keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Kesällä kuntoon-kamppis!
Kesä on jo niin lähellä, että grillimakkaran tuoksun voi haistaa. Kevään hyvät spurtit saa helposti lyötyä läskiksi juhannukseen mennessä, jos kesäihmisen elo on pelkkää nautintoa. Tee tänä kesänä poikkeus, äläkä vie syksyn viimaan uimarengasta mukanasi!
Intensiivipaketti sisältää
*15 x 55 min yhteistreeniä (käytettävä 1.5.-31.8.)
*Ruokavalio
*Henkilökohtaisen liikuntasuunnitelma neljän kuukauden ajaksi
Etäintensiivipaketti sisältää:
*15 x sähköpostiohjeistus/konsultointi
*Ruokavalio
*Henkilökohtaisen liikuntasuunnitelma neljän kuukauden ajaksi
Lisätiedot, hintatiedustelut ja yhteydenotot ac.kemppainen@gmail.com
Intensiivipaketin treenit toteutetaan pääsääntöisesti Tampereen keskustan tuntumassa. Kysy myös muista vaihtoehdoista!
torstai 13. maaliskuuta 2014
Eteenpäin, eteenpäin!
Bää! En tiedä, miksi tuohon jää tuollainen tyhmä tyhjä tila. Bää! Mene pois!
Ihana lähtökaaos. Kotini on - kuten äiti sanoi lapsena - kuin lähtevä laiva. Viimehetken velvollisuuksien hoitelua, tavaroiden pakkailua, lähtötunnelmaa - launataina siirrän itseni Helsinkiin, ja siitä taas maanantaina Espanjaan. Ohjelmassa on pitkäaikainen haave, Santiago de Compostelan pyhiinvaellus. Ystäväni kanssa heitetään rinkat selkään ja lähdetään katsomaan, mitä 115 kilometrin tallustus Espanjassa saa aikaan. Ja kun tiet on tallattu puhki ja matkalle toivottavasti jätetty melkoinen määrä kuonaa niin mielestä kuin kehostakin, lähden rakkaaseen, rakkaaseen Fuengirolaan, jossa vuorostaan siskoni tällä hetkellä ottaa paikkoja haltuun.
 |
| Testailin rinkkaa - seitsemään kiloon pitäisi mahduttaa koko elämä viikoksi |
Ihanan onnellinen olo. On kaikkea hyvää. Hyvät harrastukset ja hyvät ihmiset elämässä. Mahdollisuus lähteä kolmeksi viikoksi Espanjaan, pienillä järjestelyillä. Myös ihanat asiakkaat tästä syystä. Tuntuu, kuin tämä olisi jokin symbolinen piste tälle kummalliselle syksylle ja talvelle, jonka aikana pään sisällä on tuntunut valtaisaa mullistelua. Siis että asiat mullistuvat. Ei, että mullistelen. Kuin muuli. Haha.
T3-lääkitystä on pitänyt - tai saanut - laskea nyt isolla kädellä. Kun aluksi 60 mg tuntui hyvältä annokselta, kävi se yhtäkkiä liian suureksi. Aamuisin leposyke oli 80. Tunsin sydämen sykkeen sormien välissä, polvitaipeissa ja patjaa vasten selkäpuolella. Nyt päivittäinen annos on enää noin 30 mg, ja toistaiseksi tuntuu hyvältä. Olen tänään herännyt viideltä (huh, jotkut asiakkaat jaksavat jumpata jo kuudelta!) ja silti virta riittää hommien hoitamiseen. Ja blogin päivittämiseen!
Tuli muuten mieleen sellainen asia, että väsymys, vetämättömyys ja aloitekyvyttömyys ovat toki kilpirauhasperäisten ongelmien oireita, mutta myös mahdollisia oireita vääränlaisista ruokavaliosta tai treenitottumuksista. Itse huomaan vireystilassa selviä muutoksia, jos nopeat hiilihydraatit löytävät tiensä suuhuni normaalia useammin. Tai jos olen nukkunut vähän epämääräisesti. Tai olen treenannut joko liian vähän tai liian paljon. Eli ennen kuin käydään huolestumaan omasta terveydestä, kannattaa selvittää, onko päivittäinen energiansaanti samoilla linjoilla kulutuksen kanssa. Joskus iltaan sijoittuvan palelun taustalla voi olla myös vain yksinkertaisesti liian niukka tai kehnosti koottu lounas. Jos kuitenkin siistit ruokavaliosi ja tarkistat liikuntatottumuksesi ja silti on veto pois, kannattaa käydä lääkärin juttusilla.
Jännä juttu muuten, että nyt, kun homma on kunnossa, antaa keho paljon enemmän anteeksi lipsumisia. Olen antanut itselleni nyt myös vähän periksi, kytättyäni niin kauan kaikkea syömistäni. Ja paino on nyt asettunut sinne 63 kilon tietämille. Tuntuu jännältä esimerkiksi juoda siideriä pitkästä aikaa ilman välitöntä morkkista sen sisältämistä sokereista. Niin... Sekin on yksi tapa tulla hulluksi.
 |
| Mutta tämä on paljon kivempaa! |
perjantai 21. helmikuuta 2014
Hormonihässäkkä
Tästä on pitänyt jo pitkään kirjoittaa, nimittäin kävin helmikuun alussa kuulemassa kilpirauhaskontrollin tulokset: millaisia muutoksia on tapahtunut puolessa vuodessa, kun aseina ovat olleet monipuolisten vitamiini- ja hivenainetankkausten lisäksi Liothyronine, hydrokortisoni ja DHEA-hormonivalmiste.
Vähän taustoja: minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, ja oikeastaan koko hormonitoiminnan ja aineenvaihdunnan totaalinen piiputustila. Paino nousi mystisesti kahdeksan kiloa parissa vuodessa, eikä ollut palaakseen ruokavaliosta ja treeneistä huolimatta. Päinvastoin koin itseni aivan ylitsepääsemättömän väsyneeksi, mikä tietysti heijasteli myös mielialaan ja vaikutti negatiivisesti ihmissuhteisiini. Olin jollain tapaa jopa helpottunut, kun syy löytyi, ja sain aloittaa lääkityksen.
