Kaiken kauneudesta

En tiedä, mitä tapahtuu: ehkä lääkkeet alkavat purra, ehkä jo kaksi kuukautta kestänyt joogailu hiljentymisineen alkaa aukoa minussa jotain iänikuisia tunnelukkkoja, mutta huomaan liikuttuvani kyyneliin useita kertoja päivässä. En kuitenkaan siitä syystä, mistä yleensä tähän aikaan vuodesta.

Yhtäkkiä vaan koko minun kummallinen, pieni maailmani tuntuu olevan niin paljon kauneutta ja rakkautta. Kuin heräisi jostain harmaasta, unia näkemättömästä unesta, ja verhon takana on kaunis aamu.

Olen muutamana kuluneena aamuna herännyt omaan hymyyni. On vain niin hyvä olla. Olin ehtinyt syödä hydrokortisonia ja DHEA:ta viitisen päivää, kun hiusten tupottainen lähteminen loppui kuin seinään. Eikä se ole jatkunut sen koommin.

Mutta ennen kaikkea olen miettinyt sitä, miten tyhmiä ja tolkuttomia odotuksia minäkin olen itselleni asettanut. Miettinyt jokaista suupalaa jos en tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti. Miten rasittavaa! Nyt istun junassa ja syön tohkeissaan suklaata. Koska:

Elämme keskellä jotain aivan hullua kehonkuvahysteriaa. Ainoastaan tiukka ruho on mittari sille, miten suoraselkäisiä ja aikaansaavia ihmisiä olemme. Se, miltä sielunmaisema näyttää, miten oikeasti jaksat ja miten hyvä olo on, ei ole niinkään väliä. Koska pakko jaksaa.

Yksi urani mahtivimmista kokemuksista oli, kun minulla oli asiakkaanani lievästi kehitysvammainen, ihana nainen. Hänen kanssaan tekemiset piti valita ajatuksella, vamman asettaessa hänelle omat rajoituksensa.

Hän oli kuitenkin yksi ihanimmista ihmisistä, joita olen koskaan ohjannut. Piti paljon musiikista ja oli hyvin perillä pop-kulttuurista.

Jossain vaiheessa halusin treeneihimme vähän jotain vaihtelevuutta ja uutta näkökulmaa tuttujen ja turvallisten mutta varmasti molempien meidän mielestä melko tylsien laitetreenien tilalle, joten koostin Spotify-tiliini hänelle suunnatun treenisoittolistan.

Treenien aikaan menimme sitten kahdestaan tyhjään jumppasaliin. Sen tunnin ajan kuuntelimme jumppasalin äänentoistolaitteet jytisten hänen lempimusiikkiansa: Cheekiä, Lady Gagaa, Bad Boys Blueta. Juoksimme salia ympäri hiki päässä ja hengästyneinä kikattaen, minä häntä jahdaten, teimme yleisliikkeitä, punnerruksia ja vatsalihaksia, kun Cheek vahvisti kaiuttimista: sä tsiigaat voittajaa. Heittelimme jumppapalloja salin päästä toiseen, juoksimme perässä, vain paiskoaksemme ne saman tien takaisin. Hän ei antanut minkään seisoo tiellään. Ei varsinkaan sen, millaiseksi hän oli syntynyt.

Kun katsoin hänen juoksevan salia ympäri, kipittävin askelin ja nauraen heleästi kuin lapsi, saatoin salin hämärässä liikuttua kyyneliin urani hienoimman kokemuksen edessä.

I'm beautiful in my way

'Cause God makes no mistakes

I'm on the right track

Baby I was born this way. 

Pelkästä niiden treenien muistosta täytyn lämmöllä. Ehkä hän ei koskaan kisaa fitness-kisoissa tai nosta 150 kiloa maasta, mutta se ei ollut meidän tarkoituksemmekaan. Hitto, ne treenit olivat aina työviikkoni kohokohtia.

Minä luulin opettavani häntä, mutta kyllä hän taisi lopulta opettaa minua. Mitä sitten, vaikka syö kääretorttua treenin jälkeen. Tekeminen oli hauskaa. Liikunta on niin paljon muutakin, kuin vain tuloshakuista, vakavaa suorittamista.

Miten sen muistaminen - tai ylipäätään tajuaminen - on niin vaikeaa?

Lääkitys kunnossa?

Varoitus: tulossa pitkä sepustus ilman kuvia, joka ei ehkä ihan kauheasti kiinnosta sinua, jos kilpirauhasongelmat eivät ole lähellä sydäntä (eli tuosa kurkussa, heh).

Olin eilen vihdoinkin lääkäri Taija Sompin puheilla, odotettuani tätä tapaamista vain toukokuusta asti. Taija on yleis- ja verisuonikirurgian erikoislääkäri, ja kilpirauhassairauksien hoitamisen uranuurtaja Suomessa. Joten riippumatta ristiriitaisista tiedoista joita olen kuluneiden kuukausien aikana saanut lukea netistä ja eri artikkeleista, oli minulla Taijan tavattuani sellainen olo, että laskisin henkeni tämän naisen varaan. Topakka ja määrätietoinen nainen, josta vai asialleen omistautuneen vaikutelman.

