Ensinnäkin, olen käynyt pitkällisen keskustelun itseni kanssa suhtautumisestani itseeni ja maailmaan ympärilläni. Herätys tapahtui tapaamisella Optimal Performancen Tytti Koron kanssa. Paleokokeilustani ja suuresta treenin määrästä huolimatta rasvaprosentti näytti hiipivän ylöspäin. Olin niin tuhautunut, että kotiin tullessani itkin. Päivä oli pilalla.
Tuon jälkeen treenaaminen on tuntunut pakonomaiselta suorittamiselta. Tämä johti lopulta siihen, että koin suurta inhoa koko hyvinvointimaailmaa kohtaan. Kun kaikki on suorittamista ja itsensä kyttäämistä. Mieleni teki irtisanoutua kaikesta, katsoa elokuvia, lukea filosofiaa ja syödä suklaata.
Tavoitteellinen treenaaminen teki minut onnettomaksi. Kun miettii jatkuvasti, mitä ei saa syödä tai mitä pitää syödä, ja tuntee huonoa omatuntoa jokaisesta listaan kuulumattomasta suupalasta, tai jos söi banaanin kello kuuden jälkeen - kun silloin ei enää saisi syödä hiilihydraatteja.
Samalla aloin kiinnittää ilmiöön huomiota myös itseni ulkopuolella. Itseensä tyytymättömät ja sitä kautta jollain tapaa onnettomat ihmiset raahautuvat salille tai lenkkipolulle koko ajan suorastaan vastenmielisen tietoisina itsestään. Aloin kuunnella, miten ihmiset puhuvat itsestään: minäkin pullero, mitä nyt tällainen läski, en jaksa, en pysty.
Kävin reissun Espanjassa. Rehellisesti, kymmenestä perilläolopäivästä join jossain määrin alkoholia seitsemänä päivänä - jos nyt en aamuun asti niin tissuttelemalla - ja jossain pöydällä oli koko ajan sipsipussi tai avonainen suklaalevy. Lilluin altaalla, imeskelin mojitoa, sisällä käydessäni taitoin rivin suklaata. Ja olin aivan räjähtämäisilläni onnesta.
Paluun jälkeen sain pienen lomaltapaluutaudin, jonka takia treeneihin tuli kahden viikon tauko. Tunsin itseni lihonneeksi, surulliseksi ja kaikin puolin kurjaksi. Kuin mikään ei olisi voinut motivoida minua liikkumaan. Luovutan. Alan läskiksi.
Puhutaan paljon siitä, että kovaa treenaatessa ihmisen pää ei kestä. Jutta Gustafsberg käyttää ilmaisua "pitoa kypärässä."
Mutta mitä minun pääni ei kestä? Sitä, että joudun jatkuvasti käyttämään todella paljon aikaa ja energiaa syömääni (ja syömättömääni) ruokaan, kokea jatkuvaa suorittamisen ja onnistumisen painetta, kieltäytyä sosiaalisista tilanteista tietäen, että meneminen tarkoittaisi vain repsahtamista?
Ei, minun pääni ei kestä sellaista. Eikä se ole luovuttamista. Se on omasta mielenterveydestä huolehtimista. Fitness-tyyppinen elämä teki minut onnettomaksi. Se ajoi minut kodistani. Minun pääni on kuitenkin kestänyt elämässä melko kovia paikkoja. Miksi tämä tekisi minun päästäni jotenkin pehmeämmän, luovuttajan pään?
En sano, että fitness olisi jotenkin tyhmä tai huono tapa elää. Se vaan on aivan totaalisen sopimaton minulle. Tiukka sikspäkki ei varmasti tee minua yhtä onnelliseksi, kuin aamuun asti venynyt puistoistuskelu. Enkä halua kieltäytyä minut onnelliseksi tekevistä asioista vaan, koska rasvaprosentti.