Syyskuusta asti olen syönyt aamuisin 10 mg hydrokortisonia tukemaan lisämunuaisten toimintaa, DHEA-hormonia sekä T3-kilpirauhashormonia. Aloitusannos oli 5 mg päivässä, ja sitä nostettiin kerran viikossa siten, että lopulta joulun tienoilla päiväannokseni oli 60 mg päivässä, neljään erään jaettuna. Lisäksi lopetin lääkärini suosituksesta 11 vuoden käytön jälkeen e-pillereiden popsimisen. Hän näytti minulle oikein kaavakuvista, miten pillereiden sisältämä estrogeeni vaikuttaa aivolisäkkeeseen ja sen kautta kehon omaan hormonitoimintaan. Minun tapauksessani, kun koko systeemi on ihan tööt, oli siis suositeltavaa antaa keholle kunnon lepokuuri. E-pillerit pois, kova treenaaminen pois, paljon ruokaa, vitamiineja ja kilpirauhashormonia purkista korjaamaan syntynyttä vahinkoa.
Kerronpas ensin e-pillereiden lopettamisen seurauksista. Pelkäsin, että saan uuden teini-iän akneineen kaikkineen. Peloteltiin paljon, että kuukautiset voivat olla vaikka miten paljon myöhässä, epäsäännölliset, ja todella kivuliaat. Teininä lähdin aina pois koulusta kipujen takia, joten tietysti tämä vähän arvelutti. Ja myönnettäköön, että kuluneiden 11 vuoden aikana olen ollut yhteensä 9 vuotta enemmän tai vähemmän vakavassa parisuhteessa, joten onhan se ehkäisykeinona ollut... no, helppo.
Niinpä päätös lopettamisesta tuntui kovin dramaattiselta. Mitä nyt tapahtuu?
...
Ei tapahtunut mitään. Ei ihan mitään. No okei, tukka rasvoittuu nykyään vähän entistä nopeammin, mutta sekin on tasoittunut. Mutta ei mitään pahaa. Päinvastoin, romanssi jopa joutui myöntämään, että en ole enää ollenkaan niin itkuinen kuin ennen. Luulin olevani aivan megaherkkä: olen kuitenkin itkenyt Oivariini-mainoksen takia. Pienikin liikutus kirvoitti kyyneleet silmiin. Viimeistään, kun katsoimme "Uneton Seattlessa", enkä minä kyyneleen kyyneltä tirauttanut, kysyi romanssi, että kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Annalle.
Niin ja ne kuukautiset: ensimmäisen kerran ne olivat kolme viikkoa aikataulusta myöhässä, seuraavalla kerralla kolme päivää. Kesto on lyhentynyt päivillä, eikä kivuista ole tietoakaan. Vielä? Ehkä tämä on vain jotain alkusoittoa.
Siitä ehkäisystä mainittakoon, että tosi paljon oli aivan omaa asennevammaani ja ennakkoluuloani. Jos meininki häiriintyy siitä kymmenestä sekunnista, kun ulkoista ehkäisyä laitetaan paikoilleen, niin jo on hätäistä. Internet on pullollaan kondomeja, jotka eivät tunnu käytössä auton sisäkumilta. Suosittelen lämpimästi tutustumaan ennakkoluulottomasti!
Mutta sitten itse kilpirauhashormoneihin. Kuten sanoin, minulle ei kirjoitettu perinteistä tyroksiinia, vaan T3-hormonia. Tämä vaatii käyttäjältä paljon keskittymistä aluksi, mistä syystä tuntuikin, että koko elämä pyörii lääkkeiden ympärillä. Annostusta nostetaan kerran viikossa, ja ensimmäisten päivien aikana keho saattaa reagoida siihen hassusti. Itselläni esiintyi voimakasta sydämen tykyttelyä ja kuumotuksen tunnetta. Pahimmillaan oli koko ajan aivan järkyttävä hiki. Mutta toisaalta se oli hyvä merkki: ennen palelin koko ajan. Tämä osoitti, että hormonitoiminta sieltä hyrähtää käyntiin. Ja muutaman päivän kuluessa olo tasottui.
Alussa hyvänolon tunne oli pakahduttava. Kuin värit olisivat palanneet maailmaan. Sain aivan hirveästi asioita aikaiseksi. Nyt olo on jo tasoittunut, mutta on jännä huomata, miten tietyt luonteenpiirteet saatavatkin olla itse asiassa vain hormonitoiminnasta kiinni. Olen aina ollut tosi epäjärjestelmällinen, suorastaan kaaottinen. Nyt läheiset ihmettelevät, miten minusta on tullut näin järjestelmällinen. Minulla on paperit kansioissa, ja keittiössä siivoan jälkeni heti, sen sijaan, että tiskivuori kasvaisi pari viikkoa. Kaikenkaikkiaan tunnen oloni pääsääntöisesti energiseksi, onnelliseksi ja tuotteliaaksi.
Olen hiljalleen palannut treenaamisen pariin. Nyt vaan otan kehon varoitusviestit vakavissani: jos tunnen itseni väsyneeksi, jään kotiin syömään ja lepäämään. Mutta neljän kuukauden tauosta huolimatta kunnosa ei ole tapahtunut mitään merkittävää romahdusta. Voimatasot ovat tietysti onnettomat verrattuna entisiin maksimituloksiin, mutta esimerkisi capoeira tuntuu helpommalta kuin ennen. Kai nyt, kun keho ei ole aivan läkähtynyt. Niin, ja se paino on myös pudonnut 7 kiloa. Tuosta vaan. Toki lihasmassaakin on hävinnyt, mutta tuskin kaikki on pelkästään lihasta. Mahdun taas housuihin, joita saatoin käyttää viimeksi 2011, ennen kuin muutin Espanjaan.
Muistutuksena vielä, että eräs endokrinologi olisi passittanut minut psykologille, ja hiustenlähdön takia ihotautilääkärille. Jos epäilet itselläsi kilpirauhasperäisiä ongelmia, hakeudu funktionaalisen lääketieteen edustajan pariin! Taija Somppi Amplia-klinikalla Tampereella on suoraan sanottuna pelastanut minut.
