keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Ajatuksia kolmen kuukauden "vankilatuomiosta"

On muuten ähky. Huhhuh, että on ähky. Joulussa parasta on se, että saa olla muutaman päivän kalsareissa, ja ensitöikseen aamulla hamuilla konvehtia suuhun ajattelematta, mitä tämä nyt tekee insuliinille, kehonkoostumukselle tai mille tahansa. Nyt vain syödään ja ollaan.

Mitkä kolme kuukautta nämä ovat olleet. Olen pitänyt hiljaiseloa täälläkin ja keskittynyt vain olemaan, mietiskelemään, hiljentymään ja korjaamaan itseäni.

Mitä tässä kolmen kuukauden aikana on siis tapahtunut? Lääkärin kiellosta olen välttänyt raskastehoista liikuntaa, levännyt ja syönyt paljon. Olen käynyt 3-5 kertaa viikossa joogassa, mikä on alun kiukuttelun jälkeen osoittaunut aivan suurenmoiseksi lajiksi. Tampereen OmYoga-koulu ansaitsee jonkinlaisen mitalin: tunteja on päivittäin seitsemisen eri lajia, lempeästä hathajoogasta intensiiviseen hot joogaan. Sitä mukaan kun olen tuntenut oloni kohentuvan, olen pikkuhiljaa siirtynyt hengittely- ja lötköttelytunneilta haastavimmille tunneille.

T3-kilpirauhashormonia olen natustanut kolme kuukautta, nostaen annosta viisi milligrammaa viikossa tähän viikkoon asti, kunnes kasassa on tavoiteltu 60 milligramman päiväannos. Reilu kuukausi sitten tein vihdoinkin päätöksen lopettaa e-pillerit, 11 vuoden katkeamattoman käytön jälkeen.

Ja voi siskot ja veljet, mummot ja vaarit, miten hyvä olo minulla on tänään. Läheisiltäkin kuulee kommentteja, että olen taas onnellinen ja pirteä oma itseni. Ja tunnen eron selvästi: pahimmillaan oli päiviä, kun en olisi jaksanut muuta tehdä, kuin maata sängyssä. Pienetkin asiat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Itku oli herkässä. Romanssin kanssa ei tarvinnut kuin pienen väärinkäsityksen, kun paiskittiin jo ovia ja toisen tavaroita eteiseen, että alahan nostella.

Olen varmasti ollut pahimmillani melko sietämätön ämmä. Järkyttävää ajatella, miten paljon luonteenpiirteistä on oikeasti kiinni vain hormonitoiminnasta tai sen epätasapainosta: nyt tunnen itseni taas tyyneksi ja onnelliseksi. Olen innostunut ja aikaansaava, välillä yllätän itsenikin. Silloin täytyy heti raportoida rinta röyheänä: arvaa mitä tein tänään. Vaihdoin lamput, istuttuani kuukauden pimeässä. Kyllä, se väsymys oli pahimmillaan aika syvää.

Olen hemmotellut itseäni kuluneet kolme kuukautta. Samalla olen huomannut, mitä tarkoittaa "syödä mitä huvittaa": olen syönyt terveellisesti ja järkevästi, parantumista ajatellen, mutta myös armollisesti ja nautiskellen. Ja kun en tunne huonoa omatuntoa jokaisesta suupalasta, joka ei kuulu ideaaliin ruokavalioon, on tapahtunut ihmeitä: olen tällä hetkellä tyytyväisempi itseeni, kuin mitä olen ollut vuosikausiin, ehkä koskaan. Vaikka en ole moneen kuukauteen nostanut rautaa, en (oikeasti, mielestäni ihme ja kumma) olekaan lihonnut muodottomaksi palloksi. Ja se juju löytyikin ihme kyllä siitä, että hyväksyy ja rakastaa itseään juuri siinä tilassa, kuin missä on. Menneistä teoista ja valinnoistaan itseään tuomitsematta, ymmärtäen, että on kaikki tekonsa tehnyt silloisen parhaan tietämyksensä mukaan.

Poseeraaminen on vahvinta alaani
Johan se on tuttu juttu, että tee muille, kuten haluat itsellesi tehtävän. Mutta vielä suurempi juttu, oikeastaan edellytys sille, että voi antaa itsestään parastan on ajatella itsestään niin kuin toivoisi muidenkin ajattelevan sinusta. Helpommin sanottu kuin tehty?