No, kahden viikon tauko päättyi yhteistreeneihin maailman ihanimman Sampo Kirjovaaran kanssa. Kaadoin Sampolle koko tuskani: en jaksa, en halua, en pysty. Sampo otti kiukutteluni vastaan ja veti siinä samassa niin hyvän treenin, että lepotilassa olleet lihakseni suorastaan huusivat hurmiosta.
Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä auvoa. Se treeni tuntui muuttaneen koko suhtautumiseni itseeni, treeniin ja hitto soikoon maailmaan. Haluan pitää urheilemisen ja järkevän ruokavalion elämässäni, koska se saa minut voimaan hyvin ja se tekee minut onnelliseksi. Tapaan ihania ihmisiä ja olen hyväntuulinen. Haluan liikkua ja haastaa kehoani uusiin suorituksiin, koska parhaimmillaan se toimii minulle kuin huume. Olen vasta oppinut kiipeämään köyttä pitkin, enkä voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.
Mutta mitä en halua pitää elämäsääni, on peilin edessä paita ylös nostettuna seisominen, rasvaprosenttimittaukset, vaa'an tuijottamisen, heijastuksensa mulkoilun ja tulosten odottamisen. Kun elän itselleni hyvää elämää, tiedän tulosten seuraavan perässä. Tavalla tai toisella. Joo, en tiedä paljonko painan, mutta tiedän paljonko nostan, ja tiedän olevani melko onnellinen orava.
Toinen asia on, että minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, mikä varmasti osaltaan selittää voimattomuuden, apaattisuuden ja treenaamisen suhteessa hitaan kehityksen. Kirjoitan kilpirauhasesta enemmän kun tiedän siitä enemmän. Tämä on kuitenkin jollain tavalla helpotus, sillä jo useamman vuoden jatkunut selittämätön väsymys ja sumuisuuden tunne päässä saisi jonkinlaisen selityksen ja helpotuksen, kun lääkkeet saadaan kuntoon.
Mutta näin. Nyt kun olen saanut tämän synnytettyä, on jatkaminenkin varmasti helpompaa. Palataan asiaan pian. Odotellessa voitte vaikka lukea tämän Kukka Laakson bloggauksen, joka kiteyttää ajatukseni aivan täydellisesti. Ihana Kukka.
Löytyykö lukijoilta kokemusta totaalisesta kyllästymisestä mutta ongelman selättämisestä? Entä onko muilla kilppareissa hämminkiä?
Mulla on kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta sitä ei ole ns,tarpeeksi, joten en saa siihen lääkitystä! Mikä on aika surkeeta, koska mulla kuitenkin on aika rajuja ne oireet välillä. Välillä tulee todellinen turhautuminen treenaamiseen, varsinkin kun kilpparin takia lihon niin helposti..
VastaaPoistaJoo, nyt olen itsekin vihdoinkin ymmärtänyt, miksi jo sipsihyllyn ohi käveleminen saa minut lihomaan. Oletko miettinyt jotai luontaituotteita? Ite kävin hakemassa l-tyrosiinia, seleeniä ja kelpiä. Siitä pitäisi saada helppiä, hehe. :)