Siinä päälimmäiset, mitä osaisin kertoa. Kysykää jotain! Vastailen mielelläni.
Vähän taustoja: minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, ja oikeastaan koko hormonitoiminnan ja aineenvaihdunnan totaalinen piiputustila. Paino nousi mystisesti kahdeksan kiloa parissa vuodessa, eikä ollut palaakseen ruokavaliosta ja treeneistä huolimatta. Päinvastoin koin itseni aivan ylitsepääsemättömän väsyneeksi, mikä tietysti heijasteli myös mielialaan ja vaikutti negatiivisesti ihmissuhteisiini. Olin jollain tapaa jopa helpottunut, kun syy löytyi, ja sain aloittaa lääkityksen.
Syyskuusta asti olen syönyt aamuisin 10 mg hydrokortisonia tukemaan lisämunuaisten toimintaa, DHEA-hormonia sekä T3-kilpirauhashormonia. Aloitusannos oli 5 mg päivässä, ja sitä nostettiin kerran viikossa siten, että lopulta joulun tienoilla päiväannokseni oli 60 mg päivässä, neljään erään jaettuna. Lisäksi lopetin lääkärini suosituksesta 11 vuoden käytön jälkeen e-pillereiden popsimisen. Hän näytti minulle oikein kaavakuvista, miten pillereiden sisältämä estrogeeni vaikuttaa aivolisäkkeeseen ja sen kautta kehon omaan hormonitoimintaan. Minun tapauksessani, kun koko systeemi on ihan tööt, oli siis suositeltavaa antaa keholle kunnon lepokuuri. E-pillerit pois, kova treenaaminen pois, paljon ruokaa, vitamiineja ja kilpirauhashormonia purkista korjaamaan syntynyttä vahinkoa.
Kerronpas ensin e-pillereiden lopettamisen seurauksista. Pelkäsin, että saan uuden teini-iän akneineen kaikkineen. Peloteltiin paljon, että kuukautiset voivat olla vaikka miten paljon myöhässä, epäsäännölliset, ja todella kivuliaat. Teininä lähdin aina pois koulusta kipujen takia, joten tietysti tämä vähän arvelutti. Ja myönnettäköön, että kuluneiden 11 vuoden aikana olen ollut yhteensä 9 vuotta enemmän tai vähemmän vakavassa parisuhteessa, joten onhan se ehkäisykeinona ollut... no, helppo.
Niinpä päätös lopettamisesta tuntui kovin dramaattiselta. Mitä nyt tapahtuu?
...
Ei tapahtunut mitään. Ei ihan mitään. No okei, tukka rasvoittuu nykyään vähän entistä nopeammin, mutta sekin on tasoittunut. Mutta ei mitään pahaa. Päinvastoin, romanssi jopa joutui myöntämään, että en ole enää ollenkaan niin itkuinen kuin ennen. Luulin olevani aivan megaherkkä: olen kuitenkin itkenyt Oivariini-mainoksen takia. Pienikin liikutus kirvoitti kyyneleet silmiin. Viimeistään, kun katsoimme "Uneton Seattlessa", enkä minä kyyneleen kyyneltä tirauttanut, kysyi romanssi, että kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Annalle.
Niin ja ne kuukautiset: ensimmäisen kerran ne olivat kolme viikkoa aikataulusta myöhässä, seuraavalla kerralla kolme päivää. Kesto on lyhentynyt päivillä, eikä kivuista ole tietoakaan. Vielä? Ehkä tämä on vain jotain alkusoittoa.
Siitä ehkäisystä mainittakoon, että tosi paljon oli aivan omaa asennevammaani ja ennakkoluuloani. Jos meininki häiriintyy siitä kymmenestä sekunnista, kun ulkoista ehkäisyä laitetaan paikoilleen, niin jo on hätäistä. Internet on pullollaan kondomeja, jotka eivät tunnu käytössä auton sisäkumilta. Suosittelen lämpimästi tutustumaan ennakkoluulottomasti!
Mutta sitten itse kilpirauhashormoneihin. Kuten sanoin, minulle ei kirjoitettu perinteistä tyroksiinia, vaan T3-hormonia. Tämä vaatii käyttäjältä paljon keskittymistä aluksi, mistä syystä tuntuikin, että koko elämä pyörii lääkkeiden ympärillä. Annostusta nostetaan kerran viikossa, ja ensimmäisten päivien aikana keho saattaa reagoida siihen hassusti. Itselläni esiintyi voimakasta sydämen tykyttelyä ja kuumotuksen tunnetta. Pahimmillaan oli koko ajan aivan järkyttävä hiki. Mutta toisaalta se oli hyvä merkki: ennen palelin koko ajan. Tämä osoitti, että hormonitoiminta sieltä hyrähtää käyntiin. Ja muutaman päivän kuluessa olo tasottui.
Alussa hyvänolon tunne oli pakahduttava. Kuin värit olisivat palanneet maailmaan. Sain aivan hirveästi asioita aikaiseksi. Nyt olo on jo tasoittunut, mutta on jännä huomata, miten tietyt luonteenpiirteet saatavatkin olla itse asiassa vain hormonitoiminnasta kiinni. Olen aina ollut tosi epäjärjestelmällinen, suorastaan kaaottinen. Nyt läheiset ihmettelevät, miten minusta on tullut näin järjestelmällinen. Minulla on paperit kansioissa, ja keittiössä siivoan jälkeni heti, sen sijaan, että tiskivuori kasvaisi pari viikkoa. Kaikenkaikkiaan tunnen oloni pääsääntöisesti energiseksi, onnelliseksi ja tuotteliaaksi.
Olen hiljalleen palannut treenaamisen pariin. Nyt vaan otan kehon varoitusviestit vakavissani: jos tunnen itseni väsyneeksi, jään kotiin syömään ja lepäämään. Mutta neljän kuukauden tauosta huolimatta kunnosa ei ole tapahtunut mitään merkittävää romahdusta. Voimatasot ovat tietysti onnettomat verrattuna entisiin maksimituloksiin, mutta esimerkisi capoeira tuntuu helpommalta kuin ennen. Kai nyt, kun keho ei ole aivan läkähtynyt. Niin, ja se paino on myös pudonnut 7 kiloa. Tuosta vaan. Toki lihasmassaakin on hävinnyt, mutta tuskin kaikki on pelkästään lihasta. Mahdun taas housuihin, joita saatoin käyttää viimeksi 2011, ennen kuin muutin Espanjaan.
