Pisteliästä

Olen ehkä tehnyt läpimurron.

Kuten olen eri yhteyksissä monasti innostunut kertomaan, minä olen suurin piirtein maailman huonoin juoksija. Aikaa ennen Smack the fatsoa olin ylpeä, jos kävin lenkillä kerran puolessatoista vuodessa. Siinä riittikin aihetta henkseleiden paukutteluun suorastaan moneksi viikkoa.

Muistan peruskoulun liikuntatunnit traumaattisena aikana. Kerran vuodessa piti juosta tonniviissatanen. Siis puolitoista kilometriä. Farkkubeibet kävelivät matkan lahkeet laahaten, liian isojen kollareiden hihat roikkuen ja räikeän juurikasvun tuulessa heiluen. Me laiskanpulskeanlaiset yritimme esittää kuukautiskipuisia, kuumeisia tai vaikka nilkkansa nyrjättäneitä, kunhan ei pitäisi lähtä tuohon kertakaikkiaan epäinhimilliseen suoritukseen. Vaan juostava oli.

Näitä muistikuvia vaalien olen aina myös vähän vältellyt lenkkeilyä, kun olen elänyt käsityksessä, jossa lenkkeily on yhtä kuin heti lähtöviivalta koko sielunsa edestä tykittämistä. Niinpä järkytys oli suuri, kun mies taannoin - parisen vuotta sitten - ilmoitti, että nyt muuten lähdetään lenkille.

Jaksoin juosta lyhtypylväiden välin. Tuntui ihan kauhealta. Hävetti. Ärsytti. Teki mieli työntää koko mies ojaan, kun tällaiseen houkutteli mukaan. Minulla oli ruma, huonosti istuva tuulipuku, jonka ostin joskus City Marketista ja joka ei vettäpitävässä ominaisuudessaan hengittänyt lainkaan, joten tunsin välittömästi oloni nihkeäksi ja epämukavaksi. Taskut olivat sisältä kuumankosteat. Hyi helvetti, mitä touhua.

Näyttämisen vimmasta jatkoin kuitenkin yrittämistä, sillä seurauksella, että viime kesänä kävin juoksemassa Kempeleen Z-maratonin yhteydessä kympin, ja sitä seuraavalla viikolla Likkojen Lenkillä Oulussa seitsemän ja puoli kilometriä.

Mutta.

Juoksuharrastustani on varjostanut selittämätön pistämisen tunne. Aluksi luulin sen olevan alkukankeutta: tottumattomuutta, syönyt liian vasta, syönyt liian paljon, syönyt liian kauan sitten, nukkunut liian huonosti, juoksen liian nopeaa, mitä näitä syitä nyt on. Pistämisen tunteelle ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään loogista selitystä: olosuhteista riippumatta se joskus tuli, joskus ei. Joskus se iskee ensimmäisen kahdensadan metrin jälkeen, joskus muutaman kilometrin jälkeen, joskus ei koskaan.

Urheiluhierojaksi opiskellessani ymmärsin pistämisen taustalla olevan kramppi lihaksessa, eikä mikään munasarjan repeäminen tai haiman kramppaaminen. Niinpä yritin lievittää pistämisen tunnetta painelemalla, pusertelemalla ja hankaamalla pistävää lihasta. Helpotti hetkeksi, mutta jo muutaman askeleen jälkeen matka tyssäsi sietämättömään kramppiin.

Fiilis alkoi jo olla aikalailla tällainen:

Hengitystäkin ovat jotkut syyttäneet, mutta kukaan ei ole neuvonut tarkemmin, miten oikean hengityksen tulisi tapahtua. Muistelin siis jostain kaukaa ammattikorkean äänenkäytön opintojen ajoilta, että naiset hengittävät usein pinnallisesti, "solisluihin". Tee vaikka itse testi:

1. Vedä syvään henkeä. Pidä ilma keuhkoissasi ja katso kohtaa kaksi.

2. Millainen asento sinulla on tällä hetkellä? Kohosivatko hartiat kohti korvia? Litistyikö vatsanseutu? Onneksi olkoon, olet pinnallinen hengittäjä. Nyt päästä ilma keuhkoistasi ja jatka hengitystä normaaliin tapaan. Älä herran tähden pyörry.