Taija pyöritteli silmiään papereitani selaillessaan: ei kuulemma pitäisi tämän ikäisellä olla tällaiset arvot. Siitä, mikä minut tähän jamaan on ajanut, voi vain esittää arvailuja. Kyseessä on kuitenkin tila, joka kehittyy vuosien ja vuosien varrella, lymyää siellä kuin kuulakärkikynä, josta ei koskaan voi tietää, milloin tulee se päivä, kun kynä ei enää kirjoita. Eikä siinä auta ravistaminen, imeminen, heittäminen tai edes itku. Kun ei kirjoita niin ei kirjoita.

Mainitsin kymmenen vuotta jatkuneesta e-pillereiden syömisestä. Ne Taija käski lopettaa heti: nuorella iällä aloittaessa haittavaikutukset eivät näy heti, mutta mitä lähemmäs kolmekymppiä tullaan, sitä suurempi alkaa elimistön taakka olla. Muutenkin Taija kommentoi ulkonäköäni, ettei ulospäin ikinä uskoisi, että tilanne on tämä. Nuoruus kompensoi. Mikä olisi tilanne ollut kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos tätä ei olisi löytynyt, vaan olisin vain hyväksynyt, että no minä nyt olen tällainen väsynyt ja hajamielinen homssantuusa.

Taija kysyi minulta, olenko viimeaikoina ollut erityisen väsynyt, hajamielinen, takkuaako sanat tai onko niitä vaikea löytää, unohtuvatko asiat, onko pinna ollut erityisen kireällä, onko esiintynyt itkuherkkyyttä? Noooooooo, ehkä näinkin asian voisi muotoilla...

Kaikille ei tietystikään näin käy: olen miettinyt asian itse oman kala-allergiani kautta yksinkertaistaen. Jos syön lohta, tukehdun. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan lohta syödessään tukehdu. Näin eri tavalla kehomme toimivat, ja tässä on kuitenkin kyseessä hyvin selvästi havaittava esimerkki. Entä sitten, kun muutos tapahtuu vuosien varrella, hienovaraisesti hormonitoiminnan tasolla?

Ei kuitenkaan tässä vaiheessa ole niin tärkeää, mikä tähän johti. Ja kuten minulle sanottiin, en saa syyttää itseäni tehdyistä valinnoista. Murehtiminen ja soimaaminen eivät minua tästä tilasta paranna. Mitä voin oppia on, että jätän elimistön kuormittamisen e-pillereillä muiden hommaksi, ja muutenkin opetella uutta asennetta elämään, jossa en niin kauheasti arvioi itseäni, tekemisiäni ja ajatuksiani. There is only now. Nyt täytyy saada mamma kuntoon.

Mites se hoito sitten? Koska Taija on funktionaalisen lääketieteen harjoittaja, tutkittiin muita vaihtoehtoja tavanomaisen tyroksiinihoidon rinnalla. 70-luvulta asti Suomessa lääkärit ovat yhdenmukaistaneet kilpirauhassairauksien hoitoa synteettisen T4-hormonilääkkeen eli tyroksiinin suuntaan. Tässä tulee kuitenkin se ongelma, että emme ole yhdenmukaisia kilpirauhastemme kanssa: esimerkiksi minulle pelkkää T4-hormonia sisältävä tyroksiini olisi ollut yhtä tyhjän kanssa. Olo olisi Taijan mukaan helpottanut hetkeksi, mutta todennäköisesti palautunut sitten ennalleen.

Urvahtaneen lisämunuaisen elvytykseksi napataan aamuisin 10 mg hydrokortisonia, nappi DHEA-hormonia tasapainottamaan kehon tilannetta kyseisen hormonin osalta, ja lopulta Thybon-niminen T3-kilpirauhashormoni. Kyseessä ei siis ole "jotain hormonimömmöjä", vaan purkista sitä tavaraa, mitä jostain syystä kehoni ei tällä hetkellä eritä, jotta pääsisin keinotekoisesti sille tasolle, missä terveen ihmisen kuuluisi olla. Kuitenkin niin pienillä annoksilla ja varovasti toinen toistaan tukien, että tarkoitus on saada oma kehoni mukaan prosessiin, eikä esimeriksi tyrehdyttää kehon omaa toimintaa kokonaan, jolloin olisin loppuelämäni lääkkeistä riippuvainen.

Näillä mennään, ja päälle kolmen kuukauden liikuntakielto, paljon lepoa ja ruokaa, jotta keho saa aikaa parantaa itsensä. Miten kauan, tai pääsenkö koskaan oikeasti lääkkeistä eroon, on sen ajan murhe: kuten Taija sanoi, nyt on vain tärkeää saada minut kuntoon.

