Mikä ihana kesä. Loputtoman pimeän ja kylmän talven jälkeen tämä kesä on lunastanut kaikki siihen kohdistuneet odotukset. Vaikka kieltäydyn käyttämästä sitä yhtä laulun lausetta joka viittaa kesän jatkuvuuteen, olen silti päättänyt, että tämä kesä saa luvan jatkua vaikka syyskuuhun asti. Ollaan siis juuri yli puolivälin?
Olen ollut syvissä vesissä kuluneiden kuukausien aikana. Kun alkukesästä sain kuulla sairastavani kilpirauhasen vajaatoimintaa, käynnisti se suuren vyyhdin. Ensinnäkin tunsin helpotusta siitä, että sain väsymykselleni ja treenien junnaamiselle jonkin selityksen. Se ei ole vain aikaansaamattomuutta tai laiskuutta vaan sitä, että kehoni oikeasti painaa käsijarru pohjassa.
Olen aina metelöinyt itsensä kuuntelemisen puolesta, mutta nyt vasta todella tiedän, mitä se tarkoittaa. Nyt ymmärrän, kuinka armoton olen ollut itselleni. Olen tussannut kalenteriin liikuntasuunnitelmia, kokeillut ruokavaliota ja seurannut kehitystä - tai kehittymättömyyttäni - tuntien syyllisyyttä ja pettymystä jokaisesta saavuttamattomasta tavoitteesta tai väsymyksen takia väliin jääneestä treenistä.
En ole käynyt vaa'alla varmaan toukokuun jälkeen. En ole kirjannut ensimmäistäkään treeniä minnekään. Olen syönyt kun on ollut nälkä, kelloa katsomatta. Välillä järkevästi, välillä sunnuntaibrunssilla kolme palaa porkkanakakkua. Kesäkuun aikana en käynyt kuntosalilla kuin töissä, kävin lähinnä letkeällä lenkillä, pyöräilemässä tai nostamassa painoa crossfit-salilla. Tai olen nukkunut kolmen tunnin päiväunet ja syönyt ison iltapalan television äärellä treenin sijasta, jos tilanne on niin vaatinut. Eli olen oikeasti tehnyt juuri niin kuin päivän kunto on halunnut.
Ja tiedättekö mitä? En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin tyytyväinen. Itseeni fyysisesti, psyykkisesti... ja koko elämääni. Minulla on joka päivä hyvä ja onnellinen olo, vaikka minulla kuten kaikilla on omat kiveni kannettavana. Kilpirauhasen takia olen melko uninen unen määrästä riippumatta, mutta nyt kun tiedän, mistä kiikastaa, osaan suhtautua siihen. Syyskuun alussa pääsen lääkärille sen kanssa. Jännä nähdä, mitä sitten tapahtuu.
En osaa sanoa, mutta minusta tuntuu siltä, että olen laihtunut. Tai ainakin timmiintynyt. Tai ehkä lihonut. En tiedä, mutta nyt on tosi hyvä olla minä. Syksy on tulossa, ja vietän tässä viimeistä viikkoani Elixian palveluksessa. Sen jälkeen alkavat taas uudet metkut, joten odotan syksyä jo into piukeana. Hyviä hommia on tiedossa. Pysykäähän kanavalla, koska kun minulle jää enemmän aikaa, alkaa täälläkin varmasti tapahtua! (Olenko luvannut näin jo miten monesti?)
Nyt minusta tuntuu, että kaikki mitä teen, teen rakkaudesta urheiluun, ihmisiin ja elämään. Valtavan väsyneisyyden jälkeen tuntuu, että olen täynnä tulta, jota haluan pian päästä roihuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Hoitakaa itsenne kuntoon. Käsitelkää asianne. Kuunnelkaa itseänne. Unohtakaa ne rasvaprosentit ja vaa'at. Tehkää mitä rakastatte, siksi että rakastatte. Sitten vasta alkaa tapahtua.
P.s. Lukijat Oulussa tai Kemissä! Olen tulossa Pohjoiseen ensi viikolla. Jos on jo pitkään kaivellut aloittaa se kuntosalilla käyminen, tai haluat ohjeita kotona treenaamiseen, tai oli se tarve mikä tahansa, laita tulemaan sähköpostia oikealta löytyvään osoitteeseen. Sovitaan aika ja paikka!
tiistai 30. heinäkuuta 2013
torstai 30. toukokuuta 2013
Pyhä sota
Mitä yhteistä on uskonnolla, politiikalla ja ravitsemuskeskustelulla tänä päivänä? Jokaisesta näistä kolmesta tuntuu lähes mahdottomalta löytää kiihkotonta keskustelua. Kun on kokenut valaistuksen omalle Jumalalleen, tai tarpeeksi kauan heiluttanut tietyn väristä lippua, muuttuvat toisen näkemykset naiiveksi, mustavalkoisiksi, lapsellisiksi, vanhanaikaisiksi - ja ihan vain vääriksi.
Jokainen vähänkään ravintokeskustelua seurannut on varmasti huomannut kyseisen ilmiön myös tällä kentällä. Kun absoluuttista totuutta ei tunnu olevan olemassa, linnottaudutaan omiin joukkueisiin, joiden tehtävä tuntuu olevan korostaa omaa erinomaisuuttaan ja oikeellisuuttaan, ja ampua vastapuoli alas; mitä nöyryyttävämmin, sen paremmin.
Myrskyn silmässä ovat jo useamman vuoden viihtyneet hiilihydraatit. Hiilihydraatithan ovat kehomme ensisijainen energianlähde, jota saadaan aika pitkälti maassa eri muodossa kasvavista asioista, toisista enemmän kuin toisista ei. Siitä, milloin ja miten näitä mussukoita tulisi käyttää, voidaankin saada melkoinen nuijasota käyntiin.
Tästähän me olemme kaikki samaa mieltä: valkoinen vilja ja sokeri ja ynnä muu tämä höttö on turhanpäiväistä mielihyvätavaraa, jonka tarkoitus ei ole juuri muu kuin tuoda hyvä maku suuhun (ja lohduttaa sydänsuruissa). Kehomme ei varsinaisesti tarvitse hiilihydraatin näitä muotoja mihinkään, vaan ne liittyvät enemmän hemmotteluun, palkitsemiseen tai juhlahetkiin - oli näiden hetkien seuraus mikä tahansa.
No, sitten on se loput hiilihydraatit. Riisi, pasta, kaura, tattari, quinoa, peruna, hedelmät, mitä näitä nyt on. Menin tokaisemaan edellisessä postauksessani, ettei lihasmassan kasvattaja saisi syödä hiilihydraatteja kello kuuden jälkeen. Tulin samalla sohaisseeksi ampiaispesään, kun hiilihydraattien kannattajat julistivat tämän olevan suurinta sontaa, mitä ovat koskaan kuulleet.
Niin. Meillä on erilaisia tarpeita, meillä ihmisillä. Tarpeita ja tavoitteita. Kun jotain tarvetta kohden pyritään suunnitelmallisesti, joutuu asiaan suhtautumaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. Tässä ei ole olemassa kultaista keskitietä. Kukaan ei voi "vaan vähän silleen" opiskella esimerkiksi Suomen parhaaksi neurokirurgian tohtoriksi, vaan se on sitten se sinun prioriteetti numero yksi, jonka eteen teet uhrauksia ja aivan valtavan määrän töitä. Kun muut lähtevät viettämään pidennettyä opiskelijaviikonloppua, istuu huippu nenä kirjassa niitä hermoja tankaten.
Samalla tavalla tietty tarve ohjaa ihmisiä, jotka muokkaavat kehoaan näyttääkseen halutulta, tässä tapauksessa atleettisilta, lihaksillailta ja vahvoilta. Se tarkoittaa syömisen hemmetin tarkkaa laskemista ja ajoittamista, tiettyä määrää hiilihydraatteja, proteiineja tai rasvoja tiettyinä kellonaikoina. Koska unen aikana proteiinit paikkaavat ja rakentavat päivän aikana tapahtunutta tuhoa, ovat hiilihydraatit siinä hommassa häiriöksi. Kun haluaa rakentaa lihasta kilpailu- tai ammattimielessä, ei sellaisille häiriöille ole tilaa. Tämän asian minulle on opettanut kehonrakennuksen moninkertainen Suomen mestari, joka ehkä tietää, mistä puhuu.
Sen sijaan jos treenaat kestävyyslajeja, tarvitset paljon hiilihydraatteja parantamaan kestävyyttä ja auttamaan jaksamaan.
Eri tarpeisiin siis eri kaavat: jos päätavoite on saada lihas esiin läskin seasta mahdollisimman hyvin, on hiilihydraattien kontrolloiminen täysin perusteltua. Sama silloin, jos halutaan pudottaa selvää ylipainoa, eikä liikuntaa syystä tai toisesta voida tai haluta lisätä. Hiilihydraattien karsiminen saa kyllä painon putoamaan nopeasti, se on aivan selvä homma.