Muistutuksena vielä, että eräs endokrinologi olisi passittanut minut psykologille, ja hiustenlähdön takia ihotautilääkärille. Jos epäilet itselläsi kilpirauhasperäisiä ongelmia, hakeudu funktionaalisen lääketieteen edustajan pariin! Taija Somppi Amplia-klinikalla Tampereella on suoraan sanottuna pelastanut minut.
Siinä päälimmäiset, mitä osaisin kertoa. Kysykää jotain! Vastailen mielelläni.
torstai 20. helmikuuta 2014
Huono omatunto ja suorittaminen
Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa sisäisten äänien tutkimisen parissa. Erinäiset tietoisuustaitokurssit ovat johdattaneet oman käytökseni pariin: miksi toimin kuten toimin, ja miten se vaikuttaa elämääni? Mindfulnesshan on tänä päivänä kovaa huutoa, ja yhä useammat haluavat oppia enemmän itsestään.
Olen ymmärtänyt paljon asioita itsestäni - mistä tietyt käyttäytymismallit kumpuavat, ja millaisiin tilanteisiin ne ovat minut vieneet. Esimerkiksi koko tämä kilpirauhassekoilu: olen aina ollut suoriutuja ja selvitytjä, suorastaan taistelija. Sellaista ei ole, mihin minä en pystyisi, ja mistä minä en selviäisi. Itseäni sparraamalla sain koko olemassaoloni uskomaan siihen totuuteen: mieli sanoo keholle, että enemmän ja lujempaa, ja kroppa sanoo, että olkoon sitten niin. Mieli osaa manipuloida kehoa ylittämään itsensä, myös siihen pisteeseen, missä se ei enää ole järkevää saati terveellistä.
Tämän ymmärtäminen merkittäköön ehdottomasti sisäänpäin katsomisen hyviksi puoliksi. Mutta yhtä asiaa minun täytyy siinä kritisoida: elämässä tulee kyllä tilanteita, joissa kolmiosainen joogahengitys tai rusinan perinpohjainen tutkiminen (kuten mindfulness-kurssilaa opetettiin) ei vain toimi. Tulee vastaan niin kamalia tilanteita, ettei niistä pysty järkeilemään itseään ulos.
Eikä hitto vie tarvitse! Kurssilla eräs nainen otti puheenvuoron: hän kertoi elämänsä olevan kaaottista ja kamalaa, lähestulkoon sietämätöntä, ulkoisten seikkojen takia. Miten hän voisi mindfulnessin avulla saada helpotusta?
Varmasti hän voisi saada keskittymisharjoituksilla jotain apua, mutta mietin asiaa omalle kohdalleni. Kun minun elämääni tulee äkillinen paha paikka, regoin siihen huutoitkemällä niin, ettei naapureille varmasti jää epäselväksi. Puhun ystävilleni, itken heille. Itken oravilleni. Menen lenkille ja itken. Mietin, miten epäreilua se on, ja miten kamalaa on, että näin piti käydä.
Koska se on inhimillistä! En ymmärrä, miksi ihmisellä ei saisi olla voimakkaita tunteita, kaikki pitäisi vain hengittää ulos. Samoin, jos joku ihminen elämässäsi on kertakaikkiaan sietämätön. "Ehkä hänessä on vain jotain, mitä näet itsessäsi". Ei! On totta, että joidenkin ihmisten kanssa täytyy vain tulla toimeen esimerkiksi työkuvioiden takia, mutta ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta pitää elämässään ihmistä, josta ei ole muuta kuin pahaa mieltä. Ehkä teiden eroaminen helpottaisi molempien oloa? Elämässä on hyviä ja huonoja aikoja, ja vain se on varmaa, että ne ajat seuraavat toisiaan. Mikään olotila ei ole pysyvää, joten joskus ei auta kuin antaa ajan hoitaa hommansa.
Mikä parasta: tämän kysymyksen esittäjä sanoi kokevansa huonoa omatuntoa siitä, että hän kärsii tilanteesta, jossa on. Että hän ei pysty keskittymisharjoitustenkaan avulla olemaan välittämättä siitä. Huonoa omatuntoa! Siitä, että hänellä on meneillään kamala vaihe elämässä! Moni muu yhtyi samaan: he kokevat huonoa omatuntoa, kun eivät loppurentoutuksessa saa mieltään hiljaiseksi. Tai kun eivät pysty pahan paikan tullen saavuttamaan sitä sisäistä rauhaa.
Mistä kaikesta ihminen voi tuntea huonoa omatuntoa? Tässä vaiheessa tekisi mieli hakata näppäimistöä. Teen sen. esjopfesijogrijogrijogrhioefwhioefjioefijo!!!
Huonon omatunnon kokeminenhan tekee mindfulnessista - juuri näin - suorittamista. Eikö suorittamisesta juuri pyritä eroon? Ja toisaalta taas, miksi se suorittaminen on niin paha asia? Jos minä lopettaisin suorittamisen, painaisin 190 kiloa ja olisin työtön, makaisin sohvalla ja söisin sipsejä. Ei laskujen maksamisen tarvitse olla zen-kokemus. Härregyyd, joku roti siihen mielenrauhaankin!
Ja vielä yksi juttu: joogatunnille mennessä on kyllä hienoa, kun tunnin lopussa ei pääse sieltä salista ulos, kun sinne änkee kyynerpäitä käyttäen seuraava lasti naisia spandexeissaan, että saadaan paras paikka olla tosi ommmm ja zen. Eilen juttelin kaverin kanssa Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta: mitä lähemmäs majapaikkoja tullaan, porukka alkaa kiriä toistensa ohi, että saavat paremman paikan majatalosta. Semmonen pyhiinvaellus sulla, hieno homma, hermanni.