Miksi käännyin erikoissairaanhoitajan ja kalliin klinikan puoleen tavallisen sijasta? Funktionaalista lääketiedettä on eri lähteissä (olen tutkinut aihetta väsymykseen asti) syytetty rahastukseksi ja jopa huijaukseksi. Toisella puolella taas ovat asiakkaat, jotka kertovat kärsineensä vuosikausia väsymyksensä kanssa, mutta syöneensä Tyroksiinia endokrinologien tai erikoislääkäreiden niin suositellessa. Jos valittaa silti oireistaan, on hankala asiakas tai luulosairas, ja saa lähetteen psykiatrille tai reseptin mielialalääkkeisiin. Olen kuullut huolestuttavan paljon tarinoita jopa omilta asiakkailtani, jossa mielialalääkitys on aloitettu, vaikkei asiakas itse koe itseään masentuneeksi, vain selittämättömän vetämättömäksi ja alakuloiseksi väsymyksensä takia. Kun asiakkaat ovat hakeutuneet funktionaalisen lääketieteen pariin ja aloittaneet esimerkiksi joko T3- tai eläinperäisen Armour Thyroid-lääkityksen (jota Suomessakin käytettiin hyvällä menestyksellä vuosikymmenten ajan ennen kuin tyroksiini valtasi markkinat), on vointi, työkyky ja elämänilo palannut kuukausissa, jopa viikoissa, vuosien kärsimyksen jälkeen.

Hain toukokuussa apua Tampereella eräältä yksityisiä sairaanhoitopalveluita tarjoavalta firmalta: valittelin olevani väsynyt, muisti pätkii, hiuksia irtoaa tolkuttomasti, ruumiinlämpö on aamuisin alle 36, paino ei putoa kovista yrityksistä huolimatta, treeni ei kehity ja päinvastoin tuntuu, etten jaksa kuten ennen. Käytännössä löin tiskiin kaikki tavanomaiset vajaatoiminnan oireet. Ynseä mieslääkäri suostui jupisten mittaamaan minulta TSH- ja T3-arvot, jotka jo silloin olivat vinksallaan.

Sain vastauksen puhelimessa: kohollaanhan nämä ovat, tule syksyllä takaisin. Voinnistani mies ei ollut mitenkään kiinnostunut. Tämä siis yksityisellä puolella: ymmärrän, että julkisella puolella on valtava resurssipula, eikä kalliita kokeita lähdetä teettämään kuin erittäin perustelluissa tilanteissa. Mutta jos yksityisellä puolella tarjotaan kylmää kättä, ja olen kuullut rohkaisevia kokemuksia esimerkiksi minun tapauksessani Amplia-klinikasta, ei minua kiinnosta alkaa juosta palloteltavana eri lääkäreiden välillä. Välillä olen niin väsynyt, etten oikein herää koko päivänä. Olo on sellainen, että mielelläni kaivan vähän omasta pussistanikin, jos tiedän, että olen hyvissä käsissä, jossa voinnistani oikeasti välitetään.

Kun sain eilen reseptit, varattiin samalla kontrollikäyntiaika ensi vuoden helmikuulle (4. helmikuuta - kolme päivää ennen kuin täytän 27. Syntymäpäivälahjaksi hyvät arvot?). Eli seurannasta pidetään hyvää huolta. Helmikuuhun asti minun tehtäväni ei ole kuin olla armollinen itselleni, ja muistaa ottaa lääkkeet.

Armollisuudesta puheenollen: kävin vaa'alla tänään. Aivan hemmetin huono idea. En ole käynyt toukokuun jälkeen. En ole painanut näin paljon kolmeen vuoteen, vaikka elän nyt terveellisemmin kuin koskaan. Seuraavan kerran voisi käydä sitten vaikka ensi toukokuussa, kun tämä koko meteli on jo toivottavasti laantunut, ja hyvissä kantimissa. Kuten minua muistutettiin, tässä tilassa laihduttaminen on lähes fysiologinen mahdottomuus.

Nyt ei siis ole aika murehtia painosta. Nyt hoidetaan keho taas pelaamaan samaan joukkueeseen. Muut tapahtuvat sitten kun tapahtuvat. Ajallaan.

Ehkä nyt on lopultakin aika opetella rakastamaan itseään riippumatta siitä, minkä kokoinen ja näköinen on? Se on vain lukema vaa'assa. Se ei ole, kuka minä olen, minun historiani, minun potentiaalini, minun tapani olla olemassa.

Kun liikuntaharrastukset ovat rajoittuneet nyt vain lempeään joogaan, piti hankkia muita harrastuksia, joissa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Ilmoittauduin siis Espanjan kurssille sekä - ehkä siksi, että kello oli aika paljon, kun selasin kursseja - eheyttävän maalauksen kurssille. Maalataan tavoittelematta tulosta, vaan olotilaa ja ajatuksia. Viime vuoden virheistä (kotiin käpertymiestä) oppineena olen varannut koko alkutalven täyteen kivoja tapahtumia, ja haluan nähdä ystäviäni aktiivisesti. Päivitin myös pääni. Täytyy laittaa kaikkea ihanaa, olla ajattelematta tätä liikaa.

Pysäkillä koko akka

Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Ei saa vain miettiä, että olen sairas ja väsynyt, yhy yhy.

Tästähän minä paranen. Mietin, että olen kuin puu: tätä kirjoittaessani ulkona sataa ensilumi. Tukka tippuu päästä kuin syksyn lehdet. Lumen myötä vetäydyn korjaamaan itseäni, kuin talviunille, vain nähdäkseni kevään ehkä kirkkaimmissa väreissä kuin vuosiin. Näin se on nähtävä.