Koulussa kerrottiin oikeaoppisessa syvässä hengityksessä rintakehän keski- ja alaosassa tapahtuavasta laajenemista ulospäin ja sivuille. Aseta kätesi kylkiluiden alaosien päälle ja hengitä niin, että laajenemistä tuntuu sekä kyljissä että vatsan puolella. Näin hengitykseen osallistuu koko hengityselimistö. Lihakset saavat riittävästi happea, ja tasainen liike ylävatsan seudulla möyhii hengitykseen osallistuvia lihaksia, pitäen huolta niiden verenkierrosta ja sitä kautta hapensaannista, eikä kramppeja pääse syntymään.

Takana on nyt muutama onnistunut lenkki ilman minkäänlaista pistoksen oiretta. Juoksin seitsemän kilometriä ennätysaikaan kuin niitylle päästetty villivarsa.

Eli, täsmäohjeet pistämisen torjumiselle:

1. Hengitä aktiivisesti vatsaan asti. Opettele hengitys hengittämällä rauhallisesti nenän kautta - vaikka miten tuhisuttaisi - ja tarkkaile, että ylävatsa pullistuu sisäänhengityksellä. Itselleni tämä vaati alussa suurta keskittymistä ja mahan liioiteltua pullistelua, jotta liike menisi lihasmuistiin. Jos jossain vaiheessa pistosta tuntuu, nojaa hieman eteenpäin ja "pumppaa" vatsalihaksilla muutaman kerran. Hengitä samalla. Tämä voi laukaista lihaksen kramppitilaa.

2. Korjaa asento: onhan selkä suorassa ja keskivartalossa hyvä tuki? Katso, ettei ylävartalo kauheasti "twistaa" puolelta toiselle juostessasi. Tarkkaile käsien liikettä: menevätkö kämmenet askelten rytmissä suoraan eteenpäin vai heiluvatko ne ristikkäisille puolille, kuin löisit sivukoukkuja? Tämä voi jo itsessään synnyttää pistoksia.

3. Vahvista keskivartalon lihaksia, erityisesti asentoa ylläpitäviä, syviä tukilihaksia.

Because honey, tramps like us...

...Baby we were born to run!

Heikompaa hirvittää

Katsokaatten! Minä oon täällä! Onpas kummallista nähdä oma pärstä tällaisessa yhteydessä. Kun ei ole oikein tottunut vielä siihen ajatukseen, että "no se on Anna täältä Elixia Onkiniemestä terve!" Hah. Hullua.

Nyt menee ihan älyttömän lujaa. Toivon mukaan voisin aloittaa Lissun kanssa pitempikestoisemman personal training-suhteen, jonka temmellyksiä seurattaisiin linkin tuolla puolen. Luonnollisestikin olen tästä tavattoman innoissani. Toivotaan nyt vain, että hommat menee niinsanotusti klik klak.

Olen tavattoman onnellinen. Minulla on työ jota (ainakin näin kahden viikon jälkeen) rakastan. Jollaista parempaa ei voisi tässä elämänvaiheessa olla.

Kolme vuotta sitten olin tämä:

Cheer up, emokid. Voi yhden kerran.

Rakastamani työn lisäksi minut pitää meiningeissä mukana myös rakastamani harrastus. Minkäslainen laji se on tuo CrossFit?

Suoraan töistä. Meikinpuhdistusliinoja, anyone?

No, senor. No soy un Remonttireiska. Soy un mujer de la CrossFit!

THE CLAW!!!

Eli jos joku vielä tällä hetkellä epäilee, että kannattaako sieltä sohvalta nousta, tuleeko siitä ikinä mitään tai kannattaako se: Kannattaa, tulee, ja KYLLÄ!

