Kun en vain jaksa

Ruokaostokset ovat yhä purkamattomana ostoskassissa keittiön lattialla. Keittiössä ei ole valoja, etten näe yhä kasvavaa tiskivuorta. Toinen mokoma on sänkyni vieressä: parin viikon ajan suoraan töistä tullessani linnottauduin sänkyyn, polkaisin käyntiin läppäriltä koukuttamani TV-sarjan, syön Sokoksen valmistiskin minulle valmistavaa ruokaa ja makaan kahden peiton alla, palellen, kunnes nukahdan kesken jakson. Tsemppaan sen verran, että saan läppärin suljettua.

Aamulla kello herättää uuteen työpäivään. Olen nukkunut katkeamatta kahdeksan tuntia. Tunnen oloni levänneeksi ja hyväntuuliseksi: kuuntelen musiikkia ja keittelen puuroa hiljalleen. Jos ei ole aikainen töihinmeno, saatan käydä lyhyellä lenkillä. Kroppa käyntiin ja silleen.

Kaksi tuntia heräämisen jälkeen olen valmis päiväunille. Pirteys loppuu kuin seinään. Sumu valtaa pään, vilkuilen kelloa, toivon pääseväni pian tauolle. Peruuntuneet asiakastapaamiset ovat pois tilipussistani, mutta antavat minulle tunnin aikaa juoda teetä alakerran bistrossa ja tuijottaa tiiliseinää. Zen-hetki. Työpäivää on vielä viisi tuntia jäljellä. Ja sitten suoraan treeneihin.

Eilen ostin kunnianhimoisesti lihaa ja pakastevihanneksia. Tänään en enää hae ruokaa valmistiskistä, vaan valmistan sitä itse. Olo on ihan ok, joskin vähän utuinen. Kun en käy mutkaa kotona, pystyn menemään suoraan treeneihin. Kotisohva on laavaa. Sinne kerran pudonnut ei ylös pääse.

Kotiin päästyäni olen aivan loppu. Kana ja pakastevihannekset saavat odottaa huomiseen, syön rahkaa ja jään tuijottamaan televisiota. Huomenna teen ruokaa ja siivoan tämän kaaoksen. Tänään oli niin tiukka päivä, etten jaksa. Lopulta nämä päivät toistuvat niin, että joudun lopulta heittämään pilantuneen lihan ja vihannekset pois.

Aamulla ei ole jäljellä yhtä ainoaa puhdasta kattilaa. Keitän puuroni paisitinpannulla. Keittiön lattialla seilaa muovikasseja, joista olen viimeisillä voimillani tyhjentänyt jo lämmenneet kanat ja raejuustot jääkaappiin. Kasseja en kuitenkaan ole jaksanut taitella laatikkoon. Se on liikaa vaadittu. Sisuunnun, hoidan tiskit, avaan putket ja pyyhin keittiön pinnat. Olen ylpeä itsestäni: minulla on ote elämästä! Energiaa tuntuu olevan, joten käyn taas lenkillä, ja illalla vielä salilla. Mikä kilpirauhassairaus? Huomenna varmasti myös naulaan nuo taulut vihdoin seinään. Tänään on liikaa tekemistä. Tänään olen onnellinen, suorastaan voittamaton!

Seuraavana aamuna en. Heti aamusta tunnen oloni läkähtyneeksi. Syke nousee jo, kun nousen sängystä. Sähköpostissa joku haluaa minulta vastauksen johonkin. Miksi ne minulta kysyvät? Työpaikalla piikissä on puhelinnumeroita, jotka odottavat pikaista yhteydenottoa. Olen salaa helpottunut, kun numero ei vastaa.

Työpäivän päätyttyä menen suorinta tietä kotiin. Palelee ja väsyttää, hyvänen aika, että väsyttää. Joku pyytää ulos, kahville. Unohdan vastata. Olen jo saanut olohousut jalkaan.

Miten kuvailisin sitä tunnetta päässä? Väsyttää, muttei nukuta. Pienikin asia - lautasen vieminen sohvalta keittiöön - tuntuu aivan ylivoimaiselta. En tunne olevani masentunut tai alakuloinen. Vain aivan loputtoman väsynyt. Mieli on kuin veden alle sytytetty valo: kirkas ja pintaan pyrkivä, mutta sen edessä lilluu tuhoton määrä levää ja muuta merenpohjan sakkaa. Korvissa kohisee. Syön irtokarkkia, koska olen niin väsynyt. Taas. Samalla puristelen vyötärölleni kesän aikana ilmestyneitä mötkylöitä. Olisi helppo selittää kaikki jaksamattomuudella. 

Se olisi helppo myös tuomita tekosyyksi. Treenaa lujempaa. Syö puhtaammin. Mutta ystävät rakkaat: jos treenaan lujempaa, pelkään ajavani kehoni johonkin totaaliseen tilttiin. Ei tämä ole sellaista väsymystä, joka tulee, kun ei oikein nuku, tai on treenannut tai tehnyt kovasti töitä. Tämä on sellaista väsymystä, että huonoimpina päivinä haluaisin vain maata sängyssä, olla ottamatta kantaa mihinkään.

Hyvinä päivinä väsymys väistyy. Silloin tuntee, kuinka koko olemassaolo pursuaa energiaa. Antakaa minulle rautaa, niin minä nostan sen. Lisäksi väännän sen solmuun ja opetan sille vaikka kiinan alkeet. Sellaista tehtävää ei ole olemassa, johon en näinä hetkinä pysty. Mutta jos näinä päivinä treenaan "senkin edestä", naulaan ne taulut seinään, luutuan lattiat ja soitan kummitädille, tiedän, että seuraavana aamuna minua odottaa läkähdyttävä uupumuksen tunne. Se tunne, kun makaan peiton alla, kuuntelen vain oman kehoni väsymyksen ääntä. Hiuksia en halua harjata niin usein, kun kampaajakin jo sanoi, että hiuksia irtoaa selvästi normaalia enemmän.

Pääsen ensi kuussa viimeinkin lääkärille. On sellainen tunne, ettei lääkärin apu tule hetkeäkään liian aikaisin. Olen kuullut rohkaisevia tarinoita parantumisesta. Ei tämä ole välttämättä mikään ylitsepääsemätön asia. Tärkeintä on, että tunnistaa oireet ja hakee apua. Kilpirauhasvaivat eivät ole mitään höpöhöpöä. Että jos tarina kuulostaa etäisestikään tutulta, hankkiutukaa testeihin. Ei tarvitse olla väsynyt. Ainakin minä toivon niin.