Pulkka seinään ja levolle

Kilpirauhashommat ottivat tänään suuren aseleen eteenpäin, kun pääsin kontrollikäynnille Amplia-klinikalle fysiologi Jani Sompin puheille; kuukausi sitten minulta otettiin laaja kilprauhaspaneeli, lisämunuaisten toimintakokeet, B12, D- ja A-vitamiini, CRP, raudan, natriumin ja kaliumin tilanne kehossa, keliakiatestit YMS YMS YMS elikkäs lyhyesti, koko hoito, joka voisi vaikuttaa kilpirauhasen toimintaan.

Lyhyt kertaus siitä, miten tähän tilanteeseen tultiin: aloitin aika lailla vuosi sitten biosignature-valmennuksen Optimal Performancessa. Tarkoituksena oli pudottaa rasvaa ja kasvattaa lihasmassaa. Projekti lähti hyvin liikkeelle, kunnes jotain tapahtui: totaalinen pysähdys. Mitään ei tapahtunut, ja mitä pitemmälle syksy meni, sitä väsyneemmäksi tunsin itseni.

Väsymys ei sinänsä ollut mitenkään uutta minulle. Muistan valitelleeni jo pari vuotta sitten, että riippumatta siitä, miten paljon nukun, treenaan (lepopäiviä kunnioittaen) ja miten puhtaasti syön, tunnen itseni kummallisen väsyneeksi.

Väsymys eskaloitui lopulta viime vuoden lopulla, josta jälkeenpäin ajateltuna en muista muuta, kuin sumussa painamisen töistä kotiin, väkinäisiin treeneihin ja kotona peiton alla palelemisen. Kaikki oli kuitenkin kaiken järjen mukaan kunnossa: treeniä ei kyllä missään nimessä pitäisi terveelle, ikäiselleni naiselle olla liikaa, ja kuten olen täällä jankuttanut, kuuntelin kehoani. Kun väsytti, saatoin helposti jättää menemättä treeneihin, lepäsin ja söin. Silti olin niin väsynyt, että jälkeenpäin ajatellen olen ollut todellinen mulkku läheisilleni siihen aikaan, jätin vastaamatta kahvittelupyyntöihin ja jopa tulematta sovittuihin paikkoihin. Sitä on vaikea selittää: tuntui, kuin katselisi oman elämänsä tapahtumia ulkopuolelta, jostain sumusta, kykenemättä puuttumaan tai vaikuttamaan niihin. Kuten aiemmin kirjoitin, esimerkiksi kauppakassin purkaminen tuntui aivan ylivoimaiselta tehtävältä. Joskus kun näin puhelimen soivan, annoin sen vain soida. En jaksanut puhua, pälpätettyäni töissä koko päivän.

Masentunut en kuitenkaan koskaan kokenut olevani. Alakuloinen tietysti huonosta voinnistani johtuen, ja tietysti samaan aikaan kun vetäydyin pois sosiaalisista tilanteista, tunsin itseni suhteellisen uudessa kaupungissa hyvin yksinäiseksi. Melko tuore ero ja lusikoiden jakaminen ei varsinaisesti auttanut yksinäisyyden tunteeseen. Kaikille tunteille kuitenkin löytyi aina selitys, ja jostain se voima nousta uuteen päivään aina löytyi. Mieli oli kaikenkaikkiaan hyvä ja tunsin - ja tunnen edelleen - itseni onnelliseksi, aivan järkyttävästä väsymyksestä huolimatta.

Lopulta toukokuussa valmentajani Tytti Koro alkoi ihmetellä hitaalla käyvää kehitystäni, tai tarkemmin sanottuna kehittymättömyyttäni. Siinä, missä aiemmin pystyin helposti tiputtamaan kilon jos toisenkin katsomalla syömisiäni vähän tarkemmin ja lisäämällä pari puolen tunnin aamulenkkiä viikkoon, ei nyt tapahtunut kertakaikkiaan mitään. Paino ei laskenut, joskaan ei noussutkaan. Rasvaprosentti keikkui muutamaa yksikköä edestakaisin.

Samalla treeni muuttui aina vaan raskaammaksi. Aloin olla aika selvillä siitä, että tämä ei ole normaalia. Niinpä Tytin suosituksesta mittautin kilpirauhasarvoni, jotka tuolloin olivat seuraavat:

S -T4-V - 13 pmol/l (viitearvo 10 - 21)
TSH - 4.70 mU/l (viitearvo 0.3 - 4-4.5 lähteestä riippuen)

Eli vajaatoiminnan oiretta oli jo tuolloin, mutta Terveystalon lääkärin mielestä niin vähän, että kontrollit otettaisiin syksyllä. Tytti kuitenkin onneksi patisti varaamaan ajan Ampliaan, ja koska kilpirauhasen oireet ovat nyt kovasti tapetilla, sain ensimmäisen ajan syyskuulle. Elettiin siis toukokuuta.