Reaktioita

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä – suuresti ihailemani Crossfittaaja Heidi Korhonen kertoi taannoin tehneensä Food Detective-ruokayliherkkyystestin. Kyseessä on ainakin mainoksen mukaan ensimmäinen kotioloissa suoritettava testi, joka testaa pienen verinäytteen avulla 59 tyypillisintä yliherkkyyttä aiheuttavaa ravintoainetta. Mainos yltyy lupaamaan testin suorittajan pääsevän eroon mystisestä väsymyksestä, turvotuksesta, päänsärystä, ihottumasta, melkein mistä vain. Kun toinen CrossFittaaja vieressä yhtyi kiitelemään tuotetta, oli allekirjoittanut yllytyshullu koukutettu.

En tähän päivään mennessä ole ihan täysin vakuuttunut tuotteen luotettavuudesta: siitä löytyi internetistä melko vähän tietoa, tutkimuksia tai käyttäjien kokemuksia. Suurin osa löydettävästä tiedosta oli firman itsensä tuottamaa. Uteliaisuus kuitenkin hämärsi kriittisen ajattelun, ja laitoin melko hintavan tuotteen tilaukseen – välittämättä siitä, että uteliaisuus tappoi kissankin.

Suoritin testin lauantai-iltana. Ensimmäisessä vaiheessa sormenpään iho tärskäytetään rikki mukana tulevalla lansetilla, tarkoituksena tihrustaa veri pieneen lasiputken. Puukotettuani vasemman käden nimettömän ja keskisormen ja veren jo virratessa kämmenessä asti, mutta putkilon täyttyessä epätasaisesti ja veren hyytyessä sen seinämille, teki kyllä mieli paiskata koko kotikemistin setti parvekkeelta. Verenvuoto hyytyi niin nopeasti, että putkilo jäi vajaaksi ja lansetit loppuivat. Jouduin raatelemaan auki siskolle samalla kertaa tilaamani paketin ja pihistämään sieltä lisää tarvikkeita – sori, tilaan sulle uudet!

Harjoitus tekee mestarin, tällä kertaa pakkasin käpälään verta ruuhkaksi asti ennen sormeni seivästämistä. Lasiputkilo täyttyi melko rivakkaasti, ja plop vain kehitteen sekaan! Yhteensä neljänkymmenen minuutin ajan koeastiaan piti kaadella eri järjestyksessä eri nesteitä, kunnes viimeisen kehityksen aikana alustasta erottui erisävyisiä sinisiä täpliä.

Mitä siellä sitten näkyi?

Ei paha, mutta jotain silti...

Juuri ennen testin alkua menin sanomaan ääneen, että reaktio lehmänmaitotuotteille olisi kovin paikka. Rahkaa, raejuustoa ja maitoa kun kuluu taloudessani huomattavia määriä. Toisaalta olin jo pari päivää ihmetellyt alavatsaan ilmestynyttä pinkeää palleroa, josta osasin varovaisesti vetää yhtäläisyysmerkit alkuviikosta ostamaani blenderiin: olen vetänyt rahka- ja maitopohjaisia smoothieitä enemmän kuin laki sallii. Tässäkö tulos, hyvistä aikomuksista huolimatta?

Ja niinhän siinä kävi. Selvästi tummin pylpyrä kertoi minun olevan yliherkkä lehmänmaitotuotteille. Helvetin helvetti. Toinen välteltävä tuote on maissi (no niin, ilmankos maha on ollut tosi kipeä popcornien syömistä seuraavana päivänä) ja jossain määrin myös venhä ja gluteeni.

Kaukaa viisas olisi voinut sanoa jo ilman melkein sadan euron testiä, että ehkä näitä tuotteita on järkevä vältellä muutenkin. Toiset meistä tarvitsevat kuitenkin mustaa valkoisella. Niinpä siis tästä viisastuneena täytyykin alkaa tutkailla järkeviä vaihtoehtoja iänikuiselle rahkalle. Olen tällä hetkellä todella motivoitunut muokkaamaan kroppaani parhaaseen maholliseen suuntaan, joten on jännä katsoa, millaisia vaikutuksia maidon ja pääsääntöisesti viljan hylkäämisellä on. Joku muu olisi ehkä päässyt tähän pisteeseen maksamatta melkoista summaa, mutta hitto, kun kiinnosti!