Kun taas jos tavoite on yleinen hyvinvointi, se kuuluisa kiinteytyminen, voiman ja kestävyyden lisääminen, tai aivan tavallinen ruokavalion siistiminen ilman sen kummempia kehon olemukseen liittyviä tavoitteita, en silloin näe mitään syytä välttää järkevien hiilihydraattien nauttimista ilman sen ihmeellisempää ajoittamista. Syö illalla puuroa, jos siltä tuntuu. Sen takia et ihan varmasti ainakaan lihoa.
Ja sitten pääsemme taas tähän, kuinka kehomme toimivat eri tavalla: siinä missä sinulle ehkä kala on mainio proteiinin ja omega-rasvahappojen lähde, on se minulle tukehtumiskuolema. Kehomme reagoi eri tavalla erilaisiin ruokavaliohoin. Itse tiedän tällä hetkellä tarvitsevani aamupuuroni, toisen lämpimän aterian yhteydessä riisiä tai quinoaa, ja ehkä yhden hedelmän. Vähähiilihydraattisella voin todella huonosti ja väsyneesti, tehot laskevat ja voimat eivät riitä perusasioihin, kun taas joillakin VHH on se kuuluisa viisasten kivi.
Minun kohdallani kyse ei ole pois karsimisesta vaan optimaalisesta ajoituksesta. Minä menen henkinen hyvinvointi edellä, enkä enää niin paljon välitä siitä, millaisia tuloksia tietty treeni tai ruokavalio synnyttää minussa - toki henkiseen hyvinvointiin kuuluu myös solakkana pysyminen ja jonkinlainen kehitys treeneissä, sillä tiedän, ettei vahva mutta läski minä tekisi hyvää minäkuvalleni. Tämä on muuttuva labyrintti. Tämän olen nyt ehkä viimeinkin oppinut, lukuisten yritysten ja erehdysten kautta.
Eli: sovitaanko sillä tavalla, että kokeillaan ja todetaan se omalle tavoitteelle optimaalinen ravitsemus ja seurataan sitten sitä, ja annetaan muiden uskoa Jumalaan, Allahiin tai Ukko Ylijumalaan, jos heidän vakaamuksensa sen vaatii?
This is my truth tell me yours.
Jokainen vähänkään ravintokeskustelua seurannut on varmasti huomannut kyseisen ilmiön myös tällä kentällä. Kun absoluuttista totuutta ei tunnu olevan olemassa, linnottaudutaan omiin joukkueisiin, joiden tehtävä tuntuu olevan korostaa omaa erinomaisuuttaan ja oikeellisuuttaan, ja ampua vastapuoli alas; mitä nöyryyttävämmin, sen paremmin.
Myrskyn silmässä ovat jo useamman vuoden viihtyneet hiilihydraatit. Hiilihydraatithan ovat kehomme ensisijainen energianlähde, jota saadaan aika pitkälti maassa eri muodossa kasvavista asioista, toisista enemmän kuin toisista ei. Siitä, milloin ja miten näitä mussukoita tulisi käyttää, voidaankin saada melkoinen nuijasota käyntiin.
Tästähän me olemme kaikki samaa mieltä: valkoinen vilja ja sokeri ja ynnä muu tämä höttö on turhanpäiväistä mielihyvätavaraa, jonka tarkoitus ei ole juuri muu kuin tuoda hyvä maku suuhun (ja lohduttaa sydänsuruissa). Kehomme ei varsinaisesti tarvitse hiilihydraatin näitä muotoja mihinkään, vaan ne liittyvät enemmän hemmotteluun, palkitsemiseen tai juhlahetkiin - oli näiden hetkien seuraus mikä tahansa.
No, sitten on se loput hiilihydraatit. Riisi, pasta, kaura, tattari, quinoa, peruna, hedelmät, mitä näitä nyt on. Menin tokaisemaan edellisessä postauksessani, ettei lihasmassan kasvattaja saisi syödä hiilihydraatteja kello kuuden jälkeen. Tulin samalla sohaisseeksi ampiaispesään, kun hiilihydraattien kannattajat julistivat tämän olevan suurinta sontaa, mitä ovat koskaan kuulleet.
Niin. Meillä on erilaisia tarpeita, meillä ihmisillä. Tarpeita ja tavoitteita. Kun jotain tarvetta kohden pyritään suunnitelmallisesti, joutuu asiaan suhtautumaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. Tässä ei ole olemassa kultaista keskitietä. Kukaan ei voi "vaan vähän silleen" opiskella esimerkiksi Suomen parhaaksi neurokirurgian tohtoriksi, vaan se on sitten se sinun prioriteetti numero yksi, jonka eteen teet uhrauksia ja aivan valtavan määrän töitä. Kun muut lähtevät viettämään pidennettyä opiskelijaviikonloppua, istuu huippu nenä kirjassa niitä hermoja tankaten.
Samalla tavalla tietty tarve ohjaa ihmisiä, jotka muokkaavat kehoaan näyttääkseen halutulta, tässä tapauksessa atleettisilta, lihaksillailta ja vahvoilta. Se tarkoittaa syömisen hemmetin tarkkaa laskemista ja ajoittamista, tiettyä määrää hiilihydraatteja, proteiineja tai rasvoja tiettyinä kellonaikoina. Koska unen aikana proteiinit paikkaavat ja rakentavat päivän aikana tapahtunutta tuhoa, ovat hiilihydraatit siinä hommassa häiriöksi. Kun haluaa rakentaa lihasta kilpailu- tai ammattimielessä, ei sellaisille häiriöille ole tilaa. Tämän asian minulle on opettanut kehonrakennuksen moninkertainen Suomen mestari, joka ehkä tietää, mistä puhuu.
Sen sijaan jos treenaat kestävyyslajeja, tarvitset paljon hiilihydraatteja parantamaan kestävyyttä ja auttamaan jaksamaan.
Eri tarpeisiin siis eri kaavat: jos päätavoite on saada lihas esiin läskin seasta mahdollisimman hyvin, on hiilihydraattien kontrolloiminen täysin perusteltua. Sama silloin, jos halutaan pudottaa selvää ylipainoa, eikä liikuntaa syystä tai toisesta voida tai haluta lisätä. Hiilihydraattien karsiminen saa kyllä painon putoamaan nopeasti, se on aivan selvä homma.
Kun taas jos tavoite on yleinen hyvinvointi, se kuuluisa kiinteytyminen, voiman ja kestävyyden lisääminen, tai aivan tavallinen ruokavalion siistiminen ilman sen kummempia kehon olemukseen liittyviä tavoitteita, en silloin näe mitään syytä välttää järkevien hiilihydraattien nauttimista ilman sen ihmeellisempää ajoittamista. Syö illalla puuroa, jos siltä tuntuu. Sen takia et ihan varmasti ainakaan lihoa.
Ja sitten pääsemme taas tähän, kuinka kehomme toimivat eri tavalla: siinä missä sinulle ehkä kala on mainio proteiinin ja omega-rasvahappojen lähde, on se minulle tukehtumiskuolema. Kehomme reagoi eri tavalla erilaisiin ruokavaliohoin. Itse tiedän tällä hetkellä tarvitsevani aamupuuroni, toisen lämpimän aterian yhteydessä riisiä tai quinoaa, ja ehkä yhden hedelmän. Vähähiilihydraattisella voin todella huonosti ja väsyneesti, tehot laskevat ja voimat eivät riitä perusasioihin, kun taas joillakin VHH on se kuuluisa viisasten kivi.
Minun kohdallani kyse ei ole pois karsimisesta vaan optimaalisesta ajoituksesta. Minä menen henkinen hyvinvointi edellä, enkä enää niin paljon välitä siitä, millaisia tuloksia tietty treeni tai ruokavalio synnyttää minussa - toki henkiseen hyvinvointiin kuuluu myös solakkana pysyminen ja jonkinlainen kehitys treeneissä, sillä tiedän, ettei vahva mutta läski minä tekisi hyvää minäkuvalleni. Tämä on muuttuva labyrintti. Tämän olen nyt ehkä viimeinkin oppinut, lukuisten yritysten ja erehdysten kautta.
Eli: sovitaanko sillä tavalla, että kokeillaan ja todetaan se omalle tavoitteelle optimaalinen ravitsemus ja seurataan sitten sitä, ja annetaan muiden uskoa Jumalaan, Allahiin tai Ukko Ylijumalaan, jos heidän vakaamuksensa sen vaatii?
This is my truth tell me yours.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Paljon
Olen päivittänyt viimeksi maaliskuussa. Kylläpä aika rientää. Tähän on paljon syitä, joita koitan purkaa yksitellen.
Ensinnäkin, olen käynyt pitkällisen keskustelun itseni kanssa suhtautumisestani itseeni ja maailmaan ympärilläni. Herätys tapahtui tapaamisella Optimal Performancen Tytti Koron kanssa. Paleokokeilustani ja suuresta treenin määrästä huolimatta rasvaprosentti näytti hiipivän ylöspäin. Olin niin tuhautunut, että kotiin tullessani itkin. Päivä oli pilalla.
