. Hiilihydraatteja, tietenkin. Aivan käsittämätön himo lappaa suklaata. Eilen töiden jälkeen ehdin jo ehdottaa palkkapäiväpalkintoburgereita, jotka sitten päädyttiin korvaamaan intialaisella. Riisiä tuli mutustettua tavallista enemmän, jos se suklaan himo siitä tyydyttyisi. Kuitenkin näin unta niistä saamatta jääneistä burgereistä ja jopa unessa stressasin, että nyt ei mennyt dieetti kuin Strömsössä. Että vasta lauantaina olisi saanut. Ehkä merkki siitä, että nyt pitää vähän höllätä?

Viime lauantaina tein sen virheen, että jostain minulle vielä selvittämättömästä syystä poikkesin säännöistäni ostin kaappiin pari flapjackia varastoon. Tiedättekö nämä?

No, sen verran voin paljastaa, ettei noita enää löydy kaapeista. Mikä vain ja ainoastaan vahvistaa sen jo suorastaan lapsellisen itsestäänselvän säännön, että paras tapa välttyä mässytyksiltä on (hitto soikoon) olla ostamatta niitä sinne varastoon. Siinä vaiheessa, kun kunnon makeanhimo iskee, alkaa pitää hyvänä vaihtoehtona vaikka kaakaojauheen lappamista suoraan purkista. Nimimerkillä kokemusta todellakin on!

Mitä lauantaina on tiedossa ei ole sokerihumala, vaan aivan järkyttävä, yli kaikkien tohtorien määräysten pursuava, infernaalinen, suorastaan perverssi suklaaperskänni. Makaan sohvalla, katson elokuvia peiton alla ja syön suklaata suoraan paketista, palasia erikseen murtamatta, niin että tukehdun.

Aaaaaaaaaaaaaaarrrrrrggggggggghhhhhh marraskuu. TJ 29.

Nyt niitä vinkkejä: miten te taistelette tätä vuodenaikaa vastaan? Minua ei paljon helpota se, että viime marraskuussa homman nimi oli tämä:

Luoja, anna voimaa! Tässä ei enää paljon kalaöljyt lohduta!

Varoitus: tunteellisuusvaara!

En tiedä, onko taustalla kulman takana odottava inhokkikuukauteni, stressaavan kuukauden meneistyksekäs saattaminen viimeiseen päiväänsä, lepopäivän tarve vai kaksi peräkkäistä aamukuuden herätystä liian lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen, mutta olen tänään ollut jotenkin herkällä tuulella aamusta asti. Tuskin olin kymmentä minuuttia ollut hereillä, kun pimeässä keittiössä kananmunaa tyhjin silmin mutustaen yhtäkkiä muka ymmärsin, miten loputtoman onnekkaassa asemassa minä olen.

Ei pelkästään, että olen syntynyt Suomessa, olen ollut kaikenlaisen väkivallan - niin fyysisen kuin henkisenkin - pelon ulottumattomissa aika pitkälti koko elämäni, olen saanut opiskella mitä haluan, mennä sinne minne haluan, olla kenen kanssa lystää ja ostaa kaupasta aika pitkälti juuri sitä mitä olen halunnutkin ostaa. No, kohtuuden rajoissa, tietenkin.

Minulla on ollut valta tehdä päätös oman elämäni kehityksestä aivan itse. Tietenkään päätökset eivät ole olleet aina niitä helpoimpia: joskus omin teoin olisi voinut joko jäädä tuleen makaamaan, luovuttaa suosiolla ja valita hetkellisesti helpomman tien. Tai sitten voi päättää ottaa koettelemukset elämänopetuksina, joista voittajana selviäminen vie aikaa, kipua ja kyyneleitä, mutta ehdottomasti aina eteenpäin.

Olen lähtökohdin kokenut olevani Hannu Hanhen asemassa - asiat tuntuvat vain loksahtelevan kohdalleen ja tilanteet johtavan toisiin. Kuin olisin syntynyt onnellisten tähtien alla. Mikään ei kuitenkaan ole tullut ilmaiseksi - se on vaatinut kovaa työtä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja ei niin yhdet tai kahdet huutoitkukohtaukset, kun paine tuntuu ylivoimaiselta.

...Mutta kaikki ne valinnat, niin oikeaan osuneet kuin kantapään kautta könytytkin, ovat johtaneet tähän pisteeseen, jossa minulla on Tampereen keskustassa kaunis koti, säännöllinen palkkapäivä rakastamastani työstä (ja jota parempaa en voisi itselleni tällä hetkellä kuvitella), hyvä terveys, koulut käytyinä, jo nyt elämänkokemusta ja nähtyä maailmaa takataskussa, ja ympärilläni syvästi rakastamiani ihmisiä.

Yyyyyyyyyyyyyyh.

Mietin näitä asioita polkiessani kotiin tunteroinen sitten. Ja että pitää muistaa olla kiitollinen kaikesta saamastaan, eikä vain märistä muutamasta ylimääräisestä rasvaprosenttiyksiköstä. Kun kaikki tarpeellinen on jo tässä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, se on tulevaisuuden asia.

Aivan kotikulmallani lokakuisessa lumipyryssä minua vastaan köpötteli rollaattoreineen jo harmaantunut mieshenkilö, jolla oli päässään sellainen kipparinlakki, jollainen isävainaalla aina oli.

Myönnän: kulman taakse ehdittyäni saatoin pillahtaa itkuun. Kaikesta saamastani, kaikesta menettämästäni, kaikesta menneestä ja vielä tulevasta.

Elämä, miten hieno reissu se on.

Kun puntti pääsee veriin

Rakas minä neljä vuotta sitten,

Et ehkä tunnista minua, mutta olen tulevaisuuden sinä. Halusin vain kirjoittaa kertoakseni sinulle tästä maanantaista - sattui nimittäin niin kummia juttuja, että istuhan tukevasti, ettet lennähdä pyllyllesi.

Tein ensin tiukan työpäivän ilman kunnollisia taukoja. Ollaan niin lähellä tavoitteita, ettei löysäilyyn ole nyt varaa. Viiden minuutin tauoilla asiakaiden välissä kävin taukotilassa ahmimassa proteiinipatukkaa ja palapaistia, muutaman lusikallisen kerrallaan, että jaksaisin pysyä skarppina aina päivän loppuun asti. Niinpä, lihanriekaleita hampaiden väleistä tonkien juoksin aina seuraavaan tapaamiseen.

Lähdin töistä vähän kahdeksan jälkeen. Ulkona oli pilkkopimeä ja satoi kirjaimellisesti jäistä räntää suoraan silmiin vaakatasossa. Tiedätkö, mitä minä tein? Lähdin CrossFit-salille. Niinpä, treenaamaan.

Saavuin salille vähän ennen yhdeksää, tukka ja naama ja vaatteet ja kaikki läpimärkinä kuuden kilometrin ajan päälle ryöppyneestä rännästä. Bussikin ohi porhaltaessaan räiskäytti jotain ruskeaa tavaraa iloisesti läsähtäen pitkin kylkiä ja naamaa ja ja ja kaikkea. Maanantaista, aikaisesta loskap*skakaudesta ja muuta hienosta suivaantuneena rikoin edellisen työnnön ennätyksen pukkaamalla 40 kiloa rautaa suorille käsin pään yläpuolelle. Aika helposti vieläpä. Enemmänkin olisi mennyt, mutta jätin nälän kasvamaan. Olen siis viiden kilon päässä tämän vuoden tavoitepainosta. Paukkuu iloisesti. Seuraavat puoli tuntia opettelin hyppäämään tasajalkaa 50-senttisen laatikon päälle. Ei suju kauhean hyvin, mutta pikkuhiljaa...

Ai niin, mutta ethän sinä edes tiedä, mikä työntö on. Tempaisusta jos puhutaan, niin tarkoitamme aika eri asioita. Nyt ei puhuta siitä, kun punkkupäissään koheltaa kaupungilla, lähettelee epämääräisiä tekstiviestejä, tuhoaa baarin joulukoristeet, sytyttää baaritiskin palamaan tai suutelee ketä sattuu. Että tulipa tempaistua. Ajat muuttuvat, niin myös tempauksen määritelmä. Tiedoksi. Totuttele ajatukseen.

Kotona söin broilerin rintafileen, höyrytettyä parsakaalta, kurkkua ja tomaattia. Heitinpä huiviin myös palautusjuoman, joka muistuttaa maultaan lähinnä jauhettua puun kuorta.