Aamuhetket ovat olleet pitkiä ja rauhallisia. Töitäkin on riittänyt mukavasti. Olon kehityksen on tuntenut oikeastaan erityisesti siitä, miten hyvin töitä on jaksanut tehdä. Tuntuu ihanalta olla taas innostunut ja motivoitunut omasta työstään. Lisäksi hankkiuduin Tampereen Capoeiristat ry:n hallituksen puheenjohtajaksi, joten ensi vuodesta on tulossa hyvin mielenkiintoinen ja työntäyteinen.
Jollain tavalla tällä hetkellä tunnen jopa kiitollisuutta siitä, että kehoni pakotti minut pysähtymään ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja pitää itseni liikkeessä. Lajeja, myös rauhallisia, mutta silti mielenkiintoisia, on niin loputtomasti. Timo Kurvin ohjaama terapeuttinen AcroYoga-viikonloppukurssi oli yksi parhaista asioista, joihin olen osallistunut pitkiin aikoihin. Olin kurssin jälkeen aivan kierroksilla ja jossain universumin laidoilla. Tätä täytyy saada lisää!
Onneksi minua ei ole siunattu liialla häveliäisyydellä: ystävän provosoimana hankin itselleni Slackline-köyden, joka viritetään kahden puun väliin. Ja tuossa sitten olisi tarkoitus kävellä, ja tehdä jopa jonkinlaisia temppuja jossakin vaiheessa. Samalla saa aika paljon kysyviä katseita ohikulkijoilta, mutta sen verran vaatii tämä homma keskittymistä, ettei tuijottelijoihin ehdi kiinnittää huomiota. Jo puolen tunnin session jälkeen seuraavana päivänä keskivartalo tietää tehneensä. Mahtavaa core-treeniä. Voisin katsoa kaukoputkella tulevaisuuteen ja ennustaa, että ensi kesänä on puistossa tarjolla acroyogaa ja släkkäilyä. Kesä 2014, tulet olemaan niin hyvä!
Just a spoonful of sugar helps the medicine go down!

Yleensä marraskuu on kamalaa, pimeää ja masentavaa aikaa, mutta tämä vuosi oli - kuin tilauksesta - tosi hyvä. Ja erityisen hyväksi sen on tehnyt tieto siitä, että joulukuussa vastassa oli...
...Välimeren ranta! Kävimme äidin ja siskon kanssa skippaamassa jouluhössötykset Fuengirolassa. Vaikka joulutunnelma Espanjassa ei tunnista Sylvian joululaulua, on sielläkin aika melkoinen meininki.
  
...ja kauniita naisia.





Joulua onkin vietetty sen jälkeen rauhallisissa merkeissä Tampereella. Syöden ja karvaisten lastenlasten kanssa leikkien. Aika leppoista.
Pessin elämän onnellsin päivä!
Vuoden 2013 viimeinen viikko menee vielä voimia keräillessä ja itsepäisestä yskästä toipuessa, mutta nyt tunnen olevani täynnä virtaa, ideoita ja inspiraatiota. Olen niin onnellinen ja tyytyväinen siihen, että kaikki on mennyt näin hyvin, ja olen saanut heti oikeanlaista apua. Läheisten tuesta puhumattakaan.

Voisin tehdä kunnianhimoisia ja uhmakkaita uudenvuoden lupauksia hirveistä dieteistä ja raivotreenaamisesta, mutta sen sijaan lupaankin itselleni vuonna 2014 rakastaa itseäni enemmän kuin koskaan. Se tuntuu olevan pakkomielteistä raudan liikuttamista suorempi tie onneen. Hyvää treeniä, hyvää ruokaa, mutta myös riittävästi pötköttelyä, viiniä ja mässyjä. Miten näin simppelin asian oivaltamiseen on voinut olla näin pitkä tie?

Ihanan rauhaisaa ja rakkaudellista joulua kaikille lukijoille, ja kauheasti inspiraatiota ja tekemisen meininkiä vuodelle 2014!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Jouluhöpöhöpöä!