Tuon jälkeen treenaaminen on tuntunut pakonomaiselta suorittamiselta. Tämä johti lopulta siihen, että koin suurta inhoa koko hyvinvointimaailmaa kohtaan. Kun kaikki on suorittamista ja itsensä kyttäämistä. Mieleni teki irtisanoutua kaikesta, katsoa elokuvia, lukea filosofiaa ja syödä suklaata.
Tavoitteellinen treenaaminen teki minut onnettomaksi. Kun miettii jatkuvasti, mitä ei saa syödä tai mitä pitää syödä, ja tuntee huonoa omatuntoa jokaisesta listaan kuulumattomasta suupalasta, tai jos söi banaanin kello kuuden jälkeen - kun silloin ei enää saisi syödä hiilihydraatteja.
Samalla aloin kiinnittää ilmiöön huomiota myös itseni ulkopuolella. Itseensä tyytymättömät ja sitä kautta jollain tapaa onnettomat ihmiset raahautuvat salille tai lenkkipolulle koko ajan suorastaan vastenmielisen tietoisina itsestään. Aloin kuunnella, miten ihmiset puhuvat itsestään: minäkin pullero, mitä nyt tällainen läski, en jaksa, en pysty.
Kävin reissun Espanjassa. Rehellisesti, kymmenestä perilläolopäivästä join jossain määrin alkoholia seitsemänä päivänä - jos nyt en aamuun asti niin tissuttelemalla - ja jossain pöydällä oli koko ajan sipsipussi tai avonainen suklaalevy. Lilluin altaalla, imeskelin mojitoa, sisällä käydessäni taitoin rivin suklaata. Ja olin aivan räjähtämäisilläni onnesta.
Paluun jälkeen sain pienen lomaltapaluutaudin, jonka takia treeneihin tuli kahden viikon tauko. Tunsin itseni lihonneeksi, surulliseksi ja kaikin puolin kurjaksi. Kuin mikään ei olisi voinut motivoida minua liikkumaan. Luovutan. Alan läskiksi.
Puhutaan paljon siitä, että kovaa treenaatessa ihmisen pää ei kestä. Jutta Gustafsberg käyttää ilmaisua "pitoa kypärässä."
Mutta mitä minun pääni ei kestä? Sitä, että joudun jatkuvasti käyttämään todella paljon aikaa ja energiaa syömääni (ja syömättömääni) ruokaan, kokea jatkuvaa suorittamisen ja onnistumisen painetta, kieltäytyä sosiaalisista tilanteista tietäen, että meneminen tarkoittaisi vain repsahtamista?
Ei, minun pääni ei kestä sellaista. Eikä se ole luovuttamista. Se on omasta mielenterveydestä huolehtimista. Fitness-tyyppinen elämä teki minut onnettomaksi. Se ajoi minut kodistani. Minun pääni on kuitenkin kestänyt elämässä melko kovia paikkoja. Miksi tämä tekisi minun päästäni jotenkin pehmeämmän, luovuttajan pään?
En sano, että fitness olisi jotenkin tyhmä tai huono tapa elää. Se vaan on aivan totaalisen sopimaton minulle. Tiukka sikspäkki ei varmasti tee minua yhtä onnelliseksi, kuin aamuun asti venynyt puistoistuskelu. Enkä halua kieltäytyä minut onnelliseksi tekevistä asioista vaan, koska rasvaprosentti.
No, kahden viikon tauko päättyi yhteistreeneihin maailman ihanimman Sampo Kirjovaaran kanssa. Kaadoin Sampolle koko tuskani: en jaksa, en halua, en pysty. Sampo otti kiukutteluni vastaan ja veti siinä samassa niin hyvän treenin, että lepotilassa olleet lihakseni suorastaan huusivat hurmiosta.
Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä auvoa. Se treeni tuntui muuttaneen koko suhtautumiseni itseeni, treeniin ja hitto soikoon maailmaan. Haluan pitää urheilemisen ja järkevän ruokavalion elämässäni, koska se saa minut voimaan hyvin ja se tekee minut onnelliseksi. Tapaan ihania ihmisiä ja olen hyväntuulinen. Haluan liikkua ja haastaa kehoani uusiin suorituksiin, koska parhaimmillaan se toimii minulle kuin huume. Olen vasta oppinut kiipeämään köyttä pitkin, enkä voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.
Mutta mitä en halua pitää elämäsääni, on peilin edessä paita ylös nostettuna seisominen, rasvaprosenttimittaukset, vaa'an tuijottamisen, heijastuksensa mulkoilun ja tulosten odottamisen. Kun elän itselleni hyvää elämää, tiedän tulosten seuraavan perässä. Tavalla tai toisella. Joo, en tiedä paljonko painan, mutta tiedän paljonko nostan, ja tiedän olevani melko onnellinen orava.
Toinen asia on, että minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, mikä varmasti osaltaan selittää voimattomuuden, apaattisuuden ja treenaamisen suhteessa hitaan kehityksen. Kirjoitan kilpirauhasesta enemmän kun tiedän siitä enemmän. Tämä on kuitenkin jollain tavalla helpotus, sillä jo useamman vuoden jatkunut selittämätön väsymys ja sumuisuuden tunne päässä saisi jonkinlaisen selityksen ja helpotuksen, kun lääkkeet saadaan kuntoon.
Mutta näin. Nyt kun olen saanut tämän synnytettyä, on jatkaminenkin varmasti helpompaa. Palataan asiaan pian. Odotellessa voitte vaikka lukea tämän Kukka Laakson bloggauksen, joka kiteyttää ajatukseni aivan täydellisesti. Ihana Kukka.
Löytyykö lukijoilta kokemusta totaalisesta kyllästymisestä mutta ongelman selättämisestä? Entä onko muilla kilppareissa hämminkiä?
Ensinnäkin, olen käynyt pitkällisen keskustelun itseni kanssa suhtautumisestani itseeni ja maailmaan ympärilläni. Herätys tapahtui tapaamisella Optimal Performancen Tytti Koron kanssa. Paleokokeilustani ja suuresta treenin määrästä huolimatta rasvaprosentti näytti hiipivän ylöspäin. Olin niin tuhautunut, että kotiin tullessani itkin. Päivä oli pilalla.
Tuon jälkeen treenaaminen on tuntunut pakonomaiselta suorittamiselta. Tämä johti lopulta siihen, että koin suurta inhoa koko hyvinvointimaailmaa kohtaan. Kun kaikki on suorittamista ja itsensä kyttäämistä. Mieleni teki irtisanoutua kaikesta, katsoa elokuvia, lukea filosofiaa ja syödä suklaata.
Tavoitteellinen treenaaminen teki minut onnettomaksi. Kun miettii jatkuvasti, mitä ei saa syödä tai mitä pitää syödä, ja tuntee huonoa omatuntoa jokaisesta listaan kuulumattomasta suupalasta, tai jos söi banaanin kello kuuden jälkeen - kun silloin ei enää saisi syödä hiilihydraatteja.
Samalla aloin kiinnittää ilmiöön huomiota myös itseni ulkopuolella. Itseensä tyytymättömät ja sitä kautta jollain tapaa onnettomat ihmiset raahautuvat salille tai lenkkipolulle koko ajan suorastaan vastenmielisen tietoisina itsestään. Aloin kuunnella, miten ihmiset puhuvat itsestään: minäkin pullero, mitä nyt tällainen läski, en jaksa, en pysty.
Kävin reissun Espanjassa. Rehellisesti, kymmenestä perilläolopäivästä join jossain määrin alkoholia seitsemänä päivänä - jos nyt en aamuun asti niin tissuttelemalla - ja jossain pöydällä oli koko ajan sipsipussi tai avonainen suklaalevy. Lilluin altaalla, imeskelin mojitoa, sisällä käydessäni taitoin rivin suklaata. Ja olin aivan räjähtämäisilläni onnesta.
Paluun jälkeen sain pienen lomaltapaluutaudin, jonka takia treeneihin tuli kahden viikon tauko. Tunsin itseni lihonneeksi, surulliseksi ja kaikin puolin kurjaksi. Kuin mikään ei olisi voinut motivoida minua liikkumaan. Luovutan. Alan läskiksi.
Puhutaan paljon siitä, että kovaa treenaatessa ihmisen pää ei kestä. Jutta Gustafsberg käyttää ilmaisua "pitoa kypärässä."
Mutta mitä minun pääni ei kestä? Sitä, että joudun jatkuvasti käyttämään todella paljon aikaa ja energiaa syömääni (ja syömättömääni) ruokaan, kokea jatkuvaa suorittamisen ja onnistumisen painetta, kieltäytyä sosiaalisista tilanteista tietäen, että meneminen tarkoittaisi vain repsahtamista?
Ei, minun pääni ei kestä sellaista. Eikä se ole luovuttamista. Se on omasta mielenterveydestä huolehtimista. Fitness-tyyppinen elämä teki minut onnettomaksi. Se ajoi minut kodistani. Minun pääni on kuitenkin kestänyt elämässä melko kovia paikkoja. Miksi tämä tekisi minun päästäni jotenkin pehmeämmän, luovuttajan pään?