En osaa vielä sanoa, voiko tätä suositella kenellekään. Ajattelin nyt kuitenkin tälle tielle lähettyäni meneväni viimeinkin oikeisiin allergiatesteihin - olen ollut lapsesta asti kalalle, mutta en oikein tiedä, millaiselle kalalle. Tonnikalaa voin syödä, lohta en. Äyriäiset? Mustekalat? En ole uskaltanut kokeilla. Raportoin, miten ihmiskoe etenee.

Kiitos maitorahka 1987-2012. Minun tulee ikävä yhteisiä aamujamme.

Ravintoa ja ruokaa

Olen tämän viikon aikana alkanut kiinnittää taas enemmän huomiota omaan syömiseeni. Vaikka miten olisi kaikki maailman tieto kirjoista saatavilla ja niistä jokunen rivi aivoihin imeytyneenä, ottaa silti joskus helppo elämä yliotteen ravitsemuksessa. Kesä jos joku on siihen ihanteellista aikaa, ja oletteko huomanneet, että mitä vähemmän on pakollista tekemistä, sitä vähemmän viitsii tehdä oikeastaan yhtään mitään? Työtön heinäkuu Tampereella johti niin usein ulkona syömiseen, että asiasta reklamoivat lopulta yhdessä lompakko ja vyötärö.

Niinpä tämän viikon ajan olen häärännyt omassa keittiössäni useammin, kuin heinäkuun aikana yhteensä. Ja mitä luomuksia voimaantunut rasvankaristaja onkaan saanut aikaiseksi! Tässäpä muutama erityisen onnistunut yksilö ohjeineen:

Mustikkapuuro

Tarvitaan

Kaurahiutaleita
Kokonaisia, kuorimattomia manteleita
Cashew-pähkinöitä
Mustikoita
Maitoa
Ripaus kanelia
Tilkka hunajaa

Valmistetaan

Kiehauta puuro, lisää hautumisvaiheessa mantelit ja cashew-pähkinät. Kippaa tuotos lautaselle ja lisää loput. Naatiskele kuiduista, hyvistä rasvoista, vitamiineistä ja antioksidanteista!

Kasvispläjäys

Tarvitaan

1 kesäkurpitsa
4 tomaattia
Tuoreita herkkusieniä
4 porkkanaa
1 purkki kikherneitä
Vihreitä papuja
Manteleita
Cashew-pähkinöitä
Valkosipulia
Quinoaa

Valmistetaan

Keitä quinoat erillisessä kattilassa. Paloittele kesäkurpitsa ja porkkana, paistele tovi. Itse käytän paistorasvana kylmäpuristettua kookosöljyä. Kotvasen kuluttua lisää paloitellut herkkusienet, huuhdellut kikherneet, vihreät pavut, valkosipuli ja tomaatit. Paistele tovi. Mausta makusi mukaan - itse tein tästä thai-henkisesti takapotkuista keltaisella curryllä ja garam masala-jauheella. Soijakastiketta, merisuolaa ja mustapippuria heitin sekaan myös. Aika isolla kädellä saa niitä mausteita holvata. Maustamisen jälkeen peitä koko luomus vedellä, heitä mantelit, pähkinät ja quinoa sekaan ja anna hautua, kunnes ruoka vaikuttaa hyvin hautuneelta ja suorastaan suussa sulavalta. Puhutaan ajasta 15-30 min, riippuu, miten muhevaa haluat. Tajuttoman herkullista ja proteiinipitoista,
mutta varoituksen sananen, että jos on maha on ollut lakossa tovin, niin tämän jälkeen ei varmasti ole.