Mitä minä tällä yritän sanoa, rakas menneisyyden minä, että nauti tuosta itsesi pahoinpitelystä vielä kun voit. Hommat tulevat muuttumaan. Ne muuttuvat pikkuhiljaa, yksitellen ja kuin varkain, mutta pian huomaat saavasi raudan tempauksesta aivan erilaista mielihyvää kuin siitä aiemmin kuvailemastani.

Etkö usko? Että polkisin räntäsateessa yhtään mihinkään, saati työpäivän jälkeen punttisalille? Ja että en siitä voimaantuneena ahmisi kotona suklaata, nyt kun kerran saa kun jo liikuit?

Just you wait.

Rakkaudella,

Sinä, mutta paljon parempi.

P.s.

Loppuvuoden tavoitteista

Nyt on takana erittäin hyvä jakso ruuan ja treenien suhteen. Tykkään ohjelmista kuin hullu puurosta, puntti nousee ja ruoka maistuu. Lokakuun loppu on töissä vielä hektistä jyystämistä työtavoitteiden täyttämiseksi ja siten tuntipalkan nostamiseksi, mutta sen jälkeen helpottaa. Tein itselleni pyhän lupauksen loppuvuodesta tinkiä töiden määrästä ja raivata aikaa omalle ajalle. Tarkoittaen tässä tapauksessa treenille, riittävälle syömiselle ja levolle. Heh, eipä meikälaisen elämässä paljoa muuta tunnu tällä hetkellä olevan. Vierähti juuri neljäs viikonloppu kotioloissa, toipuillen, treenaillen ja rentoutuen. Tällaista jaksoa ei olekaan varmaan ollut... Mitä, vuoteen? Puoleentoista? Vielä ensi viikonloppu, niin edessä on kahden viikonlopun putki siskon kolmekymppisiä juhlistaen. Vähän hirvittää, millaisella voimalla se helvetti purkautuu irti yli kuukauden ortorektikkokauden jälkeen...

Voimatasot ovat kehittyneet aika kivasti. Rautaa on saanut heittää kyytiin lisää liikeratojen siitä kärsimättä. Nyt tosin vierähti puolitoista viikkoa ilman ainuttakaan lepopäivää, joten tämän viikonlopun olen pyhittänyt ihan rehellisesti lepäilylle, venyttelylle ja liikkuvuuden harjoittamiselle. Syystäkin, nimittäin pakaraosasto on alkanut vähän ilmoittaa, että nyt vähän taukoa siitä syväkyykkäilystä. Kotihierojani otti alaraajat eilen reipasotteiseen käsittelynn, ja hyvä, etteivät naapurit soittaneet poliiseja. Tiedättekö sen tunteen, kun kunnolla juntturassa olevaan lihakseen mennään nyrkki edellä? Ei ole lasten silmille saati korville se touhu. Huhhuh.

CrossFit-salilla oli tänään mobility-treeneissä tarjolla alaraajojen aukomista, joka meni oikein soppelisti samaan syssyyn eilisiltaisen gluteus-käsittelyyn. Salilta lähtiessä oli suorastaan taivaallinen olo, kun ikijumit alkoivat höltyä.

Tässä kahden lepopäivän aikana on ollut tovi aikaa mietiskellä tavoitteitani. Koska selkeät tavoitteethan ovat mielekkään ja tuloksellisen treenaamisen kulmakiviä, tulin tällaiseen tulokseen loppuvuoden tavoitteenasettelussani:

VUODEN 2012 LOPPUUN MENNESSÄ YKKÖSMAKSIMIT

Maastaveto 90 kg
Etukyykky 60 kg
Takakyykky 70 kg
(Molemmat kyykyt syväkyykkyinä, laadusta tinkimättä!)
Työntö 45 kg
Leuanveto 3 toistoa puhtaasti

En ole tehnyt ykkösmaksimia vielä mainittavan paljon, joitain kokeillut vain kerran. Luulen, että osassa tavoitteet paukkuvat iloisesti, kun tekniikka ja muu pöhinä saadaan kohdilleen, kun taas joitain siirretään ensi vuoden puolelle. Ei kovin suuria tavoitteita, mutta olen koko voimailuhommissa niin keltanokka, että tässä vielä herätellään hermostoa ja rakennellaan pohjia totiselle tuuttaamiselle. Fiilis on vähän sellainen, että kun tekniikat ja ruuat ja levot saadaan kuntoon, niin alkaa muuten nousta sitä rautaa.

Fyysisistä tavoitteista on vaikea sanoa. Tästä täytyy varmaan puhua Tytin kanssa seuraavan kerran, että mikä se on se tavoite tuon rasvaprosentin kanssa. Lopullinen tavoite asettunee jonnekin viidentoista ja kahdenkymmenen välille. Tällä hetkellä paino pyörii edelliin samoissa lukemissa, mutta sen täytyy kertoa vain ja ainoastaan puntin ja proteiinin yhteisvaikutuksesta. Siitä lisää kuitenkin seuraavan tapaamisemme jälkeen.

Ilmoittauduin kuluneella viikolla Tampereella maaliskuussa järjestettävään CrossFit Level 1 Trainer sertifikaatti-koulutukseen. Koulutus on ensimmäistä laatuaan Suomessa, ja olen niin täpinöissäni että olin oksentaa ilosta, kun tein ilmoittautumista. Viikonlopun koulutuksesta jää siis käteen - jos läpäisen testin - oikeus käyttää itsestään CrossFit trainer-nimikettä, mutta ennen kaikkea varmasti rutkasti varmuutta vaativiin tekniikoihin omaa harjoittelua varten. Tuossa vaiheessa CrossFit-harjoittelua on takana kahdeksan kuukautta, että en todellakaan lähtisi nimittämään itseäni minkäänlaiseksi kouluttajaksi vielä. Ennen kaikkea omaa harjoitteluani varten olen sinne suuntaamassa, joskin varmasti tulee sovellettua näitä juttuja vastaisuudessa myös omiin asiakkaisiin, kunhan ensin saan itse raudat kulkemaan edes suurin piirtein haluamaani suuntaan, ja vieläpä haluamallani tavalla.

Ihanaa olla jostakin asiasta näin innoissaan. Tässä on nyt paljon päättäväisyyttä ja rautaakin kovempaa tahtoa takana. Kauhiat pöhinät päälle vaan!

Ensimmäisen kuukauden saldoa

Olen ollut Optimal Performancen tallilla nyt muutamaa päivää yli kuukauden. Kävin perjantaina taas Tytin juttusilla aiheeseen liittyen. Opin, että

*Rasvaprosenttini on tippunut 3,9 prosenttiyksikköä
*Rasvaton massani on kasvanut huikeat kolme kiloa. (Tästä seurauksena painokin on vähän noussut, mutta yhtälössä rasvaprosentti alas, rasvaton massa ylös tämä on pelkästään hyvä asia.)

Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet jenkkakahvoissa ja selkäpuolella:

Syyskuu

Lokakuu

Syyskuu 

Lokakuu

Jenkkakahvat ja yläselkä ovatkin juuri ne kohdat, jotka reagoivat hiilihydraatteihin. Varsinkin, kun pidetään mielessä, ettei kuukaudessa pidä odottaa ihmeitä, olen kyllä tosi tyytyväinen tuloksiin. Napaläski sen sijaan istuu tiukasti: sitä on lähtenyt kuukaudessa vain kolme ja puoli milliä. Tytin opastuksella aletaankin nyt kiinnittää erityishuomiota stressinhallintaan, riittävään palautumiseen, ateriarytmeihin (työpäivän ruokailua ei saa kuitata smoothiella), ja niihin kahdeksan tunnin yöuniin. Jotta saataisiin ne kortisolitasot laskemaan, ja maha alkaisi vihdoin luovuttaa niin kovasti varjelemaansa läskiä kohti uusia seikkailuja. Pois ne minusta joka tapauksessa.

Tässä alkaa itsellenikin pikkuhiljaa valjeta, miten itsensä kiristämisessä on kyse niin paljon muustakin, kuin riittävästä treenauksesta ja oikeanlaisesta ruoasta. Eli jos joku siellä vielä yrittää hankkiutua mahakummusta eroon valtavalla määrällä juoksua ja minimaalisella määrällä ruokaa, niin stoppade här! Väärään suuntaan mennään!