PoistaMinulla on kilpparin vajaatoiminta ollut kymmenisen vuotta, ja kestolääkitys siihen. En ole antanut sen haitata elämääni, mutta kuitenkin tiedostan sen, että munkki silloin tällöin kannattaa jättää syömättä ja liikkua tulee säännöllisesti, nukkua riittävästi, ja suosia ruokia jotka 'hellivät' kilpparia, eli paljon kasviksia, proteiineja, hapanmaitotuotteita ja omega3a sisältäviä ruokia, välttää mm. kaaliruokia, persiljaa jne. Toisaalta tuollainen elämäntyyli on hyvin normaali verrattuna kehen tahansa 'terveeseen' ihmiseen :) Itelläki meinasi kanssa tuossa alkuvuodesta karata reenailu vähän hulluttelun puolelle, ja roppi alkoi panna hanttiin monin eri tavoin (tällöin myös ennen niin kiltti kilpparikin alkoi muistutella itsestään, mikä on toisaalta myös hyvä fyysinen mittari sillä kilppari muistuttaa, milloin pitää höllätä, jos pääkoppa ei ole sitä vielä äkännyt), joten tajuan hyvin mitä meinaat tässä postauksessa. Elämästä pitää nauttia eikä itselleen pidä olla liian tiukka. Sopivassa suhteessa treeniä ja muita mielihyvää tuottavia asioita, kuten hyvää ruokaa/herkkuja, koska elämästä pitää nauttia! ;) Pääasia on kuitenkin se, että on terveissä mitoissa ja/tai edes tyytyväinen itseensä, onnellisuus koostuu niin monesta asiasta. Yleensä asioista, joiden kanssa rasvaprosentilla ei ole mitään tekemistä :) Tsemppiä Anna! - Sussu
VastaaPoistaOli sen verran tyhjentävästi sanottu, että aamen! :)
PoistaMonkeyFood-blogin Merillä pitäisi olla noista kilpirauhasongelmista ja niiden hoitamisesta ruoalla jotain tietoa... Hällä ilm. tuli seurauksena pitkään jatkuneesta vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta (ensin karppaus ja sitten vhh paleo).
VastaaPoistaOlen myös kuullut, että liian kauan liian vähällä rasvalla tai ylipäätään liian pienillä energianmäärillä meneminen tekee tätä. Mutta kiitos vinkistä, täytyypä tutustua!
PoistaOireista mielialanvaihtelut ja voimattomuus osuisivat hyvin kohdalleen minullekin, mutta muuten oikeastaan ei koska en pysty lihoamaan ja syödä tekee mieli jatkuvasti. Kilpirauhasen liikatoiminta sopisi ehkä paremmin, kun siinä on oireina sydämentykytystäkin, jota minulle tulee muussa, kuin kestävyysurheilussa helposti. Ja minulla kuitenkin on todella hyvä kunto ja hapenottokyky. Olisi salillakin helpompaa jos jaksaisi paremmin. Pitää varmaan käydä kysymässä lääkäriltä.
VastaaPoistaLiikatoiminnassahan oireina ovat juurikin laihtuminen. Jos vähänkään epäilyttää niin ei muuta ku verta purkkiin!
PoistaOlen niin samaa mieltä! Nyt tiedän olevani hieman ylipainoinen ja vähän pehmeä, mutta päätin lopettaa itseni mollaamisen. Sitä kesti vuodesta 2006 asti. Aina olin itse ekana sanomassa että olen läski. Ja enhän minä ole läski, tälläkin hetkellä kokoa 38-40. Moni on kehunut lihaksikkaaksi.
VastaaPoistaRakastan juoksua, murtsikkahiihtoa ja kuntosalireeniä. Aika ei vain ole nyt tahtonut riittää ja RUOSKIN siitä itseäni: miksi en käytä aikaani tehokkaammin, onko se telkkari nyt niin tärkeä tai terassihetki auringonpaisteessa. Mutta onneksi olen onnistunut järkeistämään ruokavaliotani löysäilyyn sopivaksi. Muistutan itseäni, että ei, minä en tarvi Pepsiä tai karkkia, koska se olotila on "pöhö" sitten. Koitan vain pitää itsestäni ja kunnostani parhaalla mahdollisella tavalla huolta ja olla sinut itseni kanssa.
Ennen kaikkea haluan tätä siksi, että oma läskiajatus tulee äitini ansiosta ja minä en suostu samaa itseinhoa lapsilleni opettamaan (sitten, jos niitä on).