Ahhhhhhhhhhhhhhhh.
Mutta kuten sanoin, on siinä paljon hyvääkin. Kilpirauhaslääkityksen, armollisuuden ja huonosta omatunnosta vapautumisen ansiosta kävin toissailtana lenkillä, ja tulin sen jälkeen kotiin katsomaan elokuvaa. Vedin pussillisen Susu-paloja a:sta ö:hön. Oli hyvää, tuli paha olo, ei haitannut. Paino on pudonnut seitsemän (7) kiloa sen jälkeen, kun lopetin murehtimisen. Käyn nykyään joogassa, capoeirassa, crossfitissä ja salsa-tunneilla, sen mukaan kuin mitä huvittaa, miettimättä, viekö capoeira minulta lihasmassaa, tai saanko syödä banaanin kuuden jälkeen illalla. Tai onko nyt ikävää, kun menenkin illalla nostamaan kahvakuulaa, enkä raivopäisesti yritä opetella niitä capoeira-juttuja.
Ja se on mielenrauhaa! Syö kyttäämättä itseäsi, treenaa niin kuin mieli tekee. Loppuu se hössötys ja huono omatunto!
Olen ymmärtänyt paljon asioita itsestäni - mistä tietyt käyttäytymismallit kumpuavat, ja millaisiin tilanteisiin ne ovat minut vieneet. Esimerkiksi koko tämä kilpirauhassekoilu: olen aina ollut suoriutuja ja selvitytjä, suorastaan taistelija. Sellaista ei ole, mihin minä en pystyisi, ja mistä minä en selviäisi. Itseäni sparraamalla sain koko olemassaoloni uskomaan siihen totuuteen: mieli sanoo keholle, että enemmän ja lujempaa, ja kroppa sanoo, että olkoon sitten niin. Mieli osaa manipuloida kehoa ylittämään itsensä, myös siihen pisteeseen, missä se ei enää ole järkevää saati terveellistä.
Tämän ymmärtäminen merkittäköön ehdottomasti sisäänpäin katsomisen hyviksi puoliksi. Mutta yhtä asiaa minun täytyy siinä kritisoida: elämässä tulee kyllä tilanteita, joissa kolmiosainen joogahengitys tai rusinan perinpohjainen tutkiminen (kuten mindfulness-kurssilaa opetettiin) ei vain toimi. Tulee vastaan niin kamalia tilanteita, ettei niistä pysty järkeilemään itseään ulos.
Eikä hitto vie tarvitse! Kurssilla eräs nainen otti puheenvuoron: hän kertoi elämänsä olevan kaaottista ja kamalaa, lähestulkoon sietämätöntä, ulkoisten seikkojen takia. Miten hän voisi mindfulnessin avulla saada helpotusta?
Varmasti hän voisi saada keskittymisharjoituksilla jotain apua, mutta mietin asiaa omalle kohdalleni. Kun minun elämääni tulee äkillinen paha paikka, regoin siihen huutoitkemällä niin, ettei naapureille varmasti jää epäselväksi. Puhun ystävilleni, itken heille. Itken oravilleni. Menen lenkille ja itken. Mietin, miten epäreilua se on, ja miten kamalaa on, että näin piti käydä.
Koska se on inhimillistä! En ymmärrä, miksi ihmisellä ei saisi olla voimakkaita tunteita, kaikki pitäisi vain hengittää ulos. Samoin, jos joku ihminen elämässäsi on kertakaikkiaan sietämätön. "Ehkä hänessä on vain jotain, mitä näet itsessäsi". Ei! On totta, että joidenkin ihmisten kanssa täytyy vain tulla toimeen esimerkiksi työkuvioiden takia, mutta ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta pitää elämässään ihmistä, josta ei ole muuta kuin pahaa mieltä. Ehkä teiden eroaminen helpottaisi molempien oloa? Elämässä on hyviä ja huonoja aikoja, ja vain se on varmaa, että ne ajat seuraavat toisiaan. Mikään olotila ei ole pysyvää, joten joskus ei auta kuin antaa ajan hoitaa hommansa.
Mikä parasta: tämän kysymyksen esittäjä sanoi kokevansa huonoa omatuntoa siitä, että hän kärsii tilanteesta, jossa on. Että hän ei pysty keskittymisharjoitustenkaan avulla olemaan välittämättä siitä. Huonoa omatuntoa! Siitä, että hänellä on meneillään kamala vaihe elämässä! Moni muu yhtyi samaan: he kokevat huonoa omatuntoa, kun eivät loppurentoutuksessa saa mieltään hiljaiseksi. Tai kun eivät pysty pahan paikan tullen saavuttamaan sitä sisäistä rauhaa.
Mistä kaikesta ihminen voi tuntea huonoa omatuntoa? Tässä vaiheessa tekisi mieli hakata näppäimistöä. Teen sen. esjopfesijogrijogrijogrhioefwhioefjioefijo!!!
Huonon omatunnon kokeminenhan tekee mindfulnessista - juuri näin - suorittamista. Eikö suorittamisesta juuri pyritä eroon? Ja toisaalta taas, miksi se suorittaminen on niin paha asia? Jos minä lopettaisin suorittamisen, painaisin 190 kiloa ja olisin työtön, makaisin sohvalla ja söisin sipsejä. Ei laskujen maksamisen tarvitse olla zen-kokemus. Härregyyd, joku roti siihen mielenrauhaankin!
Ja vielä yksi juttu: joogatunnille mennessä on kyllä hienoa, kun tunnin lopussa ei pääse sieltä salista ulos, kun sinne änkee kyynerpäitä käyttäen seuraava lasti naisia spandexeissaan, että saadaan paras paikka olla tosi ommmm ja zen. Eilen juttelin kaverin kanssa Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta: mitä lähemmäs majapaikkoja tullaan, porukka alkaa kiriä toistensa ohi, että saavat paremman paikan majatalosta. Semmonen pyhiinvaellus sulla, hieno homma, hermanni.
Ahhhhhhhhhhhhhhhh.