Ja tästä päästään tähän päivään, kun olen saanut "tuomioni." Se kuulostaa tältä:

Lisämunuaisen toimintaa mittaava testi näytti, että siinä, missä DHEA-äitihormonia, jota tulisi olla vähintään 71 pg/mL, meikämanne erittää huikaisevat 27 pg/mL. Väsymyksen syitä ei tarvitsisi ettiä tämän enempää. Hormonitoiminta on aivan säälittävää lirutusta tällä hetkellä.

rT3-arvo oli kohollaan, joka ei vielä itsessään kerro mitään. Kilpirauhasarvoista laskettu suhdeluku on spesifimpi: jos suhdeluku on 20 tai alempi, ihmiset kokevat voivansa huonosti. Meikäläinen on sen verran kova muija, että suhdeluvuksi jäi huikaisevat 7,5. Tättärää.

Kilpirauhasarvot kokonaisuudessaan:

rT3 - 36.3

T3 - 4.2

T4 - 14

THS - 5.4

Olen sen verran blondi, että erilaisista numeroista ja fysiologisista tapahtumista puhuttaessa pääni sisässä pieni apina paukuttaa peltirumpua. Asiasta solutasolla enemmän kiinnostuneet voivat perehtyä tämän postin lopusta löytyviin linkkeihin. Tämän minä kuitenkin ymmärrän: Olen rikki. Mitä tämä siis tarkoittaa on, että hormonitoiminta käy niin hiljaisella, että esimerkiksi kunnon kohottaminen saati laihtuminen on tässä tilassa - kuten Jani sanoi - täysin mahdotonta. Minulla piti olla aika lääkäri Taija Sompille 28.11., mutta sitä pitää nyt aikaistaa, sen verran tiukka tilanne tässä on päällä. (EDIT: Sain puhelun jo tänään, uusi aika on varattu jo ensi viikolle. Oi iloa ja onnea!)

Miksi minä? Miksi näin? Olen järkevä ihminen, joka pitää huolta kunnostaan, syön terveellisesti ja tasapainoisesti, teen hitto soikoon tätä työkseni.

Tämä on tila, joka ei synny hetkessä. Osansa voi olla stressaavalla elämällä - eikä pelkästään työ- tai opiskeluperäisellä, vaan myös sosiaaliset suhteet, omat taustat, traumat ja traagiset tapahtumat, osansa saavat ympäristömyrkyt ja lisäaineet, ylimääräiset hormonit (itse olen natustanut e-pillereitä yhden kymmenen vuotta), ja tietysti alttius ja herkkyys sairastua. Uskon, että se, että olen näinkin hyvässä kunnossa fyysisesti ja syön terveellisesti, auttaa minua olemaan näinkin tolpillani.

On se kumma homma, että vaikka miten olisi terve ja järkevä urheilijanuorukainen, ei ole turvassa. Onneksi kuitenkin kuuntelin oireitani, ihmettelin painon laskemattomuutta, ja hankkiuduin asiantuntevien ihmisten luokse. 

Tästä napsahti nyt sellainen nakki, että kaikenlainen liikunta portaiden nousemista myöten on kielletty siihen asti, että arvot saadaan nousemaan. Tämä on tietysti aivan järkyttävän kova paikka, mutta koska olen päättänyt parantua, teen kaiken niin millintarkasti, kuin ikinä voin.

Kyllä, kyllä... Ostin tällaisen, että pysyy pillerit järjestyksessä. Sopii täydellisesti mun lääkekassiin!

Jani lupasi minulle, että kun nyt aloitetaan jäätävä tankkaus ja jahka saan ajan Taijalle, saan kilpirauhaslääkityksen päälle, niin keväällä rokki soi ja vappuun mennessä maailma näyttää hyvin eriltä. Että ei tässä nyt ole varaa heittää kirvestä kaivoon, surkutella kohtaloaan ja alkaa ahtaa muffinsseja naamaan.

Olen sen verran kova mimmi, että olen päättänyt vääntää tämänkin sairauden siltaan. Nyt vetäydytään kuin karhut talviunille, mutta kevään tullen, kun voimat palautuvat: rauta, varo vain.

Kerron näistä henkilökohtaisista asioista mahdollisimman avoimesti, sillä ilman Tytin apua ja opastusta en itse olisi osannut arvata, että tilanne on näin paha. Väsymykseen, sumuiseen oloon ja heikotukseen tavastuu. Nyt olo on kuitenkin toiveikas: tästä mössöstä voi nousta taas jaloilleen. Lisäksi tietysti se, että minulla on takanani aivan paras tiimi, eli ystävät ja perhe, jotka tsemppaavat jaksamaan.

Väsymykseen ei kuitenkaan tarvitse tottua. Alla pari linkkiä, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi etsiettäni vastauksia:

http://kaisajaakkola.fi/category/kilpirauhanen/

http://www.kilpirauhanen.com/tietopankki/lisamunuaisten-uupumus/

http://www.amplia.fi/

Nyt katse omaan napaan - luvan kanssa!

Syksy on hienoa aikaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiin. Missä kunnossa sinun kuntosi on? Kaipaako fyysinen temppelisi vahvistusta, venytystä, apua ruokavalion kanssa vai kenties kaikkea tätä? 

Täältä pesee! Tarjoan Personal Training- sekä urheiluhierontapalveluita. Erityisen mielelläni autan asiakkaita, joille säännöllinen liikunta tai terveelliset elämätavat ovat entuudestaan tuntematon suo.
Oli tarve sitten itselläsi tai jollain läheiselläsi, autan mielelläni. Mietitään juuri sinun tarpeitasi vastaava kokonaisuus, oli se sitten yksittäinen hierontakerta, tai pitempiaikainen painonpudotusprojekti.

Tänään on paras päivä aloittaa! Kyselyt numerosta 0407541027 tai sähköpostitse osoitteesta ac.kemppainen@gmail.com

Toimin pääsääntöisesti Tampereella, mutta kertaluontoiset tapaamiset ovat mahdollisia myös esimerkiksi Kemissä, Oulussa tai Helsingissä. Kysy myös internet-valmennuksista!

Noinko vakavaa se on?

Ärsytti vähän, kun olin juuri hahmotellut päässäni tekstiä sosiaalisessa mediassa paljon näkyvistä, niinsanotuista Fitspiration-kuvista, kun tämä artikkeli ilmestyi. Lyhykäisyydessään tämä bloggaus esittelee kuusi tsemppikuvaa, joita kirjoittaja pitää vahingollisina, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta. Sen verran iso aamen tuolle tekstille, etten puutu siihen sen enempää. Tutustukaa. Se on hyvä.

Päädyin itsekin selailemaan tsemppikuvia tuon artikkelin innottamana. Uskomattoman eeppisen tsempin sijasta minuun hiipi melko tukeva turhautuminen ja ärsytys. Nimittäin siitä, miten niin yksinkertaisesta asiasta - liikkumisesta, terveellisestä syömisestä, hitto soikoon niin itsestäänselvistä asioista, ettei tästä pitäsi edes erikseen tarvita puhua - saadaan kasvatettua jokin uskomaton maailmansota, jossa Will Smith mättää alieneja turpaan aavikolla, ja kuninkaaksi tarkoitettu leijona palaa vesisateessa tuhkan tahraamaan kotiinsa, tarkoituksenaan käydä viimeiseen taistoon, jossa punnitaan puhtaan, hyveellisen, rehellisen ja kurinalaisen sydämen voima pahasta diktatuurista.

Näin:

Tämä kuva löytyi oikeasti Fitspiration-ryhmästä Facebookissa.

Se on liikkumista! Se on itsestänsä, kehostansa ja mielestänsä välittämistä! Se tehdään hyvän olon vuoksi - siksi, että pärjätään fyysisesti elämässä - siksi, ettei ole ihan paska olla koko ajan - siksi, että meidät nyt on luotu joskus liikahtamaan ylös sohvalta ja liikuttamaan niitä niveliä. Ehkä jopa vahingossa hikoamaan.

Sen ei tarvitse olla mikään sota! "Fitness is a battle", hieno homma Hermanni, jos suhtaudut siihen asiana, joka on lyötävä maahan, ja kerta toisensa jälkeen taisteltava elämän ja kuoleman taistelu.

Ymmärrän tilanteet, joissa siihen on suhtauduttava sillä tavalla - esimerkiksi silloin, kun fyysisellä suorituksella halutaan osallistua kilpailuihin, silloin sinun vain on oltava paras ja tehtävä, mitä se vaatii. Mutta meidän tavallisten tyyppien, joilla ei ole mitään asiaa mihinkään kisoihin - koska ei vain ole sellaiselle mitään tarvetta, ei siksi, etteikö meistä siihen ehkä tarvittaessa olisi - ei tarvitse nousta aamukuudelta verta sylkien juoksemaan portaita pakkasessa. Ei vaan tarvitse.

Paitsi, jos siitä nauttii. Jos siitä saa sen juttunsa. Jos se tulee luonnostaan, ja saa sen tunteen, että minut on tehty tekemään tätä. Come on baby, light my fire! Tulin voittamaan! Thunder and lightning! Flash! A-aa! Spartaaaaaaa! Siinä tapauksessa: anna mennä! Näytä niille! Seuraa sitä paloa!

Itse en kuitenkaan jaksaisi (enää) suhtautua treeniin ja ruokaan vuorena, joka on valloitettava kerta toisensa jälkeen. Ehkä se pää piti lyödä pöydänkulmaan tarpeeksi monta kertaa, kunnes tämän tajusi. Raskaastakin treenistä voi nauttia ajattelematta, että tässä on nyt joku maaottelu menossa, jolla mitataan koko ihmiskunnan kohtalo. Jos joku pienempi ja laihempi tyttö tai poika vieressä liikuttaa enemmän rautaa, anna liikuttaa: tämä on sinun suorituksesi. Tämä ei ole kilpailu. Eikä tämä missään tapauksessa ole joku kohtalon polku, joka sinulle on tähtiin kirjoitettu kuljettavaksi kultaisessa haarniskassa. Tämä on urheilusuoritus.

Täysiä saa tehdä, mutta silti voi ottaa iisisti. Väittäisin, että hyvin suurelle osalle juuri tämä sankaritreenilähtökohta on alun innostuksen jälkeen juuri se kompastuskivi: aletaan vetää viisi kertaa viikossa raivopäänä bodycombatia ja spinninkiä, heitetään hiilareilla pullasorsaa koska SPARTA, ja kuukauden päästä on takki niin tyhjänä, että seuraava raivoinnostuspuuska tulee joskus puolen vuoden päästä. Kun vähempikin riittää. Huhhuh sentään.

Murheilija ei tervettä päivää näe

Isäukko oli urheilullinen mies. Pelasi koko ikänsä aktiivisesti erilaisia joukkuepelejä, pääasiassa jääkiekkoa ja sählyä. Muutamaan otteeseen kotiin tultiin milloin etuhampaat remonttia vaille valmiina, milloin käsi kantositeessä, milloin jalkaa perässä könkäten.

Samalle tielle hän yritti houkutella lähes 170-senttistä ja 70-kiloista, nopean pituuskasvun ja kokonsa kautta kömpelöksi itsensä kokevaa ala-asteikäistä tytärtään. Kun ensimmäisen kerran se mailasta kimmonnut kiekko sitten teki minusta mustasilmäisen neljäsluokkalaisen, totesi isä vain, ettei urheilija tervettä päivää näe. Välillä kolisee. Se on pelin henki.

Isän yrityksestä ja kannustuksesta huolimatta minulta kesti lopulta aika kauan löytää se urheilun ilo. Kun olen uuden elämätyylini myötä tutustunut muihin, ikänsä liikkuneisiin ihmisiin, olen huomannut tämän vanhan sanonnan olevan enemmän kuin osuva. Mitä enemmän urheilee, sitä enemmän sairashistoriasta löytyy pyörähtäneitä nilkkoja, revähtäneitä lihaksia, leikattuja kierukoita, korjattuja etuhampaita, sijoiltaan menneitä niveliä, mitä näitä nyt on.

Muistan kuulleeni painonnostajasta, jolta repesi molemmat patella-jänteen polvista, kun kyykättiin vähän isommilla painoilla. Lääkärit sanoivat, ettei enää koskaan ole mitään asiaa lajin pariin. Ja mitä vielä! Kisaamaan sieltä palattiin.

Tuttuni, jotka eivät urheile, ovat pääsääntöisesti fyysisesti ehjempiä. Voisikin helposti kysyä, mikä ihme siinä hommassa kiehtoo, ja miksi on pakko itseänsä hajoittaa? Itse olen säästynyt suuremmilta kolhuilta muutamaa pientä nivelsidevammaa ja satunnaisia revähtämiä lukuun ottamatta. Viimeksi tänään sain kokea sen olemassaolon ilon, kun kymmenen minuutin capoeiran jälkeen jo pitemmän aikaa itsestään ilmoitellut iso pakaralihas nosti lopulta sen keskisormen pystyyn huonosti alas tulleen kärrynpyörän seurauksena. Lopputunti meni sitten jääpalapussin päällä katseluoppilaana istuen.

Kotimatkalla mietin isäni minulle opettamaa sanontaa. Säännöllisin väliajoin räsähtää jokin paikka, ja sitten ihmetellään, milloin sitä pääsee takaisin. Nöyränä vetäydytään nuolemaan niitä haavoja ja keräämään raivoa seuraavalle kerralle.

Mutta kun liikunnasta on tullut osa olemassaoloani, ei puhuta enää suorituksenomaisesta kalorien polttamisesta, vaan parhaimmillaan yhdestä elämän suuremmista ilon aiheista. Aina ei tietenkään treeneistä irtoa kuin hiki ja onni siitä että sieltä pääsi pois, mutta jokainen varmasti tietää sen ihanan, raukean, liikuntasuorituksen jälkeisen olon. Vaikka itse treeni olisi mennyt aivan reisille, on jälkeen päin aina hyvä olo. Jopa nyt, vaikka yritän olla ajattelematta, miten pitkä reissu tästä nyt tulee.

Sen huomaa, kun ei ole vähään aikaan liikkunut. Pienet arkiset asiat alkavat tuntua hankalilta, ärsytyskäyrä nousee pilviin. Väsyttää, ja on vedoton olo. Kynnys liikkumiseen kasvaa nopeasti. Oma nahka käy ahtaaksi. Ja kun taas pääsee nostamaan hikeä pintaan, huutavat lihakset ylistystä ja onnea olemassaololle. Joskus se lenkki voi oikeasti olla kaikista tehokkainta - ainakin kustannustehokkainta - terapiaa.

Niinpä otan kiitollisuudella vastaan tämänkin revähtäneen persauksen. No, nyt kuulosti ärsyttävältä lässytykseltä. Tietenkin ärsyttää. Mutta yritän kääntää sen niin, että rapatessa roiskuu, ja nyt parannellaan. Enkä haluaisi vaihtaa tätä kiristävää ja jomottavaa ahteria kiristävään ja synkeään mieleen. Koska liikkumattomuus on murhe, eikä murheilija tervettä päivää näe.

Seesteinen syksy

Kesä 2013 oli hyvä. Ai että se oli hyvä. Ai että minä nautin.

Oli tanssia ja onnea...

...suhailua ympäri Suomea...

...ja vaikka mitä kaikkea ihanaa, ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Sain ylläpidettyä myös treeniä tosi hyvin ollakseen kesä, keskittyen lähinnä voimalajeihin erilaisten raskaiden asioiden liikuttelun muodossa.