En sano, että fitness olisi jotenkin tyhmä tai huono tapa elää. Se vaan on aivan totaalisen sopimaton minulle. Tiukka sikspäkki ei varmasti tee minua yhtä onnelliseksi, kuin aamuun asti venynyt puistoistuskelu. Enkä halua kieltäytyä minut onnelliseksi tekevistä asioista vaan, koska rasvaprosentti.
No, kahden viikon tauko päättyi yhteistreeneihin maailman ihanimman Sampo Kirjovaaran kanssa. Kaadoin Sampolle koko tuskani: en jaksa, en halua, en pysty. Sampo otti kiukutteluni vastaan ja veti siinä samassa niin hyvän treenin, että lepotilassa olleet lihakseni suorastaan huusivat hurmiosta.
Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä auvoa. Se treeni tuntui muuttaneen koko suhtautumiseni itseeni, treeniin ja hitto soikoon maailmaan. Haluan pitää urheilemisen ja järkevän ruokavalion elämässäni, koska se saa minut voimaan hyvin ja se tekee minut onnelliseksi. Tapaan ihania ihmisiä ja olen hyväntuulinen. Haluan liikkua ja haastaa kehoani uusiin suorituksiin, koska parhaimmillaan se toimii minulle kuin huume. Olen vasta oppinut kiipeämään köyttä pitkin, enkä voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.
Mutta mitä en halua pitää elämäsääni, on peilin edessä paita ylös nostettuna seisominen, rasvaprosenttimittaukset, vaa'an tuijottamisen, heijastuksensa mulkoilun ja tulosten odottamisen. Kun elän itselleni hyvää elämää, tiedän tulosten seuraavan perässä. Tavalla tai toisella. Joo, en tiedä paljonko painan, mutta tiedän paljonko nostan, ja tiedän olevani melko onnellinen orava.
Toinen asia on, että minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, mikä varmasti osaltaan selittää voimattomuuden, apaattisuuden ja treenaamisen suhteessa hitaan kehityksen. Kirjoitan kilpirauhasesta enemmän kun tiedän siitä enemmän. Tämä on kuitenkin jollain tavalla helpotus, sillä jo useamman vuoden jatkunut selittämätön väsymys ja sumuisuuden tunne päässä saisi jonkinlaisen selityksen ja helpotuksen, kun lääkkeet saadaan kuntoon.
Mutta näin. Nyt kun olen saanut tämän synnytettyä, on jatkaminenkin varmasti helpompaa. Palataan asiaan pian. Odotellessa voitte vaikka lukea tämän Kukka Laakson bloggauksen, joka kiteyttää ajatukseni aivan täydellisesti. Ihana Kukka.
Löytyykö lukijoilta kokemusta totaalisesta kyllästymisestä mutta ongelman selättämisestä? Entä onko muilla kilppareissa hämminkiä?
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Päivän hyvä työ
Jos tänään on luppoaikaa - itse olen esimerkiksi taudin kellistämänä ja lääkärin käskystä neljän seinän sisällä tämän ja huomisen päivän - voi käyttää töiden ja treeniaamisen sijasta aikansa tekemällä jotain oikein. Sen sijaan että katsoo kissakuvia internetistä, voi käydä esimerkiksi allekirjoittamassa kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista, ja sen voi tehdä klikkaamalla tästä.
Muita asioita mitä voit tänään tehdä:
*Käy luovuttamassa verta (älä jos olet kipeä)
*Aloita se kirja jota olet jo pitkään ajatellut
*Mieti elämääs
*Katsele kissakuvia internetistä
*Syö
*Nuku
Elämä se jaksaa olla kaunis!
Muita asioita mitä voit tänään tehdä:
*Käy luovuttamassa verta (älä jos olet kipeä)
*Aloita se kirja jota olet jo pitkään ajatellut
*Mieti elämääs
*Katsele kissakuvia internetistä
*Syö
*Nuku
Elämä se jaksaa olla kaunis!
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Not sucking at life
Kulunut viikonloppu vierähti ohi aivan hujauksessa. Osallistuin täällä Tampereella CrossFit Level 1 trainer-seminaariin, kun sellaiseen tarjoutui näin Suomen oloissa mahdollisuus aivan ihka ensimmäistä kertaa. Ilmoittauduin koulutukseen jo lokakuussa kun tieto tästä tuli, ja olen siitä asti laskenut päiviä. Miten tohkeissaan voi ihminen olla!
Kouluttajatiimi koostui rautaisista ammattilaisista ympäri maailman, pääkouluttajan kuitenkin ollessa kotoisasti suomalainen - mutta varsin vakuuttavan muodonmuutoksen lontoolaiseksi tehnyt - Jami Tikkanen. Viikonlopun aikana syvennyttiin CrossFitin maailmaan ruohonjuuritasolta lähtien, ensinnäkin määritellen, mitä ylipäätään ovat sellaiset käsitteet kuin terveys, hyvä kunto ja toimintakyky, millaista ravintoa tuonne tuuttiin pitäisi tunkea, hiottiin painonnostoliikkeiden pikkutarkkaa tekniikkaa tuntitolkulla, ja ennen kaikkea ihmeteltiin, mitä on CrossFit, mikä sen ideologia on, ja kenelle se on tarkoitettu.
Ei ole kovin liioiteltua sanoa, etten muista olleeni missään yhteydessä ikinä yhtä tasaisen hereillä, vastaanottava ja keskittynyt. Halusin puristaa koko (melkoisen arvokkaasta) viikonlopusta ulos kaiken, mitä saatavilla oli. Minä, joka olen tottunut luennoilla lähinnä olemaan läsnä. Luennoitsijat esittivät hommansa niin maanläheisellä ja innostavalla tavalla, että teki mieli hihkua että joo, joo! Kerro! Kerro mulle!
Mikä oli itselleni ehkä herättelevin ajatus oli, ettei CrossFit raivoisasta maineestaan huolimatta ole vain huipuille (tai masokisteille, tai sekä että) tarkoitettu laji. Vaikka joo, olenhan tajunnut aiemminkin, että varsinainen ohjelmointi on tehty urheilun eliitille, ja me muut kuolevaiset skaalaamme eli - no, esimerkkinä käytettiin tätä "CrossFitin penkkiä" eli sadismin multihuipentumaa, jota Franiksi kutsutaan:
FRAN
21-15-9 (tarkoittaen, että suoritetaan kolme kierrosta; ensimmäisellä kerralla toistoja on 21, toisella 15, viimeisellä 9.)
Thruster 43/30kg (tarkoittaen, että liikettä etukyykky+vauhtipunnerrus miehet suorittavat tangossa 43 kiloa, naiset 30 kiloa.)
Leuanveto
Frania skaalataan klassisesti pudottamalla rautaa tangosta ja tekemällä leuanvedosta kevennettyä versiota, esimerkiksi leuanvetoa kuminauhojen avustuksella tai renkailla hypyn avustuksella.
Mutta tässä tulee se kaunis osa: kouluttaja käytti esimerkkinä omaa yli 90-vuotiasta isoäitiään, joka istuu pyörätuolissa ja jolla on diabeteksen vuoksi amputoitu jalka. Luulisi äkkiseltään, että mummilta on Franit tehty. Vaan ei: hänen tapauksessaan thrusterina voi toimia pelkkä pyörätuolista nouseminen ja takaisin alas istuminen. 21, 15, 9. Leuanvedon sijaan voidaan ottaa mummia käsistä kiinni, ja mummi vetää itsensä ylös pyörätuolista. 21, 15, 9. Ohjelma ei muutu, se vain skaalataan mummille sopivaksi. Miten kaunista! Miten suurenmoista! Hyvä, mummi! 3, 2, 1 - GO!
Fran muuten oli kuin olikin päivän treeni, johon lauantai-ilta huipentui. Kuinkas muutenkaan.
Itse olin paukuttanut treenin ensimmäisen kerran syyskuun lopulla, skaalattuna 25 kiloa tangossa ja leuanvedot kuminauhojen avustuksella. Aikaa suttaantui 12 minuuttia 32 sekuntia. Nyt tein samalla vastuksella mutta hyppyleuanvetona, mikä osoittautui hitto vie yllättävän hapottavaksi. Aika? 7 minuuttia 51 sekuntia. Parannusta melkein viisi minuuttia. Hä! Mutta miltä se tuntui?
Aivan kamalalta. Pitkä sylki oli tosi ja asia melko kauan vielä treenin päättymisen jälkeenkin. Vertailun vuoksi muuten, että samaan koulutukseen osallistunut suomenmestari Mikko Aronpää paukutti treenin alle kolmen minuutin. Morot vaan.
Toinen kuningasajatus liittyi lajin turvallisuuteen: isojen painojen ja kovan intensiteetin vuoksi lajia kritisoidaan usein melko vaaralliseksi, kun porukka räyhää onnettomalla tekniikalla Eye of the tigerin pauhatessa taustalla. Mutta huonolla tekniikalla voi teloa itsensä vaikka kävelemisessä, jos vetää päälleen keskellä kirkasta päivää. Ammattitaitoisen valmentajan tehtävänä on varmistaa, että harjoittelija osaa hommansa, ennen kuin intensiteettiä lisätään.