Makaronilaatikko 2.0

Tarvitaan

Tummaa makaronia
Quinoaa
500 grammaa jauhelihaa
Parsakaalia
Iso sipuli
Kolme kananmunaa
7 dl maitoa (tai enemmän tai vähemmän, en tiedä millaisia vuokia teillä on tai millaisia määriä teette!)
Juustoraastetta

Valmistetaan

Ruskista jauheliha sipulin kanssa, mausta suhteellisen voimakkaasti. Keitä makaronit ja quinoa yhdessä. Lado uunivuoan pohjalle ensin kerros makaroniquinoaseosta, sitten jauhelihaa, sitten parsakaalta, sitten makaroniquinoaseosta, sitten jauhelihaa, sitten parsakaalta jne jne jne, kunnes ainekset loppuvat. Sekoita munamaitoseos ja kaada se laatikon päälle niin että vuoka lähes täyttyy siitä. Pinnalle juustoraasteet ja vuoka uuniin, kunnes juusto on nätin ruskeaa. Tunteroinen siinä varmaan menee, en muistanut katsoa kelloa. Tämä on kiva muunnelma klassikosta, joka mielestäni ansaitsisi kilven kiillottamista tänä goji-marjojen ja ihmeuutteiden aikakautena. Pienenä tuunaamisella saa aivan hyvän perusruoan, joka ketsuppiin upotettuna saadaan varmasti kaupattua myös perheen pienimmille. Ja jokunen parsakaali saadaan ehkä vahinkosyötettyä siinä lomassa. Ei tee varmasti pahaa itse kullekaan.

Tavoitteet+välitavoitteet+raaka työ=hullaantuminen

Jos minulta kysyttäisiin nyrkkisääntöjä onnistuneeseen painonpudotukseen, nostaisin kärkisijoille kaksi asiaa: mahdollisimman pikkutarkkojen tavoitteiden asettelu, sekä tavoitteiden saavuttamisesta ilahtuminen, hullaantuminen ja uudelleenmotivoituminen.

Avataanpas näitä kahta asiaa tarkemmin.

Verrataan tavoitteen asettamista vaikkapa matkaan. Haluat päästä esimerkiksi Pariisiin. Sidotko lenkkarisi, astutko ulos ovesta ja lähdet tallustamaan, toivoen kaikkien teiden lopulta vievän Pariisiin? Matkalla voit nähdä maailmaa, tavata monenlaisia ihmisiä, ehkä välillä eksyen tai takaisin tielle löytäen. Et ehkä ikinä saavu Pariisiin; voi olla, että löydät houkuttelevia vaihtoehtoja tieltä, päätytkin asettua Dresdeniin. Tai ehkä Lieksaan. Tai pääset Pariisiin, sään pieksemin kasvoin, tien kuluttanein kengin, hiukset harventuneena ja valmiina kaatumaan lähimpään yöjunaan, joka vie sinut takaisin kotiin.

Tai sitten suunnittelet matkan huolella etukäteen, ottaen huomioon siirtymäajat, mahdolliset ruuhkat, varaudut tarvittavin asiakirjoin ja muistat ottaa mukaan korvatulppia, purukumia, voileipiä ja luettavaa, ja lennät Pariisiin.

Samalla tavalla vartalon muokkaamisessa mahdollisimman tarkka sotasuunnitelma auttaa sinua valmistautumaan myrskyn varalle. Tavoitteet eivät saa olla tällaisia:

-Haluan pudottaa painoa
-Haluan kiinteytyä
-Haluan nauttia elämästä

Tarkemmin, tarkemmin! Kokeilkaa näin:

-Tavoitepainoni on 65 kiloa. Pääsen sinne siten, että painoni on ensin kaksinumeroinen luku, sitten 95 kiloa, sitten 90, 95, 80 jne jne jne, kunnes kolmen vuoden kuluttua painan 65 kiloa. Tämän vuoden jouluun mennessä painoni tulee olla kuitenkin jo alle 90 kiloa.
-Tavoitteeni on nostaa penkistä 70 kiloa.
-Tavoitteeni on juosta maraton vuonna 2015. Sitä ennen juoksen Naisten Kympin ensi keväänä, ja puolimaratonin keväällä 2014. Sitä ennen aion kuitenkin päästä ylös tältä hemmetin sohvalta!
-Tavoitteeni on saada verensokeri 6 mmol/l tai sen alle.

Tavoitteita asettaessasi kysy itseltäsi, mitä haluat tavoittaa, millä aikataululla, mitä olet valmis tekemään sen eteen? Voit jopa kirjoittaa ylös ajatuksia siitä, miltä luulet tuntuvan sitten, kun tämä tavoite on saavutettu. Miltä tuntuu, kun vaaka näyttää ensimmäisen kerran alle 70 kiloa? Mitä sitten, kun saat pukattua penkistä yli kehonpainosi?

Mitä enemmän ja tarkemmin kirjoitat asioita ylös, sitä enemmän siitä on hyötyä jatkossa. Nimittäin painonpudotuksella on tapana kutistaa myös silmiä ja itsetyytyväisyyttä. Muistan ajan, kun toivoin kuollakseni vaa'an näyttävän 65 kiloa. Ajattelin, että sinne jos pääsen, ovat taivaan portit auki. Kuitenkin sinne päästyäni sepä ei riittänytkään, ja jo samana päivänä asetettiin uusi haaste, jonne olen matkalla edelleen.

Siispä kappaloikaa tavoitteenne päätavoitteisiin (maraton) ja välitavoitteisiin (ylös sohvalta, kilometri putkeen, viisi kilometriä putkeen, kymppi, puolikas, ja tadaa, maraton!), ja välitavoitteet saavutettuanne iloitkaa niistä lapsenomaisella itsetyytyväisyydellä: teit hemmetisti töitä tämän eteen, ehkä kompuroit, epäilit, repsahdit, itkit, inhosit itseäsi, inhosit muita, inhosit lapsuuttasi ja ala-astekavereitasi, mutta silti taas nousit ja jatkoit kuin mestari, joten sinulla ei ole mitään syytä olla olematta näin:

 Tai näin:

 Tai näin:

Minä esimerkiksi olen kokenut suorastaan pakahduttavaa itsetyytyväisyyttä siitä, että tässä on minun hauikseni keväällä 2011:

 ...ja haba tällä hetkellä:

Olen häikäilettömän, häpeämättömän onnellinen tästä kehityksestä. Olen mennyt salille kun muut menevät kaljalle, olen syönyt rahkani vaikka haluttaa pizzaa olen sylkenyt ja huutanut punttien kanssa kun muut katselevat leffaa kotona. Minulla ei ole mitään syytä, miksi en olisi aivan järjettömän ylpeä tästä saavutuksesta.

Asettakaa siis tavoitteenne ja tehkää kaikkenne sen eteen. Ja kun tavoite on saavutettu, riippumatta sen koosta, menkää ja hullaantukaa itsestänne! Loppuu se suomalainen nöyristely! Loppuu se anteeksipyytely! Olkaa juuri niin mahtavia tyyppejä kuin olette! Olette sen velkaa itsellenne ja maailmalle. Hop!

Polttoainetta, ei vatsantäytettä

Usein asiakkaiden ruokapäiväkirjoja purkaessani törmään samaan ilmiöön: lievästä tai selvästä ylipainosta kärsivät ihmiset syövät hälyttävän vähän. Ihmetellään, kun paino ei putoa - tai sitä tulee lisää - vaikka syöminen on karsittu minimiin.

Ilmiön taustoja on hyvä pohtia. Onko takapiruna ehkä julkimoiden suosittelemat pienikaloriset dieetit tai yksinkertaisesti vääristynyt mielikuva vähäisen syömisen laihduttavasta vaikutuksesta, on lopputuloksena silti liikakiloistaan ja vetämättömästä olostaan kärsivä asiakas, joka ei ymmärrä, mistä tämä johtuu. Kun "no en minä nyt edes syö paljon mitään!"

Juuri syömättömyydessä tai vääränlaisessa ravitsemuksessa on usein paino-ongelmien suurin kiro. Puhutaan jopa liikkumattomuutta suuremmasta peikosta. Syödään vähän, ja se vähäinenkin on mitä sattuu. Ajatellaan, etteivät epäterveellisiksi mielletyt ruoat haittaa, jos niitä syödään vain vähän, tai päivän aikana ei juuri muuta syödäkään. Ehkä nuudeleita. Tai leipää. Tai jotain pientä.

Kun totuus kuitenkin on - Madonnan ruokavalioista riippumatta - että laihtuaksesi lautasesi ei tulisi näyttää tältä...

...vaan pikemminkin tältä:

Mielestäni painonpudotuksen alussa on lähes yhdentekevää, mitä ruokavaliota noudattamalla painoa lähdetään tuomaan alas, kunhan se on järkevästi koostettu. On hyvin pitkälti omista tavoitteista ja aktiivisuudesta kiinni, mistä ruoassa nipistetään - käytännössä hiilihydraateista vaiko rasvasta - kunhan lautaseltasi löytyy sellaista tavaraa, jota kuluttamalla kehosi jaksaa vastata sille asettamiisi haasteisiin. Usein kun tilanne kuitenkin on, että varsinkin suurista painonpudotuksista puhuttaessa mikä tahansa järkevöittäminen johtaa kohti haluttua lopputulosta.

Mitä lähempänä ihannepainoa liikutaan ja mitä selkeämpi tavoite on, sitä tärkeämmäksi muuttuu myös optimaalisen ravitsemuksen löytäminen. En kuitenkaan suosittele ns. hifistelyä painonpudotuksen alkumetreillä. Se saattaa johtaa koko projektin kariutumiseen, sillä orjallinen ruokavalion noudattaminen vaatii tarkkuutta, mikä voi lopulta turhauttaa, ja paluu vanhoihin elintapoihin tapahtuu helposti. Korjataan esin perusasiat kuntoon - mitä muuta ruokaa maailmassa on, kuin makaronit ja ketsuppi - ja lähdetään siitä kokeilemaan, mikä on omalle keholle ja tavoitteille sopivin vaihtoehto.

Sydänliiton sivuilta löytyy monenlaisia jännittäviä laskureita, joilla voi tarkistaa esimerkiksi suuntaa-antavasti oman energiantarpeensa. Suurin osa asiakkaistani on yllättynyt suuresti, kun lyön tiskiin lukuja, joiden mukaan esimerkiksi, että 27-vuotiaan, 80-kiloisen ja satunnaisesti aktiivisen naisen energiantarve on kokonaiset 2508 kilokaloria päivässä. Tämän määrän kroppa tarvitsee pysyäkseen samassa painossa niin, että homma pelaa halutulla tavalla - aineenvaihdunta hyrrää niin kuin kuuluukin, ja koko elimistön kaikilla osasilla on halujensa ja tarpeidensa mukaan rakennusaineita. Nyt jos ajatellaan turvallista painonpudotusta, jossa tähdätään puolen kilon viikottaiseen pudotukseen, jää syötäväksi kuitenkin suunnilleen 2000 kilokaloria (turvallinen energiavaje lasketaan miinustamalla lähtömäärästä noin 500 kilokaloria). Huolestuttavan moni tällaisissa lukemissa liikkuva asiakkaani on kuitenkin saanut päivässä vain juuri ja juuri 1300 kilokaloria, jotka nekin ovat usein peräisin ravinneköyhistä lähteistä.

1300 kilokaloria riittää juuri ja juuri kyseisen malliasiakkaan perusaineenvaihdunnan pyörittämiseen. Vähäisen energiansaannin seurauksena kroppa alkaa lopulta pilkkoa käyttöönsä lihaksien proteiineja, mikä johtaa lihasmassan hävikkiin, mikä johtaa aineenvaihdunnan hidastumiseen. Lisäksi kroppa takertuu vähäiseenkin sille tarjottuun energiaan, aivojen tulkitessa tilanteen nälänhädäksi, jolloin kaikki ylimääräinen on muutettava rasvaksi. Puhutaan siis laihduttajille tutusta säästöliekki-ilmiöstä, jonka totuudenmukaisuudesta tosin kirjoiteltu paljon, mutta minusta tämä kuulostaa uskottavalta perustelulta. Ja omakohtaisissa kokeiluissa olen huomannut säännöllisen ateriarytmin, riittävän ravinnon ja monipuolisten, ravinnerikkaiden valintojen tekemisen johtavan haluttuihin tuloksiin.