Taistele tavaran ylivaltaa vastaan - hanki läheisillesi tai itsellesi jouluksi hyvää oloa! Esimerkiksi seuraavasti:

Hieronta 5x45 min 120€
Intialainen päähieronta 3x45min 70€

PT-paketti (5x60 min tapaamista+tarvittavat ohjeet) 190€

Internet-valmennus 40€

Kysy rohkeasti lisää! Myös tuunatut setit tarpeen ja toiveen mukaan! Yhteydenotto ac.kemppainen@gmail.com tai numerosta 0407541027.

Hieronnat Tampereella, myös kotikäynnit - koko perhe kerralla! Intialainen päähieronta ja muut valmennuksen ovat jossain määrin sovittavissa myös Tampereen ulkopuolelle (esimerkiksi Helsinki-Kouvola-Oulu-Kemi).

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kaiken kauneudesta

En tiedä, mitä tapahtuu: ehkä lääkkeet alkavat purra, ehkä jo kaksi kuukautta kestänyt joogailu hiljentymisineen alkaa aukoa minussa jotain iänikuisia tunnelukkkoja, mutta huomaan liikuttuvani kyyneliin useita kertoja päivässä. En kuitenkaan siitä syystä, mistä yleensä tähän aikaan vuodesta.

Yhtäkkiä vaan koko minun kummallinen, pieni maailmani tuntuu olevan niin paljon kauneutta ja rakkautta. Kuin heräisi jostain harmaasta, unia näkemättömästä unesta, ja verhon takana on kaunis aamu.

Olen muutamana kuluneena aamuna herännyt omaan hymyyni. On vain niin hyvä olla. Olin ehtinyt syödä hydrokortisonia ja DHEA:ta viitisen päivää, kun hiusten tupottainen lähteminen loppui kuin seinään. Eikä se ole jatkunut sen koommin.

Mutta ennen kaikkea olen miettinyt sitä, miten tyhmiä ja tolkuttomia odotuksia minäkin olen itselleni asettanut. Miettinyt jokaista suupalaa jos en tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti. Miten rasittavaa! Nyt istun junassa ja syön tohkeissaan suklaata. Koska:


Elämme keskellä jotain aivan hullua kehonkuvahysteriaa. Ainoastaan tiukka ruho on mittari sille, miten suoraselkäisiä ja aikaansaavia ihmisiä olemme. Se, miltä sielunmaisema näyttää, miten oikeasti jaksat ja miten hyvä olo on, ei ole niinkään väliä. Koska pakko jaksaa.

Yksi urani mahtivimmista kokemuksista oli, kun minulla oli asiakkaanani lievästi kehitysvammainen, ihana nainen. Hänen kanssaan tekemiset piti valita ajatuksella, vamman asettaessa hänelle omat rajoituksensa.

Hän oli kuitenkin yksi ihanimmista ihmisistä, joita olen koskaan ohjannut. Piti paljon musiikista ja oli hyvin perillä pop-kulttuurista.

Jossain vaiheessa halusin treeneihimme vähän jotain vaihtelevuutta ja uutta näkökulmaa tuttujen ja turvallisten mutta varmasti molempien meidän mielestä melko tylsien laitetreenien tilalle, joten koostin Spotify-tiliini hänelle suunnatun treenisoittolistan.

Treenien aikaan menimme sitten kahdestaan tyhjään jumppasaliin. Sen tunnin ajan kuuntelimme jumppasalin äänentoistolaitteet jytisten hänen lempimusiikkiansa: Cheekiä, Lady Gagaa, Bad Boys Blueta. Juoksimme salia ympäri hiki päässä ja hengästyneinä kikattaen, minä häntä jahdaten, teimme yleisliikkeitä, punnerruksia ja vatsalihaksia, kun Cheek vahvisti kaiuttimista: sä tsiigaat voittajaa. Heittelimme jumppapalloja salin päästä toiseen, juoksimme perässä, vain paiskoaksemme ne saman tien takaisin. Hän ei antanut minkään seisoo tiellään. Ei varsinkaan sen, millaiseksi hän oli syntynyt.

Kun katsoin hänen juoksevan salia ympäri, kipittävin askelin ja nauraen heleästi kuin lapsi, saatoin salin hämärässä liikuttua kyyneliin urani hienoimman kokemuksen edessä.

I'm beautiful in my way
'Cause God makes no mistakes
I'm on the right track
Baby I was born this way. 