Sitäpaitsi kaikki CrossFitissä käytettävät liikkeet ilmentävät loppujenlopuksi luontaista tapaamme liikkua - sitä, miten meidän on alunperin ollut tarkoitus käyttää tätä maallista kulkuneuvoamme. Kuitenkaan porukka ei osaa enää esimerkiksi mennä kyykkyyn turvallisesti, kun täällä vain istuskellaan tuoleilla ja pötkötellään erilaisilla pinnoilla päivästä toiseen, tuollaiset 90 vuotta putkeen, kunnes pötkötelläänkin vähän pitempi tovi.
Kaikki CrossFitistä löytyvät liikkeet ja niiden variaatiot löytyvät siis jokapäiväisestä elämästämme. Olkoon se sitten raskaiden asioiden nostaminen maasta turvallisesti, tai vuorelle kiipeäminen. CrossFitiä ei treenata (vain) siksi, että olisi näyttää habaa peilistä ja penkin tulosta paperista. Sitä treenataan siksi, ettei oltaisi ihan mämmikouria jokapäiväisen elämän haasteissa, mitä se nyt eteen heittääkään. Sitä odotellessa kaikista vaarallisinta on olla tekemättä näitä liikkeitä. Itse ainakin mieluusti liikkuisin omien koipieni varassa, mitä kauemmin sen parempi.
Viikonlopun päätteeksi suoritettiin kiperä 55 kysymyksen koe, jonka läpäistyäni saan mainostaa itseäni nimikkeellä CrossFit Level 1 trainer. Viikon päästä pitäisi tulla tulokset. Ans kattoo nyt, aika tiukkoja kysymyksiä oli. Senkin perusteella voin vakuuttaa, että treenejä vetävä porukka todellakin tietää, mitä ovat tekemässä.
Sanoinko jo, että tämä on ehkä mahdollisesti maailman paras laji? No, on se. Ja taas se sai minut ylittämään itseni: vaikka tiedän päjääväni lontoon murteella aivan mainiosti, jännitti kyllä kovasti osallistua näinkin intensiiviseen koulutukseen täysin omaan kielipäähänsä luottaen. Ilokseni huomasin kuitenkin jossain vaiheessa, etten ollut edes hoksannut koko homman olevan englanniksi. Tosin se sanottakoon, että jos ei olisi latinankielinen anatomia hierojakoulun puitteissa opiskeltu, olisin ollut aivan kertakaikkisen pulassa. On eri asia pärjätä englannilla normaaleissa tilanteissa, kuin oikeasti puhua erikoissanastolla. Mutta tästä kokemuksesta rohkaistuneena olen jo alkanut miettiä seuraavia kursseja - ehkä jopa ulkomailla?
Toinen juttu liittyi omaan untuvikkouteeni: saan hädintuskin sen yhden leuan vedettyä. Olen lajin parissa nyt kahdeksatta kuukautta. Näinkö jäisin aivan jalkoihin ja kuolisin häpeästä koko koulutuksessa? Vaan ei: CrossFit on se laji, jossa viimeiseksi tulevalle hurrataan eniten. Aaaaaaaa. Liikutun.
Sunnuntai-iltana olin kieltämättä onnellinen kotisohvalle päästyäni. Näin maanantaiaamuna kroppa tuntee vetäneensä itsensä melko äärirajoille, joten nyt voisi tovin hengähtää ja lähteä sitten aivan uusin silmin katsomaan, miten se tempaaminen tapahtuikaan.
Kouluttajatiimi koostui rautaisista ammattilaisista ympäri maailman, pääkouluttajan kuitenkin ollessa kotoisasti suomalainen - mutta varsin vakuuttavan muodonmuutoksen lontoolaiseksi tehnyt - Jami Tikkanen. Viikonlopun aikana syvennyttiin CrossFitin maailmaan ruohonjuuritasolta lähtien, ensinnäkin määritellen, mitä ylipäätään ovat sellaiset käsitteet kuin terveys, hyvä kunto ja toimintakyky, millaista ravintoa tuonne tuuttiin pitäisi tunkea, hiottiin painonnostoliikkeiden pikkutarkkaa tekniikkaa tuntitolkulla, ja ennen kaikkea ihmeteltiin, mitä on CrossFit, mikä sen ideologia on, ja kenelle se on tarkoitettu.
Ei ole kovin liioiteltua sanoa, etten muista olleeni missään yhteydessä ikinä yhtä tasaisen hereillä, vastaanottava ja keskittynyt. Halusin puristaa koko (melkoisen arvokkaasta) viikonlopusta ulos kaiken, mitä saatavilla oli. Minä, joka olen tottunut luennoilla lähinnä olemaan läsnä. Luennoitsijat esittivät hommansa niin maanläheisellä ja innostavalla tavalla, että teki mieli hihkua että joo, joo! Kerro! Kerro mulle!
 |
| Pilkunviilausta minun makuuni |
FRAN
21-15-9 (tarkoittaen, että suoritetaan kolme kierrosta; ensimmäisellä kerralla toistoja on 21, toisella 15, viimeisellä 9.)
Thruster 43/30kg (tarkoittaen, että liikettä etukyykky+vauhtipunnerrus miehet suorittavat tangossa 43 kiloa, naiset 30 kiloa.)
Leuanveto
Frania skaalataan klassisesti pudottamalla rautaa tangosta ja tekemällä leuanvedosta kevennettyä versiota, esimerkiksi leuanvetoa kuminauhojen avustuksella tai renkailla hypyn avustuksella.
Mutta tässä tulee se kaunis osa: kouluttaja käytti esimerkkinä omaa yli 90-vuotiasta isoäitiään, joka istuu pyörätuolissa ja jolla on diabeteksen vuoksi amputoitu jalka. Luulisi äkkiseltään, että mummilta on Franit tehty. Vaan ei: hänen tapauksessaan thrusterina voi toimia pelkkä pyörätuolista nouseminen ja takaisin alas istuminen. 21, 15, 9. Leuanvedon sijaan voidaan ottaa mummia käsistä kiinni, ja mummi vetää itsensä ylös pyörätuolista. 21, 15, 9. Ohjelma ei muutu, se vain skaalataan mummille sopivaksi. Miten kaunista! Miten suurenmoista! Hyvä, mummi! 3, 2, 1 - GO!
Fran muuten oli kuin olikin päivän treeni, johon lauantai-ilta huipentui. Kuinkas muutenkaan.
Itse olin paukuttanut treenin ensimmäisen kerran syyskuun lopulla, skaalattuna 25 kiloa tangossa ja leuanvedot kuminauhojen avustuksella. Aikaa suttaantui 12 minuuttia 32 sekuntia. Nyt tein samalla vastuksella mutta hyppyleuanvetona, mikä osoittautui hitto vie yllättävän hapottavaksi. Aika? 7 minuuttia 51 sekuntia. Parannusta melkein viisi minuuttia. Hä! Mutta miltä se tuntui?
Aivan kamalalta. Pitkä sylki oli tosi ja asia melko kauan vielä treenin päättymisen jälkeenkin. Vertailun vuoksi muuten, että samaan koulutukseen osallistunut suomenmestari Mikko Aronpää paukutti treenin alle kolmen minuutin. Morot vaan.
Toinen kuningasajatus liittyi lajin turvallisuuteen: isojen painojen ja kovan intensiteetin vuoksi lajia kritisoidaan usein melko vaaralliseksi, kun porukka räyhää onnettomalla tekniikalla Eye of the tigerin pauhatessa taustalla. Mutta huonolla tekniikalla voi teloa itsensä vaikka kävelemisessä, jos vetää päälleen keskellä kirkasta päivää. Ammattitaitoisen valmentajan tehtävänä on varmistaa, että harjoittelija osaa hommansa, ennen kuin intensiteettiä lisätään.
Sitäpaitsi kaikki CrossFitissä käytettävät liikkeet ilmentävät loppujenlopuksi luontaista tapaamme liikkua - sitä, miten meidän on alunperin ollut tarkoitus käyttää tätä maallista kulkuneuvoamme. Kuitenkaan porukka ei osaa enää esimerkiksi mennä kyykkyyn turvallisesti, kun täällä vain istuskellaan tuoleilla ja pötkötellään erilaisilla pinnoilla päivästä toiseen, tuollaiset 90 vuotta putkeen, kunnes pötkötelläänkin vähän pitempi tovi.
 |
| Kukkuu, onko tuttuja? |
Viikonlopun päätteeksi suoritettiin kiperä 55 kysymyksen koe, jonka läpäistyäni saan mainostaa itseäni nimikkeellä CrossFit Level 1 trainer. Viikon päästä pitäisi tulla tulokset. Ans kattoo nyt, aika tiukkoja kysymyksiä oli. Senkin perusteella voin vakuuttaa, että treenejä vetävä porukka todellakin tietää, mitä ovat tekemässä.
Sanoinko jo, että tämä on ehkä mahdollisesti maailman paras laji? No, on se. Ja taas se sai minut ylittämään itseni: vaikka tiedän päjääväni lontoon murteella aivan mainiosti, jännitti kyllä kovasti osallistua näinkin intensiiviseen koulutukseen täysin omaan kielipäähänsä luottaen. Ilokseni huomasin kuitenkin jossain vaiheessa, etten ollut edes hoksannut koko homman olevan englanniksi. Tosin se sanottakoon, että jos ei olisi latinankielinen anatomia hierojakoulun puitteissa opiskeltu, olisin ollut aivan kertakaikkisen pulassa. On eri asia pärjätä englannilla normaaleissa tilanteissa, kuin oikeasti puhua erikoissanastolla. Mutta tästä kokemuksesta rohkaistuneena olen jo alkanut miettiä seuraavia kursseja - ehkä jopa ulkomailla?
Toinen juttu liittyi omaan untuvikkouteeni: saan hädintuskin sen yhden leuan vedettyä. Olen lajin parissa nyt kahdeksatta kuukautta. Näinkö jäisin aivan jalkoihin ja kuolisin häpeästä koko koulutuksessa? Vaan ei: CrossFit on se laji, jossa viimeiseksi tulevalle hurrataan eniten. Aaaaaaaa. Liikutun.
Sunnuntai-iltana olin kieltämättä onnellinen kotisohvalle päästyäni. Näin maanantaiaamuna kroppa tuntee vetäneensä itsensä melko äärirajoille, joten nyt voisi tovin hengähtää ja lähteä sitten aivan uusin silmin katsomaan, miten se tempaaminen tapahtuikaan.
torstai 28. helmikuuta 2013
Oman elämänsä urheilija
Olen ollut viime aikoina nenä kiinni ensiviikon viikonloppuna järjestettävän CrossFit level 1-ohjaajakurssin ennakkomateriaalissa. Siinä on reipas sata sivua täyttä asiaa ja ahaa-elämyksiä. Materiaali lähtee liikkeelle aivan ruohonjuuritasolta, siitä kysymyksestä, mikä ylipäätään tekee urheilijan.
Opuksen mukaan jokaisella terveydestään välittävällä ihmisellä olisi syytä olla liikunta- ja ravitsemustottumustensa pohjalla tavoite pyrkiä olemaan urheilija - tai athletestä englanninkielisessä materiaalissa sanotaan. Eikös se käänny periaatteessa urheilijaksi? Perusteeksi tarjottiin, että läpi elämänsä kunnostaan huolehtineet vanhukset voivat olla fyysisesti melkein paremmassa iskussa, kuin "nykyajan" 25-vuotiaat. Varmastikin näin - vai mitäs tuumaatte tästä kuusikymppisestä herrasta?
No, jos nyt ei olekaan tarkoituksenmukaista, että kaikki meistä näyttäisivät tuossa iässä ammattikehonrakentajilta - saati missään iässä - on mielestäni kuitenkin tässä ajatuksessa aivan perää. Vaika urheilu tai liikunta ylipäätään ei olisi elämässäsi kiinnostuksenkohde numero yksi, olisi sillä syytä olla ainakin kolmen parhaan joukossa. Jokainen tosin määritelköön omalle kohdalleen, mikä se "urheilija" juuri sinun elämässäsi, sinun lähtökohdissasi on.
Vaiko eikö? No mitenkäs nämä:
1. Kiität vanhana
Niin, onhan se vähän hassua. Tuntuu epätodelliselta edes ajatella, että mennään johonkin paikkaan, jossa heilutellaan vähän jotain puntteja tyhjä katse silmissä tai juostaan pururataa ympäri hiljaisuuden kohistessa korvien välissä sitä varten, että vanhana saadaan edelleen ne purkit auki, jaksetaan nousta portaita ja siis ylipäätään ollaan elossa. Kuitenkin liikunnan tai elämäntaparemontin aloittamisella missä elämän vaiheessa tahansa on suora vaikutus päivittäisen lääkityksen määrään siellä elämän ehtoopuolella - ja jopa sitä ennenkin. Ei ole harvinaista, että suuren painonpudotuksen myötä esimerkiksi saadaan luopua verenpainelääkityksestä tai parannutaan kakkostyypin diabeteksestä jo keski-ikäisenä, puhumattakaan, miten suuri vaikutus sillä on esimerkiksi laadukkaiden elinvuosien määrään. Lihaksiston heikkoudesta ja osteoporoosista johtuvat ongelmathan ne yleensä vievät meidät vanhainkoteihin muiden hoidettaviksi. Rampattuani oman isoäitini takia erilaisilla vuodeosastoilla ja vanhainkodeissa kymmenen vuoden ajan, ei ole kauhean vaikea tehdä tätä valintaa.
Itse mittaisin terveyttäni mieluummin noustujen portaiden kuin otettujen pillereiden määränä. Tämän pitäisi olla aivan itsestäänselvä asia, mutta hyvä siitä on kuitenkin välillä muistutella. Miltä sinun vanhuuden päiväsi näyttävät nykyisillä elintavoillasi?
2. Ei ole aikaa
Otin yksi päivä kellosta aikaa, kauanko minulla meni ruoanlaittoon koko päivänä. Napsautin sekuntikellon päälle joka kerta, kun astuin jalallani keittiöön ruoanlaittotarkoituksissa. Tulos: 25 minuuttia. Koko päivästä. Tässä ajassa valmistin aamiaisen tälle ja huomiselle päivälle (keitän aina kahden aamun puurot yhdellä kertaa, jolloin joka toinen aamu ei tarvitse kuin lämmittää eilisen jämät), paistaa kanat ja keittää riisit myöskin tälle ja huomiselle päivälle, joka sekin lyhentää huomisen ruokaan käytettävää aikaa, pussittaa ruuat annoskokojen mukaisesti pieniin pusseihin - ja paistumista tai kiehumista odotellessa siivota keittiön. Illalla meni kaksi minuuttia, kun otin jääkaapista rahkapurkin ja turautin siihen sekaa hunajaa ja pähkinöitä.
Sama pätee liikuntaan. 90-luvulla eli sitkeästi luulo, että vasta tunnin jälkeen liikuntasuoritus alkaa polttaa rasvaa. Tästä syystä porukka usein viettääkin salilla, jumpissa tai lenkillä melkeinpä puolipäivää. Tästä seuraa negatiivinen kierre, kun sinne salille ei edes huvita mennä, kun siellä menee niin turkasen kauan. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että vähemmän on edemmän, ja laatu korvaa määrän - onneksi! Itse ainakaan harvoin jatkan yhtä liikuntasuoritusta tuntia enempää, keskimääräisen yhtäjaksoisen session kestäessä keskimäärin 40 minuuttia.
Paljon puhutaan vieläkin pitkäjaksoisten ja matalatehoisten aerobisten suoritusten suotuisasta vaikutuksesta rasvanpolttoon. Totta sinänsä, mutta suosittelisin tällaisia harjoituksia ennen kaikkea liikuntaa vasta aloitteleville ja henkilöille, joilla on huomattava määrä pudotettavaa. Kehon tottuessa liikuntaan voidaan lisätä intensiteettiä keston kustannuksella. Reippaalla puolen tunnin hölkällä kun on pitkäkestoiseen tallusteluun verrattuna aivan yhtälainen vaikutus absoluuttiseen kulutetun rasvan määrään.
Summa summarum: Jos päivästä ei ole aikaa yhteensä noin tuntia sekä terveellisen ruoan valmistamiseen että pieneen liikuntapyrähdykseen, suosittelen harkitsemaan elämäsi uudelleenpriorisointia. Mitä tarkoitusta palvelee tällainen itsensä turboähkääminen? Miksi haluat antaa itsestäsi työlle tai muille kiireille niin paljon, että kadotat itsesi siinä samalla?
Eräs yksinhuoltaja-asiakkaani kertoi lapsensa kysyneen äidin viettäessä nykyään paljon aikaa salilla, että onko tämä nyt sitten aina tällaista. Äiti oli vastannut, että äidin täytyy nyt vähän treenata, että jaksaa sitten taas paremmin leikkiä lapsen kanssa. Vastaus oli kuulunut seuraavasti: "Ai, no sitten." Asiasta päästiin yhteisymmärrykseen, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Jos siis tuntuu siltä, että liikuntaan käytettävä aika on pois perheeltä, parisuhteelta tai töistä, ajattele asiaa näin: paremmassa kunnossa ja terveenä jaksat antaa enemmän näille tärkeille asioille, ja ennen kaikkea saatat jopa pidentää aikaa, joka sinulla on vietettävänä rakkaittesi kanssa, ennen kuin se pakollinen meidät kaikki joskus korjaa.
Joko on lenkkikengät jalassa?