Mutta kuten sanoin, on siinä paljon hyvääkin. Kilpirauhaslääkityksen, armollisuuden ja huonosta omatunnosta vapautumisen ansiosta kävin toissailtana lenkillä, ja tulin sen jälkeen kotiin katsomaan elokuvaa. Vedin pussillisen Susu-paloja a:sta ö:hön. Oli hyvää, tuli paha olo, ei haitannut. Paino on pudonnut seitsemän (7) kiloa sen jälkeen, kun lopetin murehtimisen. Käyn nykyään joogassa, capoeirassa, crossfitissä ja salsa-tunneilla, sen mukaan kuin mitä huvittaa, miettimättä, viekö capoeira minulta lihasmassaa, tai saanko syödä banaanin kuuden jälkeen illalla. Tai onko nyt ikävää, kun menenkin illalla nostamaan kahvakuulaa, enkä raivopäisesti yritä opetella niitä capoeira-juttuja.
Ja se on mielenrauhaa! Syö kyttäämättä itseäsi, treenaa niin kuin mieli tekee. Loppuu se hössötys ja huono omatunto!
keskiviikko 25. joulukuuta 2013
Ajatuksia kolmen kuukauden "vankilatuomiosta"
On muuten ähky. Huhhuh, että on ähky. Joulussa parasta on se, että saa olla muutaman päivän kalsareissa, ja ensitöikseen aamulla hamuilla konvehtia suuhun ajattelematta, mitä tämä nyt tekee insuliinille, kehonkoostumukselle tai mille tahansa. Nyt vain syödään ja ollaan.
Mitkä kolme kuukautta nämä ovat olleet. Olen pitänyt hiljaiseloa täälläkin ja keskittynyt vain olemaan, mietiskelemään, hiljentymään ja korjaamaan itseäni.
Mitä tässä kolmen kuukauden aikana on siis tapahtunut? Lääkärin kiellosta olen välttänyt raskastehoista liikuntaa, levännyt ja syönyt paljon. Olen käynyt 3-5 kertaa viikossa joogassa, mikä on alun kiukuttelun jälkeen osoittaunut aivan suurenmoiseksi lajiksi. Tampereen OmYoga-koulu ansaitsee jonkinlaisen mitalin: tunteja on päivittäin seitsemisen eri lajia, lempeästä hathajoogasta intensiiviseen hot joogaan. Sitä mukaan kun olen tuntenut oloni kohentuvan, olen pikkuhiljaa siirtynyt hengittely- ja lötköttelytunneilta haastavimmille tunneille.
T3-kilpirauhashormonia olen natustanut kolme kuukautta, nostaen annosta viisi milligrammaa viikossa tähän viikkoon asti, kunnes kasassa on tavoiteltu 60 milligramman päiväannos. Reilu kuukausi sitten tein vihdoinkin päätöksen lopettaa e-pillerit, 11 vuoden katkeamattoman käytön jälkeen.
Ja voi siskot ja veljet, mummot ja vaarit, miten hyvä olo minulla on tänään. Läheisiltäkin kuulee kommentteja, että olen taas onnellinen ja pirteä oma itseni. Ja tunnen eron selvästi: pahimmillaan oli päiviä, kun en olisi jaksanut muuta tehdä, kuin maata sängyssä. Pienetkin asiat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Itku oli herkässä. Romanssin kanssa ei tarvinnut kuin pienen väärinkäsityksen, kun paiskittiin jo ovia ja toisen tavaroita eteiseen, että alahan nostella.
Olen varmasti ollut pahimmillani melko sietämätön ämmä. Järkyttävää ajatella, miten paljon luonteenpiirteistä on oikeasti kiinni vain hormonitoiminnasta tai sen epätasapainosta: nyt tunnen itseni taas tyyneksi ja onnelliseksi. Olen innostunut ja aikaansaava, välillä yllätän itsenikin. Silloin täytyy heti raportoida rinta röyheänä: arvaa mitä tein tänään. Vaihdoin lamput, istuttuani kuukauden pimeässä. Kyllä, se väsymys oli pahimmillaan aika syvää.
Olen hemmotellut itseäni kuluneet kolme kuukautta. Samalla olen huomannut, mitä tarkoittaa "syödä mitä huvittaa": olen syönyt terveellisesti ja järkevästi, parantumista ajatellen, mutta myös armollisesti ja nautiskellen. Ja kun en tunne huonoa omatuntoa jokaisesta suupalasta, joka ei kuulu ideaaliin ruokavalioon, on tapahtunut ihmeitä: olen tällä hetkellä tyytyväisempi itseeni, kuin mitä olen ollut vuosikausiin, ehkä koskaan. Vaikka en ole moneen kuukauteen nostanut rautaa, en (oikeasti, mielestäni ihme ja kumma) olekaan lihonnut muodottomaksi palloksi. Ja se juju löytyikin ihme kyllä siitä, että hyväksyy ja rakastaa itseään juuri siinä tilassa, kuin missä on. Menneistä teoista ja valinnoistaan itseään tuomitsematta, ymmärtäen, että on kaikki tekonsa tehnyt silloisen parhaan tietämyksensä mukaan.
Joulua onkin vietetty sen jälkeen rauhallisissa merkeissä Tampereella. Syöden ja karvaisten lastenlasten kanssa leikkien. Aika leppoista.
Mitkä kolme kuukautta nämä ovat olleet. Olen pitänyt hiljaiseloa täälläkin ja keskittynyt vain olemaan, mietiskelemään, hiljentymään ja korjaamaan itseäni.
Mitä tässä kolmen kuukauden aikana on siis tapahtunut? Lääkärin kiellosta olen välttänyt raskastehoista liikuntaa, levännyt ja syönyt paljon. Olen käynyt 3-5 kertaa viikossa joogassa, mikä on alun kiukuttelun jälkeen osoittaunut aivan suurenmoiseksi lajiksi. Tampereen OmYoga-koulu ansaitsee jonkinlaisen mitalin: tunteja on päivittäin seitsemisen eri lajia, lempeästä hathajoogasta intensiiviseen hot joogaan. Sitä mukaan kun olen tuntenut oloni kohentuvan, olen pikkuhiljaa siirtynyt hengittely- ja lötköttelytunneilta haastavimmille tunneille.
T3-kilpirauhashormonia olen natustanut kolme kuukautta, nostaen annosta viisi milligrammaa viikossa tähän viikkoon asti, kunnes kasassa on tavoiteltu 60 milligramman päiväannos. Reilu kuukausi sitten tein vihdoinkin päätöksen lopettaa e-pillerit, 11 vuoden katkeamattoman käytön jälkeen.
Ja voi siskot ja veljet, mummot ja vaarit, miten hyvä olo minulla on tänään. Läheisiltäkin kuulee kommentteja, että olen taas onnellinen ja pirteä oma itseni. Ja tunnen eron selvästi: pahimmillaan oli päiviä, kun en olisi jaksanut muuta tehdä, kuin maata sängyssä. Pienetkin asiat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Itku oli herkässä. Romanssin kanssa ei tarvinnut kuin pienen väärinkäsityksen, kun paiskittiin jo ovia ja toisen tavaroita eteiseen, että alahan nostella.
Olen varmasti ollut pahimmillani melko sietämätön ämmä. Järkyttävää ajatella, miten paljon luonteenpiirteistä on oikeasti kiinni vain hormonitoiminnasta tai sen epätasapainosta: nyt tunnen itseni taas tyyneksi ja onnelliseksi. Olen innostunut ja aikaansaava, välillä yllätän itsenikin. Silloin täytyy heti raportoida rinta röyheänä: arvaa mitä tein tänään. Vaihdoin lamput, istuttuani kuukauden pimeässä. Kyllä, se väsymys oli pahimmillaan aika syvää.
Olen hemmotellut itseäni kuluneet kolme kuukautta. Samalla olen huomannut, mitä tarkoittaa "syödä mitä huvittaa": olen syönyt terveellisesti ja järkevästi, parantumista ajatellen, mutta myös armollisesti ja nautiskellen. Ja kun en tunne huonoa omatuntoa jokaisesta suupalasta, joka ei kuulu ideaaliin ruokavalioon, on tapahtunut ihmeitä: olen tällä hetkellä tyytyväisempi itseeni, kuin mitä olen ollut vuosikausiin, ehkä koskaan. Vaikka en ole moneen kuukauteen nostanut rautaa, en (oikeasti, mielestäni ihme ja kumma) olekaan lihonnut muodottomaksi palloksi. Ja se juju löytyikin ihme kyllä siitä, että hyväksyy ja rakastaa itseään juuri siinä tilassa, kuin missä on. Menneistä teoista ja valinnoistaan itseään tuomitsematta, ymmärtäen, että on kaikki tekonsa tehnyt silloisen parhaan tietämyksensä mukaan.
 |
| Poseeraaminen on vahvinta alaani |
Johan se on tuttu juttu, että tee muille, kuten haluat itsellesi tehtävän. Mutta vielä suurempi juttu, oikeastaan edellytys sille, että voi antaa itsestään parastan on ajatella itsestään niin kuin toivoisi muidenkin ajattelevan sinusta. Helpommin sanottu kuin tehty?
Aamuhetket ovat olleet pitkiä ja rauhallisia. Töitäkin on riittänyt mukavasti. Olon kehityksen on tuntenut oikeastaan erityisesti siitä, miten hyvin töitä on jaksanut tehdä. Tuntuu ihanalta olla taas innostunut ja motivoitunut omasta työstään. Lisäksi hankkiuduin Tampereen Capoeiristat ry:n hallituksen puheenjohtajaksi, joten ensi vuodesta on tulossa hyvin mielenkiintoinen ja työntäyteinen.
Jollain tavalla tällä hetkellä tunnen jopa kiitollisuutta siitä, että kehoni pakotti minut pysähtymään ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja pitää itseni liikkeessä. Lajeja, myös rauhallisia, mutta silti mielenkiintoisia, on niin loputtomasti. Timo Kurvin ohjaama terapeuttinen AcroYoga-viikonloppukurssi oli yksi parhaista asioista, joihin olen osallistunut pitkiin aikoihin. Olin kurssin jälkeen aivan kierroksilla ja jossain universumin laidoilla. Tätä täytyy saada lisää!
Onneksi minua ei ole siunattu liialla häveliäisyydellä: ystävän provosoimana hankin itselleni Slackline-köyden, joka viritetään kahden puun väliin. Ja tuossa sitten olisi tarkoitus kävellä, ja tehdä jopa jonkinlaisia temppuja jossakin vaiheessa. Samalla saa aika paljon kysyviä katseita ohikulkijoilta, mutta sen verran vaatii tämä homma keskittymistä, ettei tuijottelijoihin ehdi kiinnittää huomiota. Jo puolen tunnin session jälkeen seuraavana päivänä keskivartalo tietää tehneensä. Mahtavaa core-treeniä. Voisin katsoa kaukoputkella tulevaisuuteen ja ennustaa, että ensi kesänä on puistossa tarjolla acroyogaa ja släkkäilyä. Kesä 2014, tulet olemaan niin hyvä!
 |
| Just a spoonful of sugar helps the medicine go down! |
Yleensä marraskuu on kamalaa, pimeää ja masentavaa aikaa, mutta tämä vuosi oli - kuin tilauksesta - tosi hyvä. Ja erityisen hyväksi sen on tehnyt tieto siitä, että joulukuussa vastassa oli...
...Välimeren ranta! Kävimme äidin ja siskon kanssa skippaamassa jouluhössötykset Fuengirolassa. Vaikka joulutunnelma Espanjassa ei tunnista Sylvian joululaulua, on sielläkin aika melkoinen meininki.
 | |||||
| ...ja kauniita naisia. |
Joulua onkin vietetty sen jälkeen rauhallisissa merkeissä Tampereella. Syöden ja karvaisten lastenlasten kanssa leikkien. Aika leppoista.
 |
| Pessin elämän onnellsin päivä! |
Vuoden 2013 viimeinen viikko menee vielä voimia keräillessä ja itsepäisestä yskästä toipuessa, mutta nyt tunnen olevani täynnä virtaa, ideoita ja inspiraatiota. Olen niin onnellinen ja tyytyväinen siihen, että kaikki on mennyt näin hyvin, ja olen saanut heti oikeanlaista apua. Läheisten tuesta puhumattakaan.