Vilautin tuloksia töissä myös Sampolle, joka kävi kuukausi takaperin voittamassa painoluokkansa Bodybuildingin SM-tittelin. Kaveri siis tietänee jotain tuosta rasvan tiristämisestä. Hän piti tuloksia todella rohkaisevana, että nyt ollaan asian ytimessä. Kuukaudessa ei kuulemma kisoihin valmistauduttaessa vielä yleensä edes saada juuri mitään näkyviä tuloksia aikaiseksi - puhutaan vähintään kahden kuukauden työstä. Sampo muistutti myös, miten jokaisella on oma ongelma-alueensa, josta rasva tuppaa lähtemään kaikista nihkeimmin. Mutta että muutaman kuukauden jumin jälkeen saatetaan kerralla suorastaan humahtaa eteenpäin. Tärkeintä on luottaa siihen omaan ohjelmaan: jos kerran saan tuloksia aikaan tällä, on vain ajan ja hienosäädön kysymys, milloin myös napaläski luovuttaa.

Vertailun vuoksi Sampo kertoi, että hän tietää olevansa kisakunnossa, kun napaläski näyttää yhtä milliä - kun loppupahis on kukistettu, ovat muutkin paikat varmasti tiukassa kunnossa.

Joopa joo. Minulla tuo napaläski näyttäisi tällä hetkellä olevan vain 36 milliä enemmän kuin Sampon kisaunto. Wuppiduu.

Mutta mutta, kuukauden kokeilun jälkeen olen erittäin innostunut ja motivoitunut. Antakaa sitä rautaa niin minä nostan sen!

Loppuun muuten kuluneen neljän viikon treenit purettuna:

Viikko 38 - Keskiviikkona ensimmäinen käynti Optimal Performancella Jonin kanssa. Loppuviikolle kolme punttitreeniä - jalat kahdesti, yläkerta kerran.

Viikko 39
Ma - Yläkroppa
Ti - CrossFit
Ke - Jalat+selkä
To - Lepo
Pe - Yläkroppa
La - CrossFit syysbileet, järkyttävä määrä järkyttäviä WODeja ja paljon punkkua
Su - Pahoinvointia

Viikko 40
Ma - Jalat+selkä
Ti - CrossFit
Ke - Lepo
To - Yläkroppa
Pe - Jalat
La - Elixia ryhmäliikunnanohjaajarekry - pari tuntia erilaista hikoilua
Su - CrossFit

Viikko 41 (puolikuntoisuusviikko - flunssaa pukkaa)

Ma - Lepo
Ti - CrossFit
Ke - Lepo
To - Yläkroppatreeni
Pe - Jalat
La - CrossFit
Su - CrossFit - kyykyn, työnnön, tempauksen ja tempausvalan tekniikkaharjoittelua

Viikko 42

Ma - Lepo
Ti - CrossFit
Ke - Lepo
To - Jalat
Pe - Yläkroppatreeni
La - Zumba
Su - CrossFit + 10 km hölkkä

Parin puolikuntoisuus/työstressiviikon jälkeen pitäisi saada taas puntin määrä nostettua kolmeen-neljään kertaan viikossa. Alkaen tänään!

Tyttöilyä

Tätä viikonloppua en olisi voinut paljon paremmassa seurassa viettää: perjantai-iltana taloon tärähti pari siskoa, toinen biologinen ja toinen henkinen. Tätä oli odotettu kuin kuuta nousevaa, kaikki kolme kun asumme nykyään eri puolilla maata. Mutta kun tämä värisuora saadaan kasaan, jatkuu hulina suurin piirtein siitä, mihin se viimeksi jäi. Tiedättekö sellaiset ystävät? Parasta elämässä.

Normaalisti tämä yhdistelmä tarkoittaa järkyttävää hulinaa ja maailmanlopun kaaosta valitun kaupungin yöelämässä, mutta tällä kertaa sekoitettiin maailmankirjat pahemman kerran: perjantaina ohjelmassa oli kotona hyvää ruokaa ja suut vaahdossa juoruamista. Sängyissä oltiin aikaisin, sillä lauantaina kello 12 oli varattu kolme paikkaa Kalevan Elixian Zumba-tunnilta.

Ei me tarvita viinaa. Me ollaan tämmösiä muutenkin.

Jokainen, joka vähäänkään tätä kolmikkoa tuntee, tietää, että tässä olisi jo kunniamaininnan tai hitto soikoon pokaalin arvoinen suoritus!

Illalla vanhempi Kemppainen loihti chorizo-lasagnea ja tiramisua. Sattui sopivasti cheat meal-päivä, ja tuo tiramisu ei muuten sätkinyt ensi viikkoa näkemään!

Tänään raahasin tytöt vielä testaamaan CrossFitiä klo 11.15. Sunnuntaiaamuna. Uskomattoman tehokkaita naisia, pakko olla ylpeä.

Illalla saatoin lempilosoni junalle. Kaikesta siitä syömisestä, juoruamisesta ja huonoista jutuista oli niin voimaantunut olo, että lähdin pienelle iltalenkille, päätyen juoksemaan toista kertaa elämässäni kymmenen kilometrin lenkin. Oli kevyt ja hyvä fiilis, olisi voinut juosta loputtomiin - huijauhiilarit olivat ilmeisesti menneet siis oikeaan osoitteeseen.

Hyvä treeniviikko takana. Kaksi CrossFitiä, kaksi punttisalia, yksi Zumba ja yksi kymmenen kilometrin lenkki. Loppuviikosta olen myös saanut nukuttua työviikon univelkoja kiinni, ja nyt on hyvä ja eheytynyt tunne lähteä uuteen viikkoon.

Loppuillan hemmotteluhoitona läträsin tukkani kookosöljyllä, se kun kuulemma tekee hyvää kutreille. Ans kattoo, aika... rasvaista?

Viime viikon puolivälissä oli väsynyt ja stressaantunut olo, mutta rotunaisten, levon ja ruoan kautta olen taas valmis mihin vaan. Hyvä muistutus siitä, miten ihannefysiikan tavoittelemisessa on kyse niin paljosta muustakin, kuin treenistä ja ruoasta. Hetken henkäys, ja antaa tulla taas vaan!

Paketti aavan meren tuolta puolen

Kauhean hyvä palvelu on ollut tänä aamuna! Täällä on ravannut miehiä toteuttamassa tahtoani: ensimmäinen kantoi kämppääni Lundia-hyllyn kappaleet, seuraava tuli pystyttämään sen, ja kolmas toi terveisiä rapakon takaa - viime viikolla iHerbistä tilaamani lisäprotskut.

Kuten aiemmin kerroin, ovat nyt maitotuotteet pois ruokavaliostani. Tarkoittaa myös heraproteiinista luopumista, mikä meinasi aluksi tuottaa päävaivaa, heran ollessa keskeinen osa käyttämiäni palautusjuomia.

SunWarrioria ovat kovasti internetin ihmeellisessä maailmassa kehuneet. Se on täysin vegaaninen, geenimuunteluvapaa ja gluteeniton tuote, jonka aminohappokoostumus on melkoisen messevä: löytyy hyvässä suhteesa yhdeksää eri keskeistä kaveria. Mutta niin on hintakin - kilon säkki maksaa Suomessa paikasta riippuen kuutisenkymmentä euroa.

Tytti vinkkasi minulle iHerbin, ja vahvisti samalla SunWarriorin proteiinin olevan itselläänkin käytössä. Suositteli näitä kahta tuotetta, joiden yhteishinnaksi - toimituskuluineen kaikkineen - tuli sellaiset viitisenkymmentä euroa. Että ei muuta kuin testailemaan!  Tilasin paketin viime keskiviikkona, ja tänään oli mies oven takana paketin kanssa.

Classic Protein Raw vegan-riisiproteiinituote pitää sisällään 21 grammaa eli annosta kohden:

80 kcal
1 g rasvaa
5 g hiilihydraattia
16 g proteiinia
60 mg kalsiumia
3 mg rautaa

Warrior Blend Raw proteiinissä, jossa tavara on peräisin herneistä, hampusta ja karpaloista, samassa määrässä on:

84 kcal
1,4 g rasvaa
4,2 g hiilihydraattia
15 g proteiinia
8,4 mg rautaa

Samat aminohapot löytyvät molemmista tuotteista, joskin vähän eri suhteessa. Ensimmäistä tulen käyttämään todennäköisesti enemmän yleisproteiinina, jälkimmäistä palautuselementissä. Täytyy kuitenkin tutustua vielä tarkemmin tuohon rakenteeseen. Mutta sitä ennen lähden tutustumaan makuun, nimittäin nyt. Jänskää!

Paketista löytyi myös pikkuinen iHerb-tussi ja näytepussi (heh, rimmasi!) mustaa kirsikkateetä. Nytpä alankin maanantaiaamua viettää täyttämällä uudenkarheaa kirjahyllyä, pyöräytän smoothiet ja kirsikkateet. Ei hassumpi alku viikolle!

Sunnuntaista

Eilen oli taas cheat meal. Miten ihanaa. Jotenkin viime viikko oli aika pitkä ja tunsin oloni puolikuntoiseksi ja vähän kuumeilevaksi, joten tieto mässypäivästä auttoi tsemppaamaan. Treenaaminen jäi vähemmälle - nyt on niin tiukka työputki edessä, ettei todellakaan ole varaa saikuttaa.

Siispä nautin kauan odotetusta lauantaista sitäkin enemmän: kävin aamulla ostamassa (nimensä veroisilta) Hulluilta Päiviltä lentoliput Malagaan (JES!!!), hain kauppahallista leivoksia, kävin CrossFittaamassa (tuplanaruhyppyharjoittelua ja kymmenen kierrosta kolme kertaa tekniikkapainoitteista tempausta 18 kg:llä ja viisitoista seinäpalloheittoa viiden kilon pallolla - siis yhteensä about parisataa hyppyä, 30 tempausta ja 150 seinäpalloheittoa aikaan 20:55, morjens!) ja FitWokin kautta kotiin rauhoittumaan - ja ennen kaikkea syömään!

  

Pohjalle FitWokista kasvispohjainen kana-cashewpähkinä-raejuustoteriyakisetti, pillerit ja sitten ne varsinaiset: valkosuklaarahkaa, suklaakakkua, porkkanakakkua, berliininmunkki, appelsiinikrokanttisuklaata... Nyt on myönnettävä, että tuli liioteltua: aika paljon tästä meni jakoon ja osa jopa rehellisesti roskiin. Berliinin munkista nakersin vain kuoren. Hyi, mikä sika.

Täytyy vähän vielä hioa tuota annostelua. Myönnän rapsutelleeni tänä aamuna rahkan jämät, vaikka se olisi todellakin kiellettyä. Mitä tästä opittiin: vain sen verran, mitä jaksaa oikeasti kerralla vetää. Tai loput kylmästi roskiin - HETI.

Myös Pessi kävi vähän haukkaamassa suklaakakkua. Meinasi maistua vähän turhankin hyvin. Tällaisia me tytöt ollaan, persoja makean perään. Täytyy vastaisuudessa varsinaisen mässyttelyn jälkeen kätkeä herkut hyvin tämän talouden naarailta. Pienen nakertelun jälkeen vein moskat pois ja jäin maha täynnä ja väsyneenä mutta onnellisena seuraamaan kurrejen temmeltämistä. Mikäs siinä meillä oli köllötellessä ja telkkaria katsellessa, koko perheen voimin.

Tällä viikolla ohjelmassa on ollut myös vähän median valokeilassa paistattelua: Pinni-lehti, jonka avustajana olen toiminut lähinnä media-alan opintojen ohessa ja valmistumisen jälkeen, halusi tehdä tästä likasta juttua. Sielläpä olen nohevana ja kamalan pätevänä kertomassa, että mitenkäs tuo laihduttaminen onnistuu turvallisesti ja tehokkaasti, miten vältetään sudenkuopat ja miten niitä tavoitteita saavutetaan.

Kuvaa varten nostin maasta 55 kiloa. Myöhemmin tajusin, että olisi pitänyt purkaa nuo kymmenen kilon kiekot kahdeksaksi viiden kilon kiekoksi. Olisi näyttänyt messevämmältä. Jännä muuten, että kyllähän tuollaisen 55 kiloa nostaa maasta milloin vaan, mutta pidäpä sitä siinä paikoillaan sen verran, että kuvaaja saa hommansa hoidettua. Hikihän se siinä tuli!

Jäi muuten täällä kertomatta, että tulin rekrynneeksi itseni Elixiaan myös ryhmäliikunnanohjaajaksi. Keväällä alkaa koulutus, ja silloinpa alan näillä näkymin vetää Raw ja Power-tunteja. Heh, raw power. Sehän meikämandoliinille sopii. Ilmaporkunyrkkeilyä ja punttien kanssa räyhäämistä. Uusia aluevaltauksia. Olen kyllä tosi innoissani!

Innoissani olen myös leuanvetoprojektin edistymisestä: ykköset lähtevät nyt milloin vaan. Eivät tosin aivan puhtaasti vielä: kuminauhojen avulla olen koittanut malttaa lähteä suorilta käsin nostoon. Sieltä se tulee, hitaasti mutta varmasti!

Keskittymisprosentti: 100! Eikä ole edes lavastettu tilanne. Lupaan ettei ole!

Nyt on edessä vain sunnuntainen pulma: salille vai lenkille? Lenkki ei periaatteessa kuulu nyt treeniohjelmaani ollenkaan, mutta ai että kun polttelisi! Sain hankittua ihmepuhelimeen Spotifyn, sormet syyhyten täyttelen sinne voimaannuttavaa treenimusiikkia.

Mitäs löytyy sun treenisoittolistalta?

Kauneuden paradoksi

No, nostakoon käden ylös jolle tämä tuli suoranaisena yllätyksenä, mutta entisen Pussycat Dolls-poppoon keulahahmo Nicole Scherzinger on myöntänyt VH1-kanavan dokumentissä sairastaneensa vakavansorttista syömishäiriötä kahdeksan vuoden ajan orkesterin loiston vuosina.

Tähtönen kertoo haastattelussa suorastaan vihanneensa itseänsä, ja tunteneensa olonsa kamalaksi niukoissa esiintymisasuissa. No, ei voi syyttää:

Ei varmaan löydy kovin montaa sellaista naista, jolla ei olisi käynyt ohimennen ne ajatukset päässä. Juuri ne ajatukset, joka käyvät, kun makaa kalsareissa sohvalla, tukka nutturalla, ja syö Ben&Jerry's jäätelöä suoraan purkista. Ja telkkarissa nämä jumalolennot heiluttelevat valtavia hiuksiaan ja olemattomia takamuksiaan.

1) Miksi hitossa minä en ole tuollainen?!
2) Kuolkaa. Joka. Ikinen. Teistä.

Tilanteen tekee vain pahemmaksi, jos seurassa sattuu olemaan miehiä. Ja tästä on turha keskustella: naiset tivaavat, haluaisivatko miehet naisten olevan tuollaisia. Miehet vastaavat - tarkoittaen sitä - että ei, kun hyvä on noin. Oma rakas. Naiset eivät usko ja loukkaantuvat. Kateus, viha ja itseinho syvenee. Ben&Jerry's viedään takaisin pakkaseen. Miehet tuntevat olonsa tukalaksi ja avuttomiksi.

Kuinkas ollakaan, tämänkin henkilön taustalta se löytyy: itseinho, itsetuhoisuus, syömishöiriö. Sen kropan takaa, jota kaikki halusivat. Täydellisen, tavoiteltavan kauneuden takaa löytyi samojen paineiden kanssa kamppaileva ihminen, joka sairastui valtavan ulkonäköpaineen edessä. Ja samalla teinit katsovat telkkarista, huokaavat ja jättävät ruokansa syömättä.

Sitähän minä vaan, että

Nyt lähtee!

Ja nyt se on tapahtunut, nimittäin paino on virallisesti ottanut ensimmäisen harppauksen kohti hyväksyttävämpiä lukuja.

Tehdäänpä sen kunniaksi tällainen taulukko:

Koko heinä-elo-syyskuu: 66-67kg
8.10.2012: 65.5 kg

Jes! Lopullista tavoitepainoa on vaikea sanoa, kun tuota massaa pitäisi nyt saada muutettua läskistä lihakseksi, mutta mielessä on akseli 61-63 kiloa. Jos se siinä pyörisi, niin hyvä olisi.Varmaan kyllä olisi järkevämpi miettiä joku passeli rasvaprosentti. Täytyypä ensi kerralla puhua tästä Tytin kanssa. Selvät tavoitteiden asettelut. Nehän ne ovat tärkeitä.

Vähänkö tästä on hyvä aloittaa uusi viikko! Ja nyt en kyllä käy vaa'alla koko viikolla, ettei tämä illuusio säry. Heh. Lisää vaan punttia ja proteiinia!

Petkuhuijutuspäivä nro 1

ÖÖÖÖÖÖÖÖÖRRRRRRRRPPPPPPPP!!!

Taivas varjele, mikä sieltä tulee, nimittäin ensimmäinen Cheat-meal! Kuten edellisessä postauksessa ohimennen kirjoittelin, sovimme Tytin kanssa vastaisuudessa yhdestä viikottaisesta huijausateriasta - ei päivästä, kuten olen tähän mennessä asian ajatellut.

Homma menee näin: koko viikko noudatetaan tiukkaa, tarkasti harkittua ruokavaliota. Proteiinit ja rehut ja pähkinät ja treenit ja nämä. Kuitenkin, kerran viikossa on lupa istua alas, ladata pöytä täyteen vapaavalintaisia herkkuja, ja - tämä on hyvä - yhdeltä istumalta syödä kaikki, mitä siinä on tarjolla. Siis kaikki.

Pari sääntöä on: lisää ei saa ottaa, ja kun pöydästä noustaan pois, on viikon huijaus siinä. Seuraava ateria on taas tavallinen setti. Ja elämä jatkuu kuten tavallisesti, aina seuraavan viikon huijaukseen asti.

No, minä kun en halua jättää mitään sattuman varaan, näytti minun ensimmäinen cheat mealini tältä:

Sääntöihin kuuluu myös vetäistä ensin pohjalle tavallinen ateria proteiineineen ja rehuineen, ja koska minulla on tänään takana aika reipas treenirupeama, myös hiilihydraatit. Ja sitten alkaa: omenahillomunkkeja kaksi kappaletta, pussillinen Susu-paloja, leipää valkohomejuustolla ja valkosipulilevitteellä, suklaajuomaa ja jäätelöä. Ei luulisi, että tarvitsee hakea lisää!

Toisen munkin kohdalla iski kuitenkin epäilys: meneekö tämä nyt hitto vie oikein? Voiko tämä pitää paikkaansa? Nopean laskelman perusteella kyseessä on tommonen apauttiarallaa paritonninen ateria energiamäärältään. Aliarvioiko Tytti kykyny mässäilyyn pahemman kerran?

Varmistin asian pitkäaikaiselta ystävältäni ja suurelta henkiseltä mentoriltani Tuukka Lehtiseltä, joka läväytti minulle paljonpuhuvan linkin. Katsokaa tästä. Point taken, sanoisin.

Eli mitä tästä hyödytään: polla pitää paremmin, kun tietää cheat-mealin olevan tulossa. Kuitenkin mässäilyn rajoittaminen vain yhdelle aterialle estää huijauspäivän venymistä huijauspäiviksi, mikä ainakin itselläni tuntuu usein olevan homman nimi. Kerralla vedetään nin järkyttävät ähkyt ja paha olo, ettei varmasti tee mieli vähään aikaan mässytellä.

Lisäksi viikon aikana mahdollisesti vajaaksi jääneet energiamäärät saavat tästä vähän boostausta. Mitä siitä seuraa on hiilihydraattivarastojen täyttyminen, joten treenin pitäisi kulkea taas suorastaan rallatellen seuraavat pari päivää.

Minä sitten rakastan tätä elämäntyyliä! Tässä on kaikki oikein. Paitsi että räjähdän. Sieraimistani tursuaa munkkia. Ihan kohta. Ahhhhh!

Alkurysäys

Oijoi! Kuten viimeksi kirjoittelin, kävin eilen ensimmäisessä Optimal Performance-seurantatapaamisessa. Viimeisestä ei ole aikaa kuin kaksi viikkoa, joten en odottanutkaan päässeeni bikinifitness-kisailijan kuntoon, mutta mitattavia tuloksia on alkanut jo tulla. Elikkäs:

*Rasvaprosentti tippunut 3,2 prosenttiyksikköä
*Rasvatonta massaa tullut lisää 2,9 kiloa (tarkoittaen lihasta, lihaksen sisässä olevaa nestettä, vahvistuneita luita, jänteitä, niveliä, sisäelimiä... Kaikkea muuta siis kuin rasvaa.)
*...Varsinainen paino kuitenkin noussut vain kilon tämän seurauksena, eli jotain on lähtenyt myös pois!
*Kahdestatoista mittauspisteestä lähtenyt rasvaa pois yhteensä 30,5 millimetriä. (Siis kolme ja puoli senttiä, tasaisesti ympäri kroppaa - kahdessa viikossa ihan super hyvin!)
*Eniten rasvaa oli lähtenyt ns. kainaloläskeistä - edellisen mittauksen tulos oli 7 milliä, nyt enää vaivaiset kolme. Mitä hittoa! Myös jenkkakahvat ottivat reippaan sulamisliikkeen, reipas sentti lähtenyt pois sieltäkin.

En voisi olla tuloksiin tyytyväisempi. Vaikka paino on noussut, on rasvaa palanut, eli olen tiiviimpi paketti. Siinä vaiheessa paino on se ja sama. Tytti lisäksi korosti, että uusi treeniohjelma ja ruokavalio voivat helposti saada tämän aikaan, ja että kyllä se paino sieltä pian kääntyy laskuun. Mutta lupasin itselleni, että vaaka on nyt kotikäytössä ehdottomassa pannassa.

Vähiten rasvaa oli lähtenyt navan seudulta - sieltä, mihin vaikuttaa liian vähäinen syöminen, liian lyhyet yöunet ja stressaava elämä. Mainitsin tekemästäni ruokayliherkkyystestistä. Myös Optimal Performance käyttää sitä apuvälineenään, joten nyt asetettiin totaalipannaan kaikki maitoa tai gluteenia sisältävät tuotteet, ne kun voivat aiheuttaa epäsopivuudellaan kropalle stressitilan, mikä näkyy mahaläskissä. Stressinhallintaa ja riittäviä yönunia aletaan myös opetella taas.

Näillä siis mennään kohti kahden viikon päässä häämöttävää seuraavaa seurantaa. Nyt on perjantai, olen ihan täpinöissäni viikonlopusta. Siellä odottaa myös herkutteluateria, paljon nostettavaa rautaa ja paljon nukuttavaa unta. Aloitan tämän loppuviikon paahtopaistimunakkaalla. Ei paskemmin!

Ennen ja jälkeen-kuvia on muuten tulossa, mutta eipä nuo muutaman sentin muutokset vielä paljon kameralle näy. Katsellaanpa tilannetta joulun korvilla!

Ihana aamu

Ei voi olla huono merkki, jos koko aamun soi päässä tämä:

Minulla oli epäilykseni tämän päivän suhteen: eilinen oli kovin stressaava ja uuvuttava päivä. En ehtinyt syödä ollenkaan niin kuin olisi pitänyt, ja kotona tuli tyhmästi pitkitettyä nukkumaanmenoa sillä seurauksella, ettei kahdeksan tunnin yöunista voinut paljon puhua kellon soidessa 06:30. Ylös, kananmunat, salaatit, proteiinipirtelöt ja pillerit naamaan ja polkemaan ensimmäistä asiakastapaamista kohden.

Tapaaminen meni kauhean hyvin, siitä jäi itsellenikin innostunut ja motivoitunut fiilis. Seuraava asiakas on vasta kahdelta, joten kellon ollessa puoli yhdeksän tuuttasin oman jalkatreenini pois kuleksimasta (palauttava viikko joten puolella volyymillä mennään, huh ja jes!), nyt kun kerran olin päässyt salille asti. Pesutiloissa olin yllättäen ainoa, joten kävin saunan kautta - pitkään ja hartaasti, juuri minulle sopivilla löylyillä.

Kellon ollessa lähempänä puolta kymmentä takana oli siis ensimmäinen asiakas, oma treeni ja sauna. Virtaa ja hyvää tuulta tuntui tihkuvan ihohuokosista.

Kauppahallissa oli ihana nainen myymässä ihania asioita läheltä ja vähän kauempaa. Viime viikolla ostin mielestäni paljon munia, mutta niistä oli jäljellä vain kuoret alta aikayksikön. Nytpä sitten luulisi näistä kolmestakymmenestä mötkylästä riittävän hetkeksi. Olivat tästä aivan läheltä tilalta, jossa kanoja pidetään lemmikkeinä. Ihanaa!

Muistan lapsuudesta, että käytiin kesämökillä joskus tyrnimarjoja poimimassa. Ei hitto, mitä touhua. Kolmen sentin piikit riipivät sormista ihon auki, ja mämmikouran rutistaessa marjaa tirskahtaa hapan mehu haavoihin. Korkean kilohinnan siis ymmärtää vallan hyvin! Pitkästä aikaa kuitenkin sijoitin näihin vitamiinipommeihin, ovat ne vaan silti niin hyviä. Ja tulevat hyvin toimeen blenderissä puolukoiden kanssa!

Yritin paikata puuttuvaa estetiikkaa lempiastiasarjaani kuuluvalla mukilla, mutta ehkä lopputulos vaatisi muutamaa E-koodia ollakseen myyntimenestys... Blenderiin lenteli tyrnimarjojen ja puolukoiden kaveriksi hera- ja hamppuproteiinia (koska hera loppui kesken), manteleita, saksanpähkinöitä, auringonkukansiemeniä, avocadoa ja banaania. Yleensä vältän ylimääräisiä makeuttajia, mutta tyrnin ja puolukan ollessa sen verran tumakaa kamaa, lirahti sekaan pari tippaa stevia-uutetta.

Ja taas riittää virtaa! Parin tunnin päästä on vuorossa ensimmäinen seurantakäynti Optimal Performancessa. Jännä nähdä, millaisia asioita on saavutettu kahdessa viikossa. Paino heiluu edelleen samoissa (vaikka lupasin, etten punnitse itseäni, ups...) mutta vointi on kuin eri ihmisellä kahdenviikon takaiseen. Punttia on tullut kolisteltua sekä omalla salilla että CrossFitissä, että eiköhän tässä pari rasvasolua ole omaisuuttaan vähän jo alkanut luovuttaa.

Jes! Ihanaa päivää kaikille! Kohta on viikonloppu, ja taas yksi työviikko selätettynä! Allekirjoittanut menee muuten viikonloppuna rekrytoimaan itseään Elixian ryhmäliikunnanohjaajaksi (!!!) mutta sen lisäksi en aio tehdä mitään muuta kuin treenata, syödä ja nukkua. Aivan ihanaaaaaa!

Harras harrastuneisuus

Pyöräilin tänään illalla kotiin treeneistä idioottimainen hymy kasvoillani. Sataa tihkutti kylmästi kuin vain lokakuussa voi, minulla oli hiestä ja osittain pihalla sateessa suoritetusta WODista märät vaatteet, pitkä työpäivä takana ja mahassa melkoinen nälkä. Kotiportaat tuntuivat raskailta paksujen nahkasaappaiden alla. Laukkukin painoi aikalailla. En olisi voinut olla onnellisempi.

Suurimman osan elämästäni en ole harrastanut säännöllisesti. Ja jos olenkin, on se ollut sellaista harrastamista, jossa hankkiudutaan paikkaan x hetkeä ennen harrasteen alkamista, suoritetaan treenit puhumatta kenellekään mitään, ja pukuhuoneen kautta poistutaan katsomatta ketään silmiin. Tämän takia en ikinä ymmärtänyt harrastusten sosiaalista ulottuvuutta - että ihminen voisi poistua kotoaan ihmisten ilmoille olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden, muka samanhenkisten ihmisten kanssa. Samanhenkisten, joo - läpsystä vaihto, edellinen tunti loppuu ja uusi alkaa. En halua jutella kenellekään enkä halua kenenkään juttelevan minulle.

Tilanne alkoi muuttua pikkuhiljaa mennessäni ensimmäisen kerran töihin kuntosalille. Pelkästään työn puolesta asiaan kuului moikata iloisesti ja vaihtaa kuulumiset. Pian vakiokasvoja alkoi tunnistaa, ja kuulumiset tuli vaihdettua suurimmissa mutkissa. Löysin kuntosaliharjoittelun sosiaaliset ulottuvuudet. Oho, mitäs tämä on?

Äärimmäinen kokemus oli tietysti Espanjassa alkanut Capoeira-harrastus, jossa jokaisen tunnin alussa ja lopussa protokollaan kuului käydä läpsimässä opettajan ja muiden harrastajien kanssa meidän oma tervehdyksemme. Näin tuli väkisinkin otettua katse- ja puhekontakti kanssatreenaajiin, jolloin ujon suomalaisen oli helpompi avata suunsa myös pukuhuoneen puolella, oli sitä yhteistä kieltä eli ei. Espanjalainen mentaliteetti on ihana: saman lajin parissa ei ole vieraita, on vain ystäviä, jotka eivät ole vielä tavanneet. Jokainen uusi ihminen poskisuudellaan, läpsitään ja melutaan läpi. Sitten ollaan samalla viivalla. Samaa porukkaa. Vanhat kaverit.

Suomesta en ajatellut tällaista henkeä löytäväni. Täällä murjotetaan eikä katsota silmiin. Tähän samaan psykoosiin ajauduin itsekin - joukkoharhaan, jossa lähtökohtana on jurottava suomalaisluonne. Että enhän minä olisi tällainen, mutta kun muutkin ovat. Vaikka harva oikeasti ehkä haluaisi olla, ja salaa jopa vihaavat sitä piirrettä suomalaisuudessa. Mutta kiveen hakattu ja tulikirjaimin kirjoitettua tuntuu olevan hemmetin vaikea lähteä muuttamaan.

Nyt kuitenkin poljin tihkusateessa kotiin treeneistä, loistaen onnea, iloa ja tyytyväisyyttä. Itse treeni oli CrossFitille tyypilliseen tapaan ohi alle puolessa tunnissa, mutta aikaa salilla vierähti toista tuntia. Kun ei malta lähteä. Kun on niin hyviä tyyppejä, samanhenkisiä ihmisiä, hyvät jutut.

Tunnen edelleen Tampereelta tosi vähän ihmisiä ja koska teen töitä pääsääntöisesti iltamyöhään asti, sosiaaliset tilanteet ovat kortilla. Siksi ne hetket, kun pääsen salille, hetkeksi hengähtämään, irti kaikesta, viettämään aikaa ja ottamaan rennosti - tuskin sen parempaa terapiaa on minulle tällä hetkellä tarjolla.

Miten paljon yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne vaivaakaan suomalaisia. Nykyään on vaikea kuvitella omaan elämääni tilannetta, jossa en hakeutuisi harrastuksen pariin monta kertaa viikossa - ja nimenomaan sellaisen, joka huoltaa fysiikan lisäksi myös mieltä.

Oi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan, sillä antaa tahtoisin mä suomalaisille löysemmät kielenkannattimet, rohkeutta katsoa silmiin ja laittaa kälättäen. Sitä ikinä tiedä, millaisiin tilanteisiin suun avaaminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan voikaan viedä.

Syysbileet

Eilen vietettiin CrossFit Tampereella syysbileitä. Ohjelmassa oli leikkimielistä tiimiwodittelua, miniwodeja, ruokaa ja juomaa. Olin odottanut tätä tilaisuutta kuin kuuta nousevaa, ja alusta asti oli jotenkin niskavillat pystyssä: ryhmähenki ja yhdessä tekemisen meininki kun on tuolla suorastaan hurmiollista.

Ensimmäinen WOD oli TABATA-kyykky: 20 sekunnin aikana tehdään niin monta kyykkyä kuin koneesta lähtee. Kymmenen sekunnin tauko ja uusiksi. Tämä kahdeksan kertaa. Jo puolivälissä alkoi kyllä jalkoja hapottaa aika tehokkaasti. Lopputulos on sarjojen yhteenlaskuttu määrä, lisäksi merkataan ylös huonoimman kierroksen toistomäärät. Kahdeksan kierroksen jälkeen saikin istuskella maassa vähän aikaa. Hullua hommaa.

Erityisen paljon pidin Maastavetopyramidista: radalla edettiin siirtymällä aina kymmenen kiloa raskaamman raudan luokse. Kun yhtä toistoa ei saa enää tehtyä, on peli siinä. Itse tein henkilökohtaisen ennätykseni, 80 kiloa maasta. Sata kiloa, täältä tullaan! Ehkä jo ennen joulua!

Tekemisen meininki

190 kiloa. Siinä on seuraava tavoite!

Henkilökohtaisista ennätyksistä puheenollen, eilen se tapahtui: urheilujuhlan hurmoksessa tulin vetäisseeksi elämäni ihka ensimmäisen leuan! Joo, alussa oli hyppy, mutta raa'alla voimalla se tanko ylitettiin. En voi riittävästi painottaa, miten älytön tunne siitä seurasi. Ympärillä olleet ihmiset sanoivat ilmeenkin olleen sen mukainen. En ollut odottanut, että se onnistuisi vielä. Vaan sieltä se tuli. Huh! Älytöntä! Älyttömän siistiä! Vedin vielä toisenkin, ihan siitä ilosta.

Viimeisenä oli vuorossa tiimiWOD, jossa tehtiin aikaa vastaan 100 leuanvetoa, 100 punnerrusta, 100 vatsalihasliikettä, 100 kyykkyä, 100 Box jumpia, 1000 pisteen edestä kahvakuulaheilautusta pään yläpuolelle (pisteytys oli vähän erilainen kuulan painosta riippuen) ja loppuun vielä jokainen tiimin jäsen teki kymmenen yleisliikettä. Tuon tykityksen ollessa ohi kiperryin sikiöasentoon maahan; kyllä, kaikki annettiin siihen! Ihan huikea tiimihenki, hiki ja kuola ja räkä lensivät, mutta sijoituttiin toiseksi - yhdestätoista joukkueesta. Aika kiva!