Pelkästä niiden treenien muistosta täytyn lämmöllä. Ehkä hän ei koskaan kisaa fitness-kisoissa tai nosta 150 kiloa maasta, mutta se ei ollut meidän tarkoituksemmekaan. Hitto, ne treenit olivat aina työviikkoni kohokohtia.

Minä luulin opettavani häntä, mutta kyllä hän taisi lopulta opettaa minua. Mitä sitten, vaikka syö kääretorttua treenin jälkeen. Tekeminen oli hauskaa. Liikunta on niin paljon muutakin, kuin vain tuloshakuista, vakavaa suorittamista.

Miten sen muistaminen - tai ylipäätään tajuaminen - on niin vaikeaa?

torstai 17. lokakuuta 2013

Lääkitys kunnossa?

Varoitus: tulossa pitkä sepustus ilman kuvia, joka ei ehkä ihan kauheasti kiinnosta sinua, jos kilpirauhasongelmat eivät ole lähellä sydäntä (eli tuosa kurkussa, heh).

Olin eilen vihdoinkin lääkäri Taija Sompin puheilla, odotettuani tätä tapaamista vain toukokuusta asti. Taija on yleis- ja verisuonikirurgian erikoislääkäri, ja kilpirauhassairauksien hoitamisen uranuurtaja Suomessa. Joten riippumatta ristiriitaisista tiedoista joita olen kuluneiden kuukausien aikana saanut lukea netistä ja eri artikkeleista, oli minulla Taijan tavattuani sellainen olo, että laskisin henkeni tämän naisen varaan. Topakka ja määrätietoinen nainen, josta vai asialleen omistautuneen vaikutelman.

Taija pyöritteli silmiään papereitani selaillessaan: ei kuulemma pitäisi tämän ikäisellä olla tällaiset arvot. Siitä, mikä minut tähän jamaan on ajanut, voi vain esittää arvailuja. Kyseessä on kuitenkin tila, joka kehittyy vuosien ja vuosien varrella, lymyää siellä kuin kuulakärkikynä, josta ei koskaan voi tietää, milloin tulee se päivä, kun kynä ei enää kirjoita. Eikä siinä auta ravistaminen, imeminen, heittäminen tai edes itku. Kun ei kirjoita niin ei kirjoita.

Mainitsin kymmenen vuotta jatkuneesta e-pillereiden syömisestä. Ne Taija käski lopettaa heti: nuorella iällä aloittaessa haittavaikutukset eivät näy heti, mutta mitä lähemmäs kolmekymppiä tullaan, sitä suurempi alkaa elimistön taakka olla. Muutenkin Taija kommentoi ulkonäköäni, ettei ulospäin ikinä uskoisi, että tilanne on tämä. Nuoruus kompensoi. Mikä olisi tilanne ollut kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos tätä ei olisi löytynyt, vaan olisin vain hyväksynyt, että no minä nyt olen tällainen väsynyt ja hajamielinen homssantuusa.

Taija kysyi minulta, olenko viimeaikoina ollut erityisen väsynyt, hajamielinen, takkuaako sanat tai onko niitä vaikea löytää, unohtuvatko asiat, onko pinna ollut erityisen kireällä, onko esiintynyt itkuherkkyyttä? Noooooooo, ehkä näinkin asian voisi muotoilla...

Kaikille ei tietystikään näin käy: olen miettinyt asian itse oman kala-allergiani kautta yksinkertaistaen. Jos syön lohta, tukehdun. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan lohta syödessään tukehdu. Näin eri tavalla kehomme toimivat, ja tässä on kuitenkin kyseessä hyvin selvästi havaittava esimerkki. Entä sitten, kun muutos tapahtuu vuosien varrella, hienovaraisesti hormonitoiminnan tasolla?

Ei kuitenkaan tässä vaiheessa ole niin tärkeää, mikä tähän johti. Ja kuten minulle sanottiin, en saa syyttää itseäni tehdyistä valinnoista. Murehtiminen ja soimaaminen eivät minua tästä tilasta paranna. Mitä voin oppia on, että jätän elimistön kuormittamisen e-pillereillä muiden hommaksi, ja muutenkin opetella uutta asennetta elämään, jossa en niin kauheasti arvioi itseäni, tekemisiäni ja ajatuksiani. There is only now. Nyt täytyy saada mamma kuntoon.