Opuksen mukaan jokaisella terveydestään välittävällä ihmisellä olisi syytä olla liikunta- ja ravitsemustottumustensa pohjalla tavoite pyrkiä olemaan urheilija - tai athletestä englanninkielisessä materiaalissa sanotaan. Eikös se käänny periaatteessa urheilijaksi? Perusteeksi tarjottiin, että läpi elämänsä kunnostaan huolehtineet vanhukset voivat olla fyysisesti melkein paremmassa iskussa, kuin "nykyajan" 25-vuotiaat. Varmastikin näin - vai mitäs tuumaatte tästä kuusikymppisestä herrasta?
No, jos nyt ei olekaan tarkoituksenmukaista, että kaikki meistä näyttäisivät tuossa iässä ammattikehonrakentajilta - saati missään iässä - on mielestäni kuitenkin tässä ajatuksessa aivan perää. Vaika urheilu tai liikunta ylipäätään ei olisi elämässäsi kiinnostuksenkohde numero yksi, olisi sillä syytä olla ainakin kolmen parhaan joukossa. Jokainen tosin määritelköön omalle kohdalleen, mikä se "urheilija" juuri sinun elämässäsi, sinun lähtökohdissasi on.
Vaiko eikö? No mitenkäs nämä:
1. Kiität vanhana
Niin, onhan se vähän hassua. Tuntuu epätodelliselta edes ajatella, että mennään johonkin paikkaan, jossa heilutellaan vähän jotain puntteja tyhjä katse silmissä tai juostaan pururataa ympäri hiljaisuuden kohistessa korvien välissä sitä varten, että vanhana saadaan edelleen ne purkit auki, jaksetaan nousta portaita ja siis ylipäätään ollaan elossa. Kuitenkin liikunnan tai elämäntaparemontin aloittamisella missä elämän vaiheessa tahansa on suora vaikutus päivittäisen lääkityksen määrään siellä elämän ehtoopuolella - ja jopa sitä ennenkin. Ei ole harvinaista, että suuren painonpudotuksen myötä esimerkiksi saadaan luopua verenpainelääkityksestä tai parannutaan kakkostyypin diabeteksestä jo keski-ikäisenä, puhumattakaan, miten suuri vaikutus sillä on esimerkiksi laadukkaiden elinvuosien määrään. Lihaksiston heikkoudesta ja osteoporoosista johtuvat ongelmathan ne yleensä vievät meidät vanhainkoteihin muiden hoidettaviksi. Rampattuani oman isoäitini takia erilaisilla vuodeosastoilla ja vanhainkodeissa kymmenen vuoden ajan, ei ole kauhean vaikea tehdä tätä valintaa.
Itse mittaisin terveyttäni mieluummin noustujen portaiden kuin otettujen pillereiden määränä. Tämän pitäisi olla aivan itsestäänselvä asia, mutta hyvä siitä on kuitenkin välillä muistutella. Miltä sinun vanhuuden päiväsi näyttävät nykyisillä elintavoillasi?
 |
| Kuva: Randal Setzler/CrossFit |
Otin yksi päivä kellosta aikaa, kauanko minulla meni ruoanlaittoon koko päivänä. Napsautin sekuntikellon päälle joka kerta, kun astuin jalallani keittiöön ruoanlaittotarkoituksissa. Tulos: 25 minuuttia. Koko päivästä. Tässä ajassa valmistin aamiaisen tälle ja huomiselle päivälle (keitän aina kahden aamun puurot yhdellä kertaa, jolloin joka toinen aamu ei tarvitse kuin lämmittää eilisen jämät), paistaa kanat ja keittää riisit myöskin tälle ja huomiselle päivälle, joka sekin lyhentää huomisen ruokaan käytettävää aikaa, pussittaa ruuat annoskokojen mukaisesti pieniin pusseihin - ja paistumista tai kiehumista odotellessa siivota keittiön. Illalla meni kaksi minuuttia, kun otin jääkaapista rahkapurkin ja turautin siihen sekaa hunajaa ja pähkinöitä.
Sama pätee liikuntaan. 90-luvulla eli sitkeästi luulo, että vasta tunnin jälkeen liikuntasuoritus alkaa polttaa rasvaa. Tästä syystä porukka usein viettääkin salilla, jumpissa tai lenkillä melkeinpä puolipäivää. Tästä seuraa negatiivinen kierre, kun sinne salille ei edes huvita mennä, kun siellä menee niin turkasen kauan. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että vähemmän on edemmän, ja laatu korvaa määrän - onneksi! Itse ainakaan harvoin jatkan yhtä liikuntasuoritusta tuntia enempää, keskimääräisen yhtäjaksoisen session kestäessä keskimäärin 40 minuuttia.
Paljon puhutaan vieläkin pitkäjaksoisten ja matalatehoisten aerobisten suoritusten suotuisasta vaikutuksesta rasvanpolttoon. Totta sinänsä, mutta suosittelisin tällaisia harjoituksia ennen kaikkea liikuntaa vasta aloitteleville ja henkilöille, joilla on huomattava määrä pudotettavaa. Kehon tottuessa liikuntaan voidaan lisätä intensiteettiä keston kustannuksella. Reippaalla puolen tunnin hölkällä kun on pitkäkestoiseen tallusteluun verrattuna aivan yhtälainen vaikutus absoluuttiseen kulutetun rasvan määrään.
Summa summarum: Jos päivästä ei ole aikaa yhteensä noin tuntia sekä terveellisen ruoan valmistamiseen että pieneen liikuntapyrähdykseen, suosittelen harkitsemaan elämäsi uudelleenpriorisointia. Mitä tarkoitusta palvelee tällainen itsensä turboähkääminen? Miksi haluat antaa itsestäsi työlle tai muille kiireille niin paljon, että kadotat itsesi siinä samalla?
Eräs yksinhuoltaja-asiakkaani kertoi lapsensa kysyneen äidin viettäessä nykyään paljon aikaa salilla, että onko tämä nyt sitten aina tällaista. Äiti oli vastannut, että äidin täytyy nyt vähän treenata, että jaksaa sitten taas paremmin leikkiä lapsen kanssa. Vastaus oli kuulunut seuraavasti: "Ai, no sitten." Asiasta päästiin yhteisymmärrykseen, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Jos siis tuntuu siltä, että liikuntaan käytettävä aika on pois perheeltä, parisuhteelta tai töistä, ajattele asiaa näin: paremmassa kunnossa ja terveenä jaksat antaa enemmän näille tärkeille asioille, ja ennen kaikkea saatat jopa pidentää aikaa, joka sinulla on vietettävänä rakkaittesi kanssa, ennen kuin se pakollinen meidät kaikki joskus korjaa.
Joko on lenkkikengät jalassa?
tiistai 12. helmikuuta 2013
Se on sitä, tää on tätä!
Esitän alkuun kuva-arvoituksen: mistä kohusta tässä on kyse?
Aivan, aivan. Euroopan johtaviin kuuluva pakastetuotteiden valmistaja Findus on narahtanut hevosenlihan käytöstä lasagne-pakasteissaan. Vyyhdin purkautuessa syylliseksi osoittautui alihankkija, joka pääsee nyt käräjille sopimusrikkomuksesta ja petoksesta.
No, aiheesta sinänsä: jos sanotaan, että lehmää on, niin lehmää on oltava. Mielenkiintoista kuitenkin sinänsä, että taannoin myös kotoisemmista eineslihapullista nousi kohu. Kun sääntöjen mukaan tuotteen ainesosaluettelon ensimmäisenä olevaa tuotetta pitäisi olla tuotteessa suhteessa eniten, paljastuivat lihapullat todellisuudessa pikemminkin kanannahka-vesi-ynnä muuta-pulliksi. Aikansa tästä jaksettiin mölistä, mutta sitten tyydyttiin vähin äänin porukalla siihen, että einesruoassa nyt yleensä on vähän mitä sattuu.
Tässä ollaan taas lihansyönnin peruskysymysten äärellä: olisiko kohu ollut yhtä valtaisa, jos naudanliha olisikin osoittautunut esimerkiksi sianlihaksi, joka kuitenkin naudan tavoin on tuotettu teuraalle? Että tarpeeksi läheltä liippasi? Sen sijaan juuri hevosen muhjuttaminen lasagnen sekaan tuntuu räikeältä loukkaukselta sekä ihmisyyttä että eläinten oikeuksia kohtaan. Vakavampi rikos olisi enää ollut survaista vähän mustia sapuskaan sekaan.
Aihetta voi vielä vähän laajentaa: ihmisillä on ihastuttava taipumus valtaisaan kaksinaismoralismiin. Jonkin aikaa sitten Oulun kaupunginvaltuutettu Paavo J. Heinonen myönsi julkisesti polttelevansa pilveä viihdetarkoituksessa silloin tällöin. Siitäkös tiedotusvälineet suivaantuivat, ja Kalevan pääkirjoitusta myöten asetettiin kyseenalaiseksi Heinosen koko sopivuus luottamustehtäväänsä.