Mutta syksyhän se sieltä tulla tupsahti. Eletään syyskuuta, joten mikään Mamaba maailmassa ei auta sen tosiasian edessä, että vuodenaika vaihtuu toiseen. Se on tänä vuonna tuonut tullessaan jännän fiiliksen minulle: seesteisyyden. Olen nyt vähän yli vuoden verran harrastanut Crossfitiä, miettinyt ruokavalioita ja optimaalisia suorituksia ja kehon muokkaamista tiettyyn suuntaan, kilpirauhasten, väsymyksen ja mielitekojen heittäessä kapuloita rattaisiin oikein kaksin käsin. Vaan nyt tuntuu siltä, että on aika kääntää katse sisään päin. Ottaa vaihdetta pois silmästä. Lakata suorittamasta ja kehitystä seuraamasta, pysähtyä, ja kuulostella, mitä sille Anna-Cecilia Kemppaiselle oikein kuuluu.

Tämän ulos itsestänsä pusertaminen tuntuu tosi kummalliselta, mutta... Om Jooga-koulun seinällä on teksti, jossa luvataan neljän joogaviikon voivan muuttaa elämän. Takana on kohta kolme viikkoa, ja sekaan mahtuu vain yksittäisiä päiviä pois vääntyilemästä. Olen ottanut tavaksi mennä aamutunneille, jotta on pakko nousta aamulla. Ja miten hyvä tunne siitä tulee kehoon koko päiväksi! Näinkö tässä nyt sitten kävi? Vanha kiukuttelija huomaa yhtäkkiä, että ehkä, vain ehkä, siinä joogassa on sittenkin jotain, jolle kannattaa antaa enemmän aikaa ja ajatusta?

Hippi. Aina luonteva kameran edessä.

Hot Jooga. Aijai!

Tässä ympäristössä on vaikea aloittaa päivä pahantuulisena

Olen löytänyt onnen pressopannusta. Tempaisen joka päivä litran verran teetä. Hot joogaan yhdistettynä voin sanoa, että ainakin on aineenvaihdunta lähtenyt käyntiin.

Kelit ovat pysyneet kesäisinä ihanan pitkään. Olen käynyt pitkillä, rauhallisilla lenkeillä Pyhäjärven rantaa pitkin, eikä oikeasti voi valittaa, että viiden minuutin päässä Tampereen keskustasta näyttää tältä.

Hämärtyvät syysillat ovat tarjonneet hyviä hetkiä ensiluokkaisen ruoan äärellä, ensiluokkaisessa seurassa.

Stefan's steakhouse, moro!

Viimeinen silaus tälle täydellisielle olotilalle tuli tänään, kun kaivoin (kuten kuvasta näkyy) vuoden verran kaapin pohjalla rytistyneet capoeira-vaatteet esiin ja suuntasin Tampereen Capoeiristojen kauden ensimmäiselle tunnille. Vuoden tauon jälkeen hommat muistuivat mieleen yllättävän hyvin, ja vuoden Crossfit-sekoilun voi sanoa tehneen suorastaan ihmeitä yleiskunnolle ja kehonhallinnalle. Pointsit siitä!

Iande Capoeira, Instructor Pingo. Sieltä se ajatus lähti.

Kotimatkalla aivoihin iski uskomaton flashback Espanjasta. Leudossa mutta pimeässä Aurinkorannikon yössä treenien jälkeen ilma oli viileän kostea, pimeässä Välimeren vaahtopäät huuhtoutuivat laiskasti rantaan jostai loputtomasta mustuudesta, joka näkymättömässä horisontissa sulautui Andalusian tähtitaivaaksi. Vuorilla paloivat valot, ja ihmisten iloinen sorina rantakahviloissa sekoittui elävään musiikkiin.

Vaikka se oli yksi elämäni parhaista ajoista, olen silti nytkin aivan loputtoman onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Myös niistä hankalista asioista. Oman kehoni kanssa olen tullut pitkän matkan - parin viikon päästä tulee neljä vuotta siitä, kun koko projekti alkoi. Tie on vienyt erilaisten kokeiluiden, innostumisten, yritysten, erehdysten, pettymysten ja onnen tunteiden kautta nyt tähän olotilaan, kun olen väsynyt odottamaan itseltäni jotain, tai yrittämään änkeytyä johonkin standardiin, jota en ole, tai jollaiseksi tuleminen tekisi minut vain kurjaksi.

Kehonhallinta kiinnostaa. Oltuani ikäni hessuhopomaisen kömpelö, olen capoeiran ja crossfitin kautta löytänyt kehoni liikesuunnista uusia ulottuvuuksia. Nyt kaikenlaiset oman kehon painolla tehtävät harjoitukset, jotka siirtyvät arjen käytännöllisyyteen parantuneen liikkuvuuden ja kehonhallinnan muodossa, tuntuvat paremmilta ideoilta, kun raudan nostaminen ylös ja sen taas alas laskeminen. Aika aikaansa kutakin, nyt tämä ajatus inspiroi ja liikuttaa minua.

Jos hinta seesteisestä, mielenrauhaisasta olosta on muutama ylimääräinen rasvakilo tai muutaman pinnan johonkin muottiin liian korkea rasvaprosentti, on minulla siihen ehdottomasti varaa.