Tärkeintä varmasti on juurikin tuo, että alkaa itse tiedostaa omat vinkeensä, ja muistaa antaa itselleen myös armoa. Ja jos nyt on "vähän pehmeä", niin se ei kyllä haittaa yhtään mitään! Kilpparin vajaatoiminnan kanssa näköjään saa tehdä ihan sairaasti töitä jos haluaa olla varsinaisesti laiha, ja minkä takia? Että saisi koko ajan kituuttaa? Buu.
PoistaSamaa mieltä olen tämän tekstin kanssa enemmän kuin Kukan :D!
VastaaPoistaNoin neljä vuotta sitten aloitin intopinkokuntoilun ja onnistuin vuoden aikana tiputtamaan painoa ~90kg:sta 67kg:oon. Jos on väärä tapa tiputtaa painoa, niin minä varmaan käytin sitä ja huomaan nyt mitä tein väärin. Kun pääsin 67kg:n kohdalle en vain jaksanut enempää. En nähnyt haluamiani tuloksia vartalolla, vahdin painoa päivittäin, olin tympääntynyt itseeni jne. Onneksi silloin oli joulu ja päätin pitää "joulu lomaa", joka sitten venyi vähän liian pitkäksi. Nyt siitä kolme myöhemmin olen itsestäni oppineempi ja tunnen itseni paremmin.
Niin se pää varmaan täytyy työntää sinne oksasilppuriin niin monta kertaa ennen kuin oppii menemään kampaajalle niinku kunnon ihmiset. Eiku. :D
PoistaEnsiksikin, kiva että olet palannut linjoille, hiljainen taustaseuraaja on kaivannut:)!
VastaaPoistaToiseksi, itse olen harrastanut liikuntaa aiklailla koko elämäni. Kuitenkin aikalailla saman ajan ollut tyytymätön itseeni, läski, plösö ja aina jostain vääränlainen. Urheilu on aina tapahtunut veren maku suussa, koska kaikki muu nyt vain on ollut tylsää ja turhaa (tykkäsin ja tykkään edelleenkin tuollaisesta kovasta treenistä, ei siinä). Vajaa vuosi sitten päädyin epätoivoisena viimeisenä keinona taistelussa selkäkipuja vastaan astangajoogasalille. Huomasin, ettei se ollutkaan tylsää, helppoa ja unettoman rauhallista ja vähitellen siitä on tullut kai jo elämäntapa. En nyt ihan täysin usko näihin kunnolla hurahtaneiden joogajuttuihin, mutta jotain taikaa siinä on: vartalossa on ehkä tapahtunut jotain pientä "tiivistymistä", vaikka painoa on vaivihkaa vain se kilo lähtenyt (normaalipainoinen kuitenkin olen aina ollut). Mutta tärkeintä on se, että yhtäkkiä olen lähes koko ajan tyytyväinen siihen miltä näytän ja miltä minusta tuntuu! Kehtaan esim. kulkea sortseissa, vaikka ei ne reidet nyt niin mallikuntoiset ole. Tämä tyytyväisyys ei ole voinut tulla vain siitä, että kropassa oikeasti olisi tapahtunut niin suurta muutosta, vaan pään sisällä on tapahtunut jotain. Ei valitettavasti kaikki kuitenkaan ole yhtä suurta auvoa, kyllä välillä vanha kilpailuhenki sanoo että pitäisi edistyä sarjassa jo pidemmälle ja kyllä edelleen tykkään siideristä ja pizzasta. Mutta en enää ruoski itseäni niistä kropalle epäterveellisimmistä jutuista samalla lailla, koska ne ovat terveellisiä päälle :P.
En missään nimessä sano, että nimenomaan jooga oisi kaikille se keino, mutta uskon että kaikille voi löytyä se joku oma juttu, josta sellainen ei-suorituksista-lähtevä tyytyväisyys tulee. Joogaan liittyvät tietyt periaatteet ja ajatukset nyt eivät vaan varsinaisesti haittaa sen fiiliksen löytämistä :)
*j*
Edit. "unettavan rauhallista", ei unettoman :P
VastaaPoista