Mutta kun kroppaan sitten aletaan syytää riittävästi polttoainetta ja vieläpä optimoidussa muodossa, tapahtuu kummia: lopulta aineenvaihdunta vilkastuu ja paino alkaa pudota odotetulla tavalla. Eikä enää edes väsytä, palella ja itketä koko ajan.

 Eli: jos painonpudotus jumii, tarkistakaa energiansaantinne. Ja niin kuin vanhassa mainoksessa suositeltiin, eikun syömään!

 

Kaikki liittyy kaikkeen

Kävin eilen kirjoittamassa työsopimuksen Tampereen Onkiniemen Elixiaan, jossa aloitan huomenna Personal Trainerina. Sitä vaan, että huvittavaa, millainen tapahtumaketju tähän on johtanut.

Kaksi ja puoli vuotta sitten valmistuin medianomiksi Oulun seudun ammattikorkeakoulusta. Olisin halunnut lähteä heti Tampereelle, mutta jäin Ouluun miehen takia. Jotain tekemistä piti keksiä, joten ilmoittauduin työvoimatoimiston kautta yrittäjäkurssille samoihin aikoihin, kun aloitin Personal Trainer-koulutusputken Trainer4Youlla.

Työvoimatoimiston kurssi oli jäätävää ajanhukkaa, mutta siellä eräs mies vinkkasi tuttavastansa, joka oli juuri perustamassa Ouluun uutta kuntosalia. Muutamaa puhelua ja joitain viikkoja myöhemmin aloitin Liikussa kuntosaliohjaajana, ja puolen vuoden määräaikaisen sopimuksen päätyttyä tein hommia itsenäisesti Liikun tiloissa.

Pian kuitenkin huomasin, ettei anatomian tuntemukseni ollut kovin hyvissä kantimissa, joten aloin harkita jatko-opintoja. Harkinnat johtivat minut vuodeksi Espanjaan, josta valmistuin kesäkuussa urheiluhierojaksi.

Palattuani takaisin Suomeen en halunnut mitä tahansa töitä heti, vaan halusin odottaa jotain erityistä. Niinpä kituuttelin puolitoista kuukautta yhteiskunnan elättinä, kunnes Personal Trainerin paikka aukesi Elixiassa. Eilen kävin haastattelussa, ja lähes tunnin jutustelun ja ohjausnäytteiden jälkeen riipaisin nimen työsopimukseen vielä saman reissun aikana. Ja huomenna torstaina on ensimmäinen työpäiväni.

Mutta ei siinä vielä kaikki.

Olen tässä tilanteessa siksi, että eräs henkilö katsoi yli kolme vuotta sitten asiakseen kommentoida "viime aikoina rehevöitynyttä" olemustani, mistä kommentista suivaantuneena lähti liikkeelle projekti mahtua neljän vuoden takaiseen yo-mekkoon.

Kyseisen kaunopuheisen henkilön tunnen siskoni kautta, joka tuntee henkilön ystävänsä kautta, johon siskoni tutustui Rovaniemellä, johon päätyi opiskelemaan vuodeksi kansalaisopistoon, kun ei kirjoitusten jälkeen saanutkaan haluamaansa opiskelupaikkaa Tampereelta.

Eli:

Kiitos Tampereen yliopisto, kun et ottanut siskoani opiskelemaan viestintää yksitoista vuotta sitten! Ilman tätä päätöstä olisin varmaan ihan eri hommissa.

Haha! Hullua.

Nyt sanaa sitten kiertämään, että Onkiniemen Elixiassa aloittaa yksi aika näppärä Personal Trainer. Tulkaa ja tuokaa kaverit kanssa, laitetaan läski tummumaan!