Ja kun media on napauttanut kuulakärkikynänsä kiinni, jotkut muut vastaavasta luottamuksesta nauttivat puuhastelivat ties mitä omissa oloissansa. Esimerkiksi riipaisevat kovan kännin ja laulavat kotikaraokea twelvaripäkki päässä. Ja käyvät sitten pienellä ilta-ajelulla. Jos oikein huono tuuri käy, läsähtää rikosrekisteriin merkintä kuolemantuottamuksesta. Suurin osa kuitenkin pääsee pälkähästä, ja jatkaa puhtoisella imagollaan vaativassa työssänsä, olematta kuitenkaan lainkaan sen pätevämpiä tai epäpätevämpiä työssänsä kuin Heinonen, joka erottui kollegoistaan vain myöntämällä inhimillisyytensä.
No, se politiikasta. Mutta kaksinaismoralismia yhtäkaikki: miksi esimerkiksi natriumglutamaattia nyt niin kauheasti demonisoidaan, mutta kuitenkin pahoinpitelemme itseämme monenlaisella teollisuusjätteellä, joka on sokerilla ja/tai suolalla suussa hyvältä maistuviksi valmistettu? Eiköhän jokainen siihen sipispussiin tarttuessaan tee sen valinnan, että tässä nyt saattaa olla jotain sellaisia ainesosia, jotka ovat pahaksi terveydelleni. Niistä vähäisin nyt ehkä on kuitenkin se natriumglutamaatti.
Luomusuklaa lihottaa yhtä paljon kuin tavallinen suklaa. Alkoholin liikakäyttö on varmasti vähintään yhtä huonoksi ihmisen psyykkeelle, ihmissuhteille, läheisille ja yhteiskunnalle, kuin aiemmin mainitun huumausaiheen liikakäyttö. Ja voi ei, margariini on kamalaa teollista huttua, hän sanoi ja kaatoi lisää siideriä lasiinsa.
Selvyydeksi haluan korostaa, että en itse edes polta tupakkaa saati missään nimessä halua kannustaa ketään kokeilemaan laittomiksi luokiteltavia huumeita, mutta lähinnä siitä syystä, että ne nyt sattuvat meidän lakiemme mukaan olemaan laittomaksi luokiteltavia. Ikuisuuskysymys, joka alkaa ikiliikkujan ominaisuudessaan olla jopa jo melko turhauttava, kuuluukin, mikseivät sitten esimerkiksi juurikin tupakka, kahvi tai vaikkapa sokeri ole yhtälailla kriminalisoituja tai vähintäänkin saanniltaan rajoitettuja?
Kaksinaismoralismi sen kuin jatkuu: ehkä turhauttavimmillaan se on silloin, kun karsitaan ruokavaliosta pastat, riisit, peruna ynnä muut hiilihydraatin lähteet, mutta kuitenkin päivittäin mussutetaan makeita tai suolaisia herkkuja, täynnä tyhjiä kaloreita ja transrasvaa. Öööö?!
Mitä Findusin hevosiin vielä tulee, suosittelen jokaista tietysti valmistamaan ruokansa alusta asti itse - tietääpä, mitä saa. Mutta sitäkin enemmän suosittelen terveen järjen käyttämistä ruokailuun liittyvissä valinnoissa. Tai ainakin suuren kuvan hahmottamista voi harjoitella. Jos itse hoidan itseni säännöllisen epäsäännöllisesti lievän etanolimyrkytyksen tilaan, ei voi olla varaa nillittää kanannahkajauheesta lihapullissa. Jos niitä kerran on pakko ostaa, olisi syytä tuntua pahalta ihan jostain muusta syystä, kuin sen arominvahventeen takia.
Aivan, aivan. Euroopan johtaviin kuuluva pakastetuotteiden valmistaja Findus on narahtanut hevosenlihan käytöstä lasagne-pakasteissaan. Vyyhdin purkautuessa syylliseksi osoittautui alihankkija, joka pääsee nyt käräjille sopimusrikkomuksesta ja petoksesta.
No, aiheesta sinänsä: jos sanotaan, että lehmää on, niin lehmää on oltava. Mielenkiintoista kuitenkin sinänsä, että taannoin myös kotoisemmista eineslihapullista nousi kohu. Kun sääntöjen mukaan tuotteen ainesosaluettelon ensimmäisenä olevaa tuotetta pitäisi olla tuotteessa suhteessa eniten, paljastuivat lihapullat todellisuudessa pikemminkin kanannahka-vesi-ynnä muuta-pulliksi. Aikansa tästä jaksettiin mölistä, mutta sitten tyydyttiin vähin äänin porukalla siihen, että einesruoassa nyt yleensä on vähän mitä sattuu.
Tässä ollaan taas lihansyönnin peruskysymysten äärellä: olisiko kohu ollut yhtä valtaisa, jos naudanliha olisikin osoittautunut esimerkiksi sianlihaksi, joka kuitenkin naudan tavoin on tuotettu teuraalle? Että tarpeeksi läheltä liippasi? Sen sijaan juuri hevosen muhjuttaminen lasagnen sekaan tuntuu räikeältä loukkaukselta sekä ihmisyyttä että eläinten oikeuksia kohtaan. Vakavampi rikos olisi enää ollut survaista vähän mustia sapuskaan sekaan.
Aihetta voi vielä vähän laajentaa: ihmisillä on ihastuttava taipumus valtaisaan kaksinaismoralismiin. Jonkin aikaa sitten Oulun kaupunginvaltuutettu Paavo J. Heinonen myönsi julkisesti polttelevansa pilveä viihdetarkoituksessa silloin tällöin. Siitäkös tiedotusvälineet suivaantuivat, ja Kalevan pääkirjoitusta myöten asetettiin kyseenalaiseksi Heinosen koko sopivuus luottamustehtäväänsä.
Ja kun media on napauttanut kuulakärkikynänsä kiinni, jotkut muut vastaavasta luottamuksesta nauttivat puuhastelivat ties mitä omissa oloissansa. Esimerkiksi riipaisevat kovan kännin ja laulavat kotikaraokea twelvaripäkki päässä. Ja käyvät sitten pienellä ilta-ajelulla. Jos oikein huono tuuri käy, läsähtää rikosrekisteriin merkintä kuolemantuottamuksesta. Suurin osa kuitenkin pääsee pälkähästä, ja jatkaa puhtoisella imagollaan vaativassa työssänsä, olematta kuitenkaan lainkaan sen pätevämpiä tai epäpätevämpiä työssänsä kuin Heinonen, joka erottui kollegoistaan vain myöntämällä inhimillisyytensä.
No, se politiikasta. Mutta kaksinaismoralismia yhtäkaikki: miksi esimerkiksi natriumglutamaattia nyt niin kauheasti demonisoidaan, mutta kuitenkin pahoinpitelemme itseämme monenlaisella teollisuusjätteellä, joka on sokerilla ja/tai suolalla suussa hyvältä maistuviksi valmistettu? Eiköhän jokainen siihen sipispussiin tarttuessaan tee sen valinnan, että tässä nyt saattaa olla jotain sellaisia ainesosia, jotka ovat pahaksi terveydelleni. Niistä vähäisin nyt ehkä on kuitenkin se natriumglutamaatti.
Luomusuklaa lihottaa yhtä paljon kuin tavallinen suklaa. Alkoholin liikakäyttö on varmasti vähintään yhtä huonoksi ihmisen psyykkeelle, ihmissuhteille, läheisille ja yhteiskunnalle, kuin aiemmin mainitun huumausaiheen liikakäyttö. Ja voi ei, margariini on kamalaa teollista huttua, hän sanoi ja kaatoi lisää siideriä lasiinsa.
Selvyydeksi haluan korostaa, että en itse edes polta tupakkaa saati missään nimessä halua kannustaa ketään kokeilemaan laittomiksi luokiteltavia huumeita, mutta lähinnä siitä syystä, että ne nyt sattuvat meidän lakiemme mukaan olemaan laittomaksi luokiteltavia. Ikuisuuskysymys, joka alkaa ikiliikkujan ominaisuudessaan olla jopa jo melko turhauttava, kuuluukin, mikseivät sitten esimerkiksi juurikin tupakka, kahvi tai vaikkapa sokeri ole yhtälailla kriminalisoituja tai vähintäänkin saanniltaan rajoitettuja?
Kaksinaismoralismi sen kuin jatkuu: ehkä turhauttavimmillaan se on silloin, kun karsitaan ruokavaliosta pastat, riisit, peruna ynnä muut hiilihydraatin lähteet, mutta kuitenkin päivittäin mussutetaan makeita tai suolaisia herkkuja, täynnä tyhjiä kaloreita ja transrasvaa. Öööö?!
Mitä Findusin hevosiin vielä tulee, suosittelen jokaista tietysti valmistamaan ruokansa alusta asti itse - tietääpä, mitä saa. Mutta sitäkin enemmän suosittelen terveen järjen käyttämistä ruokailuun liittyvissä valinnoissa. Tai ainakin suuren kuvan hahmottamista voi harjoitella. Jos itse hoidan itseni säännöllisen epäsäännöllisesti lievän etanolimyrkytyksen tilaan, ei voi olla varaa nillittää kanannahkajauheesta lihapullissa. Jos niitä kerran on pakko ostaa, olisi syytä tuntua pahalta ihan jostain muusta syystä, kuin sen arominvahventeen takia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)