Pisteliästä

Olen ehkä tehnyt läpimurron.

Kuten olen eri yhteyksissä monasti innostunut kertomaan, minä olen suurin piirtein maailman huonoin juoksija. Aikaa ennen Smack the fatsoa olin ylpeä, jos kävin lenkillä kerran puolessatoista vuodessa. Siinä riittikin aihetta henkseleiden paukutteluun suorastaan moneksi viikkoa.

Muistan peruskoulun liikuntatunnit traumaattisena aikana. Kerran vuodessa piti juosta tonniviissatanen. Siis puolitoista kilometriä. Farkkubeibet kävelivät matkan lahkeet laahaten, liian isojen kollareiden hihat roikkuen ja räikeän juurikasvun tuulessa heiluen. Me laiskanpulskeanlaiset yritimme esittää kuukautiskipuisia, kuumeisia tai vaikka nilkkansa nyrjättäneitä, kunhan ei pitäisi lähtä tuohon kertakaikkiaan epäinhimilliseen suoritukseen. Vaan juostava oli.

Näitä muistikuvia vaalien olen aina myös vähän vältellyt lenkkeilyä, kun olen elänyt käsityksessä, jossa lenkkeily on yhtä kuin heti lähtöviivalta koko sielunsa edestä tykittämistä. Niinpä järkytys oli suuri, kun mies taannoin - parisen vuotta sitten - ilmoitti, että nyt muuten lähdetään lenkille.

Jaksoin juosta lyhtypylväiden välin. Tuntui ihan kauhealta. Hävetti. Ärsytti. Teki mieli työntää koko mies ojaan, kun tällaiseen houkutteli mukaan. Minulla oli ruma, huonosti istuva tuulipuku, jonka ostin joskus City Marketista ja joka ei vettäpitävässä ominaisuudessaan hengittänyt lainkaan, joten tunsin välittömästi oloni nihkeäksi ja epämukavaksi. Taskut olivat sisältä kuumankosteat. Hyi helvetti, mitä touhua.

Näyttämisen vimmasta jatkoin kuitenkin yrittämistä, sillä seurauksella, että viime kesänä kävin juoksemassa Kempeleen Z-maratonin yhteydessä kympin, ja sitä seuraavalla viikolla Likkojen Lenkillä Oulussa seitsemän ja puoli kilometriä.

Mutta.

Juoksuharrastustani on varjostanut selittämätön pistämisen tunne. Aluksi luulin sen olevan alkukankeutta: tottumattomuutta, syönyt liian vasta, syönyt liian paljon, syönyt liian kauan sitten, nukkunut liian huonosti, juoksen liian nopeaa, mitä näitä syitä nyt on. Pistämisen tunteelle ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään loogista selitystä: olosuhteista riippumatta se joskus tuli, joskus ei. Joskus se iskee ensimmäisen kahdensadan metrin jälkeen, joskus muutaman kilometrin jälkeen, joskus ei koskaan.

Urheiluhierojaksi opiskellessani ymmärsin pistämisen taustalla olevan kramppi lihaksessa, eikä mikään munasarjan repeäminen tai haiman kramppaaminen. Niinpä yritin lievittää pistämisen tunnetta painelemalla, pusertelemalla ja hankaamalla pistävää lihasta. Helpotti hetkeksi, mutta jo muutaman askeleen jälkeen matka tyssäsi sietämättömään kramppiin.

Fiilis alkoi jo olla aikalailla tällainen:

Hengitystäkin ovat jotkut syyttäneet, mutta kukaan ei ole neuvonut tarkemmin, miten oikean hengityksen tulisi tapahtua. Muistelin siis jostain kaukaa ammattikorkean äänenkäytön opintojen ajoilta, että naiset hengittävät usein pinnallisesti, "solisluihin". Tee vaikka itse testi:

1. Vedä syvään henkeä. Pidä ilma keuhkoissasi ja katso kohtaa kaksi.

2. Millainen asento sinulla on tällä hetkellä? Kohosivatko hartiat kohti korvia? Litistyikö vatsanseutu? Onneksi olkoon, olet pinnallinen hengittäjä. Nyt päästä ilma keuhkoistasi ja jatka hengitystä normaaliin tapaan. Älä herran tähden pyörry.

Koulussa kerrottiin oikeaoppisessa syvässä hengityksessä rintakehän keski- ja alaosassa tapahtuavasta laajenemista ulospäin ja sivuille. Aseta kätesi kylkiluiden alaosien päälle ja hengitä niin, että laajenemistä tuntuu sekä kyljissä että vatsan puolella. Näin hengitykseen osallistuu koko hengityselimistö. Lihakset saavat riittävästi happea, ja tasainen liike ylävatsan seudulla möyhii hengitykseen osallistuvia lihaksia, pitäen huolta niiden verenkierrosta ja sitä kautta hapensaannista, eikä kramppeja pääse syntymään.

Takana on nyt muutama onnistunut lenkki ilman minkäänlaista pistoksen oiretta. Juoksin seitsemän kilometriä ennätysaikaan kuin niitylle päästetty villivarsa.

Eli, täsmäohjeet pistämisen torjumiselle:

1. Hengitä aktiivisesti vatsaan asti. Opettele hengitys hengittämällä rauhallisesti nenän kautta - vaikka miten tuhisuttaisi - ja tarkkaile, että ylävatsa pullistuu sisäänhengityksellä. Itselleni tämä vaati alussa suurta keskittymistä ja mahan liioiteltua pullistelua, jotta liike menisi lihasmuistiin. Jos jossain vaiheessa pistosta tuntuu, nojaa hieman eteenpäin ja "pumppaa" vatsalihaksilla muutaman kerran. Hengitä samalla. Tämä voi laukaista lihaksen kramppitilaa.

2. Korjaa asento: onhan selkä suorassa ja keskivartalossa hyvä tuki? Katso, ettei ylävartalo kauheasti "twistaa" puolelta toiselle juostessasi. Tarkkaile käsien liikettä: menevätkö kämmenet askelten rytmissä suoraan eteenpäin vai heiluvatko ne ristikkäisille puolille, kuin löisit sivukoukkuja? Tämä voi jo itsessään synnyttää pistoksia.

3. Vahvista keskivartalon lihaksia, erityisesti asentoa ylläpitäviä, syviä tukilihaksia.

Because honey, tramps like us...

...Baby we were born to run!