Voisin tehdä kunnianhimoisia ja uhmakkaita uudenvuoden lupauksia hirveistä dieteistä ja raivotreenaamisesta, mutta sen sijaan lupaankin itselleni vuonna 2014 rakastaa itseäni enemmän kuin koskaan. Se tuntuu olevan pakkomielteistä raudan liikuttamista suorempi tie onneen. Hyvää treeniä, hyvää ruokaa, mutta myös riittävästi pötköttelyä, viiniä ja mässyjä. Miten näin simppelin asian oivaltamiseen on voinut olla näin pitkä tie?
Ihanan rauhaisaa ja rakkaudellista joulua kaikille lukijoille, ja kauheasti inspiraatiota ja tekemisen meininkiä vuodelle 2014!
maanantai 9. joulukuuta 2013
Jouluhöpöhöpöä!
Taistele tavaran ylivaltaa vastaan - hanki läheisillesi tai itsellesi jouluksi hyvää oloa! Esimerkiksi seuraavasti:
Hieronta 5x45 min 120€
Intialainen päähieronta 3x45min 70€
PT-paketti (5x60 min tapaamista+tarvittavat ohjeet) 190€
Internet-valmennus 40€
Kysy rohkeasti lisää! Myös tuunatut setit tarpeen ja toiveen mukaan! Yhteydenotto ac.kemppainen@gmail.com tai numerosta 0407541027.
Hieronnat Tampereella, myös kotikäynnit - koko perhe kerralla! Intialainen päähieronta ja muut valmennuksen ovat jossain määrin sovittavissa myös Tampereen ulkopuolelle (esimerkiksi Helsinki-Kouvola-Oulu-Kemi).
maanantai 28. lokakuuta 2013
Kaiken kauneudesta
En tiedä, mitä tapahtuu: ehkä lääkkeet alkavat purra, ehkä jo kaksi kuukautta kestänyt joogailu hiljentymisineen alkaa aukoa minussa jotain iänikuisia tunnelukkkoja, mutta huomaan liikuttuvani kyyneliin useita kertoja päivässä. En kuitenkaan siitä syystä, mistä yleensä tähän aikaan vuodesta.
Yhtäkkiä vaan koko minun kummallinen, pieni maailmani tuntuu olevan niin paljon kauneutta ja rakkautta. Kuin heräisi jostain harmaasta, unia näkemättömästä unesta, ja verhon takana on kaunis aamu.
Olen muutamana kuluneena aamuna herännyt omaan hymyyni. On vain niin hyvä olla. Olin ehtinyt syödä hydrokortisonia ja DHEA:ta viitisen päivää, kun hiusten tupottainen lähteminen loppui kuin seinään. Eikä se ole jatkunut sen koommin.
Mutta ennen kaikkea olen miettinyt sitä, miten tyhmiä ja tolkuttomia odotuksia minäkin olen itselleni asettanut. Miettinyt jokaista suupalaa jos en tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti. Miten rasittavaa! Nyt istun junassa ja syön tohkeissaan suklaata. Koska:
Elämme keskellä jotain aivan hullua kehonkuvahysteriaa. Ainoastaan tiukka ruho on mittari sille, miten suoraselkäisiä ja aikaansaavia ihmisiä olemme. Se, miltä sielunmaisema näyttää, miten oikeasti jaksat ja miten hyvä olo on, ei ole niinkään väliä. Koska pakko jaksaa.
Yksi urani mahtivimmista kokemuksista oli, kun minulla oli asiakkaanani lievästi kehitysvammainen, ihana nainen. Hänen kanssaan tekemiset piti valita ajatuksella, vamman asettaessa hänelle omat rajoituksensa.
Hän oli kuitenkin yksi ihanimmista ihmisistä, joita olen koskaan ohjannut. Piti paljon musiikista ja oli hyvin perillä pop-kulttuurista.
Jossain vaiheessa halusin treeneihimme vähän jotain vaihtelevuutta ja uutta näkökulmaa tuttujen ja turvallisten mutta varmasti molempien meidän mielestä melko tylsien laitetreenien tilalle, joten koostin Spotify-tiliini hänelle suunnatun treenisoittolistan.
Treenien aikaan menimme sitten kahdestaan tyhjään jumppasaliin. Sen tunnin ajan kuuntelimme jumppasalin äänentoistolaitteet jytisten hänen lempimusiikkiansa: Cheekiä, Lady Gagaa, Bad Boys Blueta. Juoksimme salia ympäri hiki päässä ja hengästyneinä kikattaen, minä häntä jahdaten, teimme yleisliikkeitä, punnerruksia ja vatsalihaksia, kun Cheek vahvisti kaiuttimista: sä tsiigaat voittajaa. Heittelimme jumppapalloja salin päästä toiseen, juoksimme perässä, vain paiskoaksemme ne saman tien takaisin. Hän ei antanut minkään seisoo tiellään. Ei varsinkaan sen, millaiseksi hän oli syntynyt.
Kun katsoin hänen juoksevan salia ympäri, kipittävin askelin ja nauraen heleästi kuin lapsi, saatoin salin hämärässä liikuttua kyyneliin urani hienoimman kokemuksen edessä.
I'm beautiful in my way
'Cause God makes no mistakes
I'm on the right track
Baby I was born this way.
Pelkästä niiden treenien muistosta täytyn lämmöllä. Ehkä hän ei koskaan kisaa fitness-kisoissa tai nosta 150 kiloa maasta, mutta se ei ollut meidän tarkoituksemmekaan. Hitto, ne treenit olivat aina työviikkoni kohokohtia.
Minä luulin opettavani häntä, mutta kyllä hän taisi lopulta opettaa minua. Mitä sitten, vaikka syö kääretorttua treenin jälkeen. Tekeminen oli hauskaa. Liikunta on niin paljon muutakin, kuin vain tuloshakuista, vakavaa suorittamista.
Miten sen muistaminen - tai ylipäätään tajuaminen - on niin vaikeaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)