Mites se hoito sitten? Koska Taija on funktionaalisen lääketieteen harjoittaja, tutkittiin muita vaihtoehtoja tavanomaisen tyroksiinihoidon rinnalla. 70-luvulta asti Suomessa lääkärit ovat yhdenmukaistaneet kilpirauhassairauksien hoitoa synteettisen T4-hormonilääkkeen eli tyroksiinin suuntaan. Tässä tulee kuitenkin se ongelma, että emme ole yhdenmukaisia kilpirauhastemme kanssa: esimerkiksi minulle pelkkää T4-hormonia sisältävä tyroksiini olisi ollut yhtä tyhjän kanssa. Olo olisi Taijan mukaan helpottanut hetkeksi, mutta todennäköisesti palautunut sitten ennalleen.

Urvahtaneen lisämunuaisen elvytykseksi napataan aamuisin 10 mg hydrokortisonia, nappi DHEA-hormonia tasapainottamaan kehon tilannetta kyseisen hormonin osalta, ja lopulta Thybon-niminen T3-kilpirauhashormoni. Kyseessä ei siis ole "jotain hormonimömmöjä", vaan purkista sitä tavaraa, mitä jostain syystä kehoni ei tällä hetkellä eritä, jotta pääsisin keinotekoisesti sille tasolle, missä terveen ihmisen kuuluisi olla. Kuitenkin niin pienillä annoksilla ja varovasti toinen toistaan tukien, että tarkoitus on saada oma kehoni mukaan prosessiin, eikä esimeriksi tyrehdyttää kehon omaa toimintaa kokonaan, jolloin olisin loppuelämäni lääkkeistä riippuvainen.

Näillä mennään, ja päälle kolmen kuukauden liikuntakielto, paljon lepoa ja ruokaa, jotta keho saa aikaa parantaa itsensä. Miten kauan, tai pääsenkö koskaan oikeasti lääkkeistä eroon, on sen ajan murhe: kuten Taija sanoi, nyt on vain tärkeää saada minut kuntoon.

Miksi käännyin erikoissairaanhoitajan ja kalliin klinikan puoleen tavallisen sijasta? Funktionaalista lääketiedettä on eri lähteissä (olen tutkinut aihetta väsymykseen asti) syytetty rahastukseksi ja jopa huijaukseksi. Toisella puolella taas ovat asiakkaat, jotka kertovat kärsineensä vuosikausia väsymyksensä kanssa, mutta syöneensä Tyroksiinia endokrinologien tai erikoislääkäreiden niin suositellessa. Jos valittaa silti oireistaan, on hankala asiakas tai luulosairas, ja saa lähetteen psykiatrille tai reseptin mielialalääkkeisiin. Olen kuullut huolestuttavan paljon tarinoita jopa omilta asiakkailtani, jossa mielialalääkitys on aloitettu, vaikkei asiakas itse koe itseään masentuneeksi, vain selittämättömän vetämättömäksi ja alakuloiseksi väsymyksensä takia. Kun asiakkaat ovat hakeutuneet funktionaalisen lääketieteen pariin ja aloittaneet esimerkiksi joko T3- tai eläinperäisen Armour Thyroid-lääkityksen (jota Suomessakin käytettiin hyvällä menestyksellä vuosikymmenten ajan ennen kuin tyroksiini valtasi markkinat), on vointi, työkyky ja elämänilo palannut kuukausissa, jopa viikoissa, vuosien kärsimyksen jälkeen.

Hain toukokuussa apua Tampereella eräältä yksityisiä sairaanhoitopalveluita tarjoavalta firmalta: valittelin olevani väsynyt, muisti pätkii, hiuksia irtoaa tolkuttomasti, ruumiinlämpö on aamuisin alle 36, paino ei putoa kovista yrityksistä huolimatta, treeni ei kehity ja päinvastoin tuntuu, etten jaksa kuten ennen. Käytännössä löin tiskiin kaikki tavanomaiset vajaatoiminnan oireet. Ynseä mieslääkäri suostui jupisten mittaamaan minulta TSH- ja T3-arvot, jotka jo silloin olivat vinksallaan.

Sain vastauksen puhelimessa: kohollaanhan nämä ovat, tule syksyllä takaisin. Voinnistani mies ