Seesteinen syksy

Kesä 2013 oli hyvä. Ai että se oli hyvä. Ai että minä nautin.

Oli tanssia ja onnea...

...suhailua ympäri Suomea...

...ja vaikka mitä kaikkea ihanaa, ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Sain ylläpidettyä myös treeniä tosi hyvin ollakseen kesä, keskittyen lähinnä voimalajeihin erilaisten raskaiden asioiden liikuttelun muodossa.

Mutta syksyhän se sieltä tulla tupsahti. Eletään syyskuuta, joten mikään Mamaba maailmassa ei auta sen tosiasian edessä, että vuodenaika vaihtuu toiseen. Se on tänä vuonna tuonut tullessaan jännän fiiliksen minulle: seesteisyyden. Olen nyt vähän yli vuoden verran harrastanut Crossfitiä, miettinyt ruokavalioita ja optimaalisia suorituksia ja kehon muokkaamista tiettyyn suuntaan, kilpirauhasten, väsymyksen ja mielitekojen heittäessä kapuloita rattaisiin oikein kaksin käsin. Vaan nyt tuntuu siltä, että on aika kääntää katse sisään päin. Ottaa vaihdetta pois silmästä. Lakata suorittamasta ja kehitystä seuraamasta, pysähtyä, ja kuulostella, mitä sille Anna-Cecilia Kemppaiselle oikein kuuluu.

Tämän ulos itsestänsä pusertaminen tuntuu tosi kummalliselta, mutta... Om Jooga-koulun seinällä on teksti, jossa luvataan neljän joogaviikon voivan muuttaa elämän. Takana on kohta kolme viikkoa, ja sekaan mahtuu vain yksittäisiä päiviä pois vääntyilemästä. Olen ottanut tavaksi mennä aamutunneille, jotta on pakko nousta aamulla. Ja miten hyvä tunne siitä tulee kehoon koko päiväksi! Näinkö tässä nyt sitten kävi? Vanha kiukuttelija huomaa yhtäkkiä, että ehkä, vain ehkä, siinä joogassa on sittenkin jotain, jolle kannattaa antaa enemmän aikaa ja ajatusta?

Hippi. Aina luonteva kameran edessä.

Hot Jooga. Aijai!

Tässä ympäristössä on vaikea aloittaa päivä pahantuulisena

Olen löytänyt onnen pressopannusta. Tempaisen joka päivä litran verran teetä. Hot joogaan yhdistettynä voin sanoa, että ainakin on aineenvaihdunta lähtenyt käyntiin.

Kelit ovat pysyneet kesäisinä ihanan pitkään. Olen käynyt pitkillä, rauhallisilla lenkeillä Pyhäjärven rantaa pitkin, eikä oikeasti voi valittaa, että viiden minuutin päässä Tampereen keskustasta näyttää tältä.

Hämärtyvät syysillat ovat tarjonneet hyviä hetkiä ensiluokkaisen ruoan äärellä, ensiluokkaisessa seurassa.

Stefan's steakhouse, moro!

Viimeinen silaus tälle täydellisielle olotilalle tuli tänään, kun kaivoin (kuten kuvasta näkyy) vuoden verran kaapin pohjalla rytistyneet capoeira-vaatteet esiin ja suuntasin Tampereen Capoeiristojen kauden ensimmäiselle tunnille. Vuoden tauon jälkeen hommat muistuivat mieleen yllättävän hyvin, ja vuoden Crossfit-sekoilun voi sanoa tehneen suorastaan ihmeitä yleiskunnolle ja kehonhallinnalle. Pointsit siitä!

Iande Capoeira, Instructor Pingo. Sieltä se ajatus lähti.

Kotimatkalla aivoihin iski uskomaton flashback Espanjasta. Leudossa mutta pimeässä Aurinkorannikon yössä treenien jälkeen ilma oli viileän kostea, pimeässä Välimeren vaahtopäät huuhtoutuivat laiskasti rantaan jostai loputtomasta mustuudesta, joka näkymättömässä horisontissa sulautui Andalusian tähtitaivaaksi. Vuorilla paloivat valot, ja ihmisten iloinen sorina rantakahviloissa sekoittui elävään musiikkiin.

Vaikka se oli yksi elämäni parhaista ajoista, olen silti nytkin aivan loputtoman onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Myös niistä hankalista asioista. Oman kehoni kanssa olen tullut pitkän matkan - parin viikon päästä tulee neljä vuotta siitä, kun koko projekti alkoi. Tie on vienyt erilaisten kokeiluiden, innostumisten, yritysten, erehdysten, pettymysten ja onnen tunteiden kautta nyt tähän olotilaan, kun olen väsynyt odottamaan itseltäni jotain, tai yrittämään änkeytyä johonkin standardiin, jota en ole, tai jollaiseksi tuleminen tekisi minut vain kurjaksi.

Kehonhallinta kiinnostaa. Oltuani ikäni hessuhopomaisen kömpelö, olen capoeiran ja crossfitin kautta löytänyt kehoni liikesuunnista uusia ulottuvuuksia. Nyt kaikenlaiset oman kehon painolla tehtävät harjoitukset, jotka siirtyvät arjen käytännöllisyyteen parantuneen liikkuvuuden ja kehonhallinnan muodossa, tuntuvat paremmilta ideoilta, kun raudan nostaminen ylös ja sen taas alas laskeminen. Aika aikaansa kutakin, nyt tämä ajatus inspiroi ja liikuttaa minua.

Jos hinta seesteisestä, mielenrauhaisasta olosta on muutama ylimääräinen rasvakilo tai muutaman pinnan johonkin muottiin liian korkea rasvaprosentti, on minulla siihen ehdottomasti varaa.

Keho herää

Sen jälkeen kun olen aloittanut liikkumisen täysin nollasta neljä vuotta sitten, olen löytänyt itseni jo niin monta kertaa sanomasta "en olisi ikinä uskonut", ettei sen luulisi enää yllättävän. Ihmetyksen aiheita ovat olleet lauantaiaamun kuntonyrkkeilytreenit, avocadoon rakastuminen, kymmenen kilometrin juoksu, kärrynpyörän tai käsilläseisonnan oppiminen, ensimmäinen leuanveto, painonnostoliikkeisiin hurahtaminen... Mutta tämä viimeisin piti olla not gonna happen-kategoriaa maailman tappiin. Vaan tässä sitä ollaan.

Olen käynyt joogatunneilla nyt vähän yli viiikon. Ensimmäisenä keskiviikkona kävin peräti kaksi kertaa, heti perään torstaina ja perjantaina, viikonlopun olin Lappeenrannassa katsomassa Karjalan Kovin-crossfit-kisoja (jossa muuten oli taas todella asiallinen meininki), mutta sen jälkeen joogaa on löytynyt jokaisesta päivästä.

Erityisesti pidän aamujoogasta: nyt, kun en ole varsinaisessa työsuhteessa, saattaisi helposti tulla nukuttua puolillepäivin. Aamuyhdeksän jooga laittaa päivän heti käyntiin, ja herättelee kehon uuteen päivään aivan eri tavalla, kuin sama aika sängyssä vietettynä.

Ja eilen se tapahtui: siinä iänikuisessa alaspäin katsova koira-asennossa sain kantapäät maahan. Hetkeksi, mutta sain. Maailman tiukimmilla pohkeilla kun on paiskattu, tämän piti olla aivan sula mahdottomuus. Lisäksi sain eteentaivutuksessa varpaista kiinni. Uskomaton tunne!

Nyt kotosalla nautiskelen hitaasta aamiaisesta, valmistuen päivän tehtäviin. Olo on aika jepa.