Pikaisen suihkun jälkeen piti tehdä itsestänsä tytön näköinen ja siirtyä seisovan pöydän ääreen. Oli väsynyttä mutta hilpeää harrastajaa. Iltaa jatkettiin Tampereen yöhön, eikä siitä nyt tässä tilanteessa sen enempää.

Toiminnallista harjoittelua?

Aamulla olo oli kuin olisi jyrätty päältä tuolla 190-kilon raudalla. Selkä tietää heilutelleensa kuulaa kuin se olisi maailman tärkein asia. Mutta olo on muutenkin vähän sellainen, että tänään huilitaan ihan suosiolla, ja huomenna taas kohti uusia seikkailuja.

CrossFit on suurinpiirtein maailman siistein laji. Tällä hetkellä olen täynnä onnea, kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä. Varsinkin, kun vetäisin juuri uunista lihapullia ja omenapiirakkaa. Mikäs se on tässä köllötellessä!

Sijoitin muuten elämäni ensimmäiseen älypuhelimeen viime viikolla. Saan sen käyttöön vasta ensi viikolla numeronsiirron takia, mutta sittenpä alkaa tulla hitosti enemmän kuvia tänne. Jes! Tervetuloa 2000-luvulle, meikä!

Members and Friends

Hoi höpsykät, tänään perjantaina on Elixia Onkiniemessä Members&Friends-ilta! Tarkoittaa avoimia ovia kaikille kiinnostuneille. Allekirjoittanut häärää paikanpäällä kehonkoostumusmittauksia tehden, ja vetäisenpä aikas raivokkaan, yleisölle avoimen minitreenin CrossFitin hengessä tuossa alkuillasta.

Tuuhan toki paikalle, tuo kaveris kans, ja tule vaikka ihan vain jututtamaan!

Ilmoittautuminen koskee vain ryhmäliikuntojen demotunteja. Personal Trainereiden treeneihin voi tulla ken tahtoo. Tai muuten vain palloilemaan. Ei muuta ku hep!

Optimaalisen suorituksen metsästys

Minä luovutin.

Kahden kuukauden tiukan yrittämisen jälkeen jouduin myöntämään itselleni viikko sitten lauantaina pillahdettuani pieneen itkuun puntarilla, että omat konstini alkavat olla vähissä ulkomaan kilojen karistamisen suhteen. Harmilliset viisi kiloa ovat kuin tulleet jäädäkseen keskivartalooni. Jos se nyt ei paljolta kuulosta tai ulkopuolisen silmään edes näy, ovat nuo sitkeät löllöt olleet mielessäni aivan liian tiuhaan varsinkin töiden aloittamisen jälkeen, kun pitäisi pystyä olemaan mahdollisimman – no, uskottavassa kunnossa.

Riippumatta kaikesta siitä tiedosta ja taidosta, jota olen itseeni tässä muutaman vuoden aikana imenyt, huomasin salakavalasti hiipivän epätoivon vimmassa sortuvani keinoihin, joista päivät pitkät asiakkaitani itse varoitan. Jotka itse aivan hyvin tiedän terveydelle vahingollisiksi. Jotka eivät millään tavoin edistä tavoitteeni saavuttamista. Söin aivan liian vähän, liikuin aivan liian paljon, nukuin aivan liian lyhyitä yöunia.

Siitä alkoi tulla suorastaan jatkuvasti ajatuksia kalvava pakkomielle, ja päässäni alkoi pyöriä äärimmäisiä keinoja, joita pyörittelin iltaisin maatessani kahden peiton alla, totaalisen uupuneena, palelevana ja kurjana kellon lähestyessä puoltayötä. Aamulla kyllä lähden juoksemaan ennen kuin teen yhtään mitään muuta. Huomenna en kyllä syö töissä mitään...

Jolloin terve järki astui peliin. Nainen, tälle tielle ei lähdetä. Ihan ollenkaan. Tiedät tosiasiat. Ja nyt on aika hankkia sitä ulkopuolista apua. Kaikkeen ei tarvitse pystyä yksin.

Niinpä jätin soittopyynnön Tampereella toimivan Optimal Performance Oy-asiantuntijalle. Keskiviikkoaamuna istua törötin kymmeneltä aamulla Sykkeen kahviossa Joni Jaakkolan kanssa. Tänään laitetaan treenit kuntoon, huomenna pureudutaan syömiseni solmukohtiin.

Joni suunnitteli minulle kaksiosaisen kuntosaliohjelman, jota lähdetään työstämään neljästi viikossa. Ensimmäisenä päivänä yläkroppa ja selkä – tavoitteena vetää jouluun mennessä viisi ihka oikeaa leuanvetoa – ja toisena päivänä jäätävää tuuttausta alaraajoille ja alaselälle. Tähän päälle yksi tai kaksi CrossFit-treeniä viikossa, ruuat ja levot kuntoon, niin alkaa lätistä se läski!

Mikä oli minusta suorastaan vapauttava tieto Jonin suusta oli, että kuulemma nuorten naisten kohdalla treeniohjelmista lähdetään pääsääntöisesti karsimaan treenaamisen määrää vähemmälle. Pois ne aamuaerobiset, ja syväkyykkyä ja hyvää ruokaa kehiin niin alkaa tapahtua. Ihan kuin en olisi tätä itse tiennyt, mutta joskus jonkun ulkopuolisen on vain sanottava se, että siitä tulee totta.

Torstaina tapasin Tytti Koron kehonkoostumuksen ja ravitsemuksen merkeissä. Tunnin tapaamisen jälkeen tajuntani tuntui suorastaan räjähtäneen. Tytti mittasi kehonkoostumukseni pihtimittauksella, syötti tulokset tietokoneelle ja tietokone suuressa viisaudessaan ilmoitti, mitä olen tehnyt päin peetä ajaakseni itseni tähän tilanteeseen.

Optimal Performancen menetelmä perustuu hormonitoiminnan tasapainottamiseen: tietynlainen ravinto saa yksilöissä aikaan tietynlaista hormonitoimintaa, mikä heijastuu rasvan kertymisenä kehon eri osiin. Ohjelma alleviivaa terveyden kannalta merkittävimmät ongelma-alueet. Minun tapauksessani huomionarvoisimmat kohteet olivat lonkka (krhm, jenkkakahvat) sekä navan alue. Siis liikaa insuliiniä ja kortisolia. Siis liikaa hiilihydraatteja, roskaa, stressiä ja liian vähän lepoa. Eikä tämä tapahdu hetkessä: puhutaan pitkän aikavälin valinnoista.

Näin. Miksi en ylläty.

Lisäksi simppelein testein saatiin selville kehoni erittävän liian vähän suolahappoa, joka puolestaan hidastaa ruoansulatusta ja haittaa ravintoaineiden imeytymistä. Kappas vain, kun onkin aina ollut niin alhainen hemoglobiini,johon rautakuurit eivät ole tuoneet minkäänlaista helpotusta, ja kovasta treenistä palautuminen on aina samanlaista tönkkäkävelyä pari päivää.

Lopuksi vielä määrättiin kuuriluontoisesti kalaöljyä (iho, limakalvot, hiukset, kynnet, hermosto, rasva-aineenvaihdunta) ja monivitamiinilisä. Nyt laitetaan koko likka kuntoon päästä varpaisiin! Ruokavaliota lähdetään korjaamaan tarkoilla ateriarytmeillä, paljon proteiinia, karkeita kasviksia, marjoja ja pähkinöitä, ja vasta treenin jälkeen iltasella lävästään lautaselle aimo annos laadukasta hiilihydraattia. Ihan kuin en olisi tätä entuudestaan tietänyt! Miksi se on ollut niin vaikeaa?!

Ensimmäisenä päivänä söin aamupalaksi esimerkin mukaan 150 grammaa pihviä (!!!), paistettua parsakaalta ja kourallisen manteleita. Perään kalaöljyt ja monivitamiinit. Työpäivän aikana heitin huiviini smoothien, joka koostui puolikkaasta banaanista, pienestä päärynästä, heraproteiinistä, manteleista, kurpitsansiemenistä, puolukasta ja pinaatista. Pakarat riekaleiksi-tyyppisen jalkatreenin jälkeen välittömästi palautusjuomat naamaan, polkaisu kotiin ja systeemii lisää pihviä, parsakaalta, manteleita ja kauhallinen quinoaa. Se on siinä!

Olen hukannut pikkukamerani. Sori tästä.

Työpäivän jälkeen olo oli tyytyväinen, täyttynyt ja hyvällä tavalla raukea. En muista, milloin olisin viimeksi ollut nukkumassa ennen kymmentä, mutta nyt olen opetellut eroon yökukkumisesta. Minusta tuntuu jo nyt, että minussa on tapahtunut merkittävä muutos. Osa tästä on toki alkuinnostusta ja lumetta, mutta töissä tunnen olevani skarpimpi kuin ikinä. Kahdeksan tunnin hektisen työpäivän jälkeen jaksoin tuutata oman treenini ilman minkäänlaista ongelmaa, enkä kotiin tullessani ollut väsynyt, paleleva ja voimaton.

Tästä pääsemme tarinan opetukseen: olen kokemuksesta voimaantuneena alkanut miettiä ihmisen minä-kuvan muodustamista. Ajattelemme helposti olevamme tietynlaisia olosuhteide pakosta – usein jotain negatiivissävytteistä, kuten hajamielisiä, aikaansaamattomia, alakuloisuuteen taipuvaisia tai kykenemättömiä innostumaan juuri mistään. Olemme muka myös fyysisesti tietynlaisia: esimeriksi sanotaan, että perheessämme rasva kerääntyy geneettisesti vyötärölle. Kun kyse onkin itse asiassa hyvin pitkälti jokapäiväisistä valinnoista, ravitsemuksen, levon ja hormonitoiminnan tasapainosta. Perheessä rasva kertyy vyötärölle, koska jaatte yleensä yhteneväiset ruokailutottumukset. Tunnet itsesi aikaansaamattomaksi ja väsyneeksi, kun pääsääntöisesti nukut liian vähän ja ruokit itseäsi ruoalla, joka ei kertakaikkiaan sovi sinun systeemillesi. Toisin sanoen ravitset itseäsi tavaralla, joka saa sinut ymmärtämättäsi voimaan pahoin.

Tästä on oikeasti kyse. Jos haluat muuttaa todellisuutesi, on sinun ensin muutettava itsesi. Nyt kun olen löytänyt tämän olon, en halua palata vanhaan, turvonneeseen ja väsyneeseen itseeni enää ikinä. Tähän liittyy myös oleellisesti jokaisen itselleen asettamat tavoitteet: minulle ei riitä enää, että käyn vähän liikkumassa ja että olen sutjakkaassa kunnossa. Minä haluan saada sen syväkyykkyni kuntoon ja hitosti voimaa siihen pystypunnerrukseen. Haluan yltää omaan optimaaliseen suoritukseeni. Tavoite on asetettu: rasvaprosentti alas, leuanvedot ylös. 3, 2, 1, GO!

Pisteliästä

Olen ehkä tehnyt läpimurron.

Kuten olen eri yhteyksissä monasti innostunut kertomaan, minä olen suurin piirtein maailman huonoin juoksija. Aikaa ennen Smack the fatsoa olin ylpeä, jos kävin lenkillä kerran puolessatoista vuodessa. Siinä riittikin aihetta henkseleiden paukutteluun suorastaan moneksi viikkoa.

Muistan peruskoulun liikuntatunnit traumaattisena aikana. Kerran vuodessa piti juosta tonniviissatanen. Siis puolitoista kilometriä. Farkkubeibet kävelivät matkan lahkeet laahaten, liian isojen kollareiden hihat roikkuen ja räikeän juurikasvun tuulessa heiluen. Me laiskanpulskeanlaiset yritimme esittää kuukautiskipuisia, kuumeisia tai vaikka nilkkansa nyrjättäneitä, kunhan ei pitäisi lähtä tuohon kertakaikkiaan epäinhimilliseen suoritukseen. Vaan juostava oli.

Näitä muistikuvia vaalien olen aina myös vähän vältellyt lenkkeilyä, kun olen elänyt käsityksessä, jossa lenkkeily on yhtä kuin heti lähtöviivalta koko sielunsa edestä tykittämistä. Niinpä järkytys oli suuri, kun mies taannoin - parisen vuotta sitten - ilmoitti, että nyt muuten lähdetään lenkille.

Jaksoin juosta lyhtypylväiden välin. Tuntui ihan kauhealta. Hävetti. Ärsytti. Teki mieli työntää koko mies ojaan, kun tällaiseen houkutteli mukaan. Minulla oli ruma, huonosti istuva tuulipuku, jonka ostin joskus City Marketista ja joka ei vettäpitävässä ominaisuudessaan hengittänyt lainkaan, joten tunsin välittömästi oloni nihkeäksi ja epämukavaksi. Taskut olivat sisältä kuumankosteat. Hyi helvetti, mitä touhua.

Näyttämisen vimmasta jatkoin kuitenkin yrittämistä, sillä seurauksella, että viime kesänä kävin juoksemassa Kempeleen Z-maratonin yhteydessä kympin, ja sitä seuraavalla viikolla Likkojen Lenkillä Oulussa seitsemän ja puoli kilometriä.

Mutta.

Juoksuharrastustani on varjostanut selittämätön pistämisen tunne. Aluksi luulin sen olevan alkukankeutta: tottumattomuutta, syönyt liian vasta, syönyt liian paljon, syönyt liian kauan sitten, nukkunut liian huonosti, juoksen liian nopeaa, mitä näitä syitä nyt on. Pistämisen tunteelle ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään loogista selitystä: olosuhteista riippumatta se joskus tuli, joskus ei. Joskus se iskee ensimmäisen kahdensadan metrin jälkeen, joskus muutaman kilometrin jälkeen, joskus ei koskaan.

Urheiluhierojaksi opiskellessani ymmärsin pistämisen taustalla olevan kramppi lihaksessa, eikä mikään munasarjan repeäminen tai haiman kramppaaminen. Niinpä yritin lievittää pistämisen tunnetta painelemalla, pusertelemalla ja hankaamalla pistävää lihasta. Helpotti hetkeksi, mutta jo muutaman askeleen jälkeen matka tyssäsi sietämättömään kramppiin.

Fiilis alkoi jo olla aikalailla tällainen:

Hengitystäkin ovat jotkut syyttäneet, mutta kukaan ei ole neuvonut tarkemmin, miten oikean hengityksen tulisi tapahtua. Muistelin siis jostain kaukaa ammattikorkean äänenkäytön opintojen ajoilta, että naiset hengittävät usein pinnallisesti, "solisluihin". Tee vaikka itse testi:

1. Vedä syvään henkeä. Pidä ilma keuhkoissasi ja katso kohtaa kaksi.

2. Millainen asento sinulla on tällä hetkellä? Kohosivatko hartiat kohti korvia? Litistyikö vatsanseutu? Onneksi olkoon, olet pinnallinen hengittäjä. Nyt päästä ilma keuhkoistasi ja jatka hengitystä normaaliin tapaan. Älä herran tähden pyörry.

Koulussa kerrottiin oikeaoppisessa syvässä hengityksessä rintakehän keski- ja alaosassa tapahtuavasta laajenemista ulospäin ja sivuille. Aseta kätesi kylkiluiden alaosien päälle ja hengitä niin, että laajenemistä tuntuu sekä kyljissä että vatsan puolella. Näin hengitykseen osallistuu koko hengityselimistö. Lihakset saavat riittävästi happea, ja tasainen liike ylävatsan seudulla möyhii hengitykseen osallistuvia lihaksia, pitäen huolta niiden verenkierrosta ja sitä kautta hapensaannista, eikä kramppeja pääse syntymään.

Takana on nyt muutama onnistunut lenkki ilman minkäänlaista pistoksen oiretta. Juoksin seitsemän kilometriä ennätysaikaan kuin niitylle päästetty villivarsa.

Eli, täsmäohjeet pistämisen torjumiselle:

1. Hengitä aktiivisesti vatsaan asti. Opettele hengitys hengittämällä rauhallisesti nenän kautta - vaikka miten tuhisuttaisi - ja tarkkaile, että ylävatsa pullistuu sisäänhengityksellä. Itselleni tämä vaati alussa suurta keskittymistä ja mahan liioiteltua pullistelua, jotta liike menisi lihasmuistiin. Jos jossain vaiheessa pistosta tuntuu, nojaa hieman eteenpäin ja "pumppaa" vatsalihaksilla muutaman kerran. Hengitä samalla. Tämä voi laukaista lihaksen kramppitilaa.

2. Korjaa asento: onhan selkä suorassa ja keskivartalossa hyvä tuki? Katso, ettei ylävartalo kauheasti "twistaa" puolelta toiselle juostessasi. Tarkkaile käsien liikettä: menevätkö kämmenet askelten rytmissä suoraan eteenpäin vai heiluvatko ne ristikkäisille puolille, kuin löisit sivukoukkuja? Tämä voi jo itsessään synnyttää pistoksia.

3. Vahvista keskivartalon lihaksia, erityisesti asentoa ylläpitäviä, syviä tukilihaksia.

Because honey, tramps like us...

...Baby we were born to run!