En tiedä, mitä tapahtuu: ehkä lääkkeet alkavat purra, ehkä jo kaksi kuukautta kestänyt joogailu hiljentymisineen alkaa aukoa minussa jotain iänikuisia tunnelukkkoja, mutta huomaan liikuttuvani kyyneliin useita kertoja päivässä. En kuitenkaan siitä syystä, mistä yleensä tähän aikaan vuodesta.
Yhtäkkiä vaan koko minun kummallinen, pieni maailmani tuntuu olevan niin paljon kauneutta ja rakkautta. Kuin heräisi jostain harmaasta, unia näkemättömästä unesta, ja verhon takana on kaunis aamu.
Olen muutamana kuluneena aamuna herännyt omaan hymyyni. On vain niin hyvä olla. Olin ehtinyt syödä hydrokortisonia ja DHEA:ta viitisen päivää, kun hiusten tupottainen lähteminen loppui kuin seinään. Eikä se ole jatkunut sen koommin.
Mutta ennen kaikkea olen miettinyt sitä, miten tyhmiä ja tolkuttomia odotuksia minäkin olen itselleni asettanut. Miettinyt jokaista suupalaa jos en tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti. Miten rasittavaa! Nyt istun junassa ja syön tohkeissaan suklaata. Koska:
Elämme keskellä jotain aivan hullua kehonkuvahysteriaa. Ainoastaan tiukka ruho on mittari sille, miten suoraselkäisiä ja aikaansaavia ihmisiä olemme. Se, miltä sielunmaisema näyttää, miten oikeasti jaksat ja miten hyvä olo on, ei ole niinkään väliä. Koska pakko jaksaa.
Yksi urani mahtivimmista kokemuksista oli, kun minulla oli asiakkaanani lievästi kehitysvammainen, ihana nainen. Hänen kanssaan tekemiset piti valita ajatuksella, vamman asettaessa hänelle omat rajoituksensa.
Hän oli kuitenkin yksi ihanimmista ihmisistä, joita olen koskaan ohjannut. Piti paljon musiikista ja oli hyvin perillä pop-kulttuurista.
Jossain vaiheessa halusin treeneihimme vähän jotain vaihtelevuutta ja uutta näkökulmaa tuttujen ja turvallisten mutta varmasti molempien meidän mielestä melko tylsien laitetreenien tilalle, joten koostin Spotify-tiliini hänelle suunnatun treenisoittolistan.
Treenien aikaan menimme sitten kahdestaan tyhjään jumppasaliin. Sen tunnin ajan kuuntelimme jumppasalin äänentoistolaitteet jytisten hänen lempimusiikkiansa: Cheekiä, Lady Gagaa, Bad Boys Blueta. Juoksimme salia ympäri hiki päässä ja hengästyneinä kikattaen, minä häntä jahdaten, teimme yleisliikkeitä, punnerruksia ja vatsalihaksia, kun Cheek vahvisti kaiuttimista: sä tsiigaat voittajaa. Heittelimme jumppapalloja salin päästä toiseen, juoksimme perässä, vain paiskoaksemme ne saman tien takaisin. Hän ei antanut minkään seisoo tiellään. Ei varsinkaan sen, millaiseksi hän oli syntynyt.
Kun katsoin hänen juoksevan salia ympäri, kipittävin askelin ja nauraen heleästi kuin lapsi, saatoin salin hämärässä liikuttua kyyneliin urani hienoimman kokemuksen edessä.
I'm beautiful in my way
'Cause God makes no mistakes
I'm on the right track
Baby I was born this way.
Pelkästä niiden treenien muistosta täytyn lämmöllä. Ehkä hän ei koskaan kisaa fitness-kisoissa tai nosta 150 kiloa maasta, mutta se ei ollut meidän tarkoituksemmekaan. Hitto, ne treenit olivat aina työviikkoni kohokohtia.
Minä luulin opettavani häntä, mutta kyllä hän taisi lopulta opettaa minua. Mitä sitten, vaikka syö kääretorttua treenin jälkeen. Tekeminen oli hauskaa. Liikunta on niin paljon muutakin, kuin vain tuloshakuista, vakavaa suorittamista.
Miten sen muistaminen - tai ylipäätään tajuaminen - on niin vaikeaa?
Moi!
VastaaPoistaOsittain sun tekstistä sain inspiraation tähän omaan tekstiini, joten pitää nyt sullekin linkittää :) http://youcandoitf.blogspot.fi/2013/11/erilaisuutta.html
Kehonkuvahysteria imaisee helposti sisälleen... Ei ole pitkä aika siitä ku itekkin kävin salilla 5krt viikossa ja valmistin ruuat tarkoin, jotta jokainen proteiini ja aminohappo imeytyisi optimaalisesti kehoon lihasta kasvattaen. Salilla käyminen oli kivaa vaa sillo ku sai isommat painot ladattuu tai huomasi muutaman sentin lähteneen vyötäröltä. Tuntu, että oon koko ajan kilpailussa itseni kanssa eikä iloa synny muusta ku suorittamisesta.
VastaaPoistaSalilla käyminen on jäänyt pois ja tilalle on löytynyt oikealta tuntuva harrastus, josta ilo löytyy nimenomaan siitä tekemisestä eikä suorittamisesta. Ja mikä on tää miun maailman muuttanut harrastus? Tankotanssi. Sen ansiosta olen jättänyt omasta kehonkuvasta kriiseilyn ja keskittynyt tunteisiin, kuten "HITTO TÄÄ ON HAUSKAA!" :D
Muistetaan jatkossa kysyä aina itseltämme, että "Onko tämä nyt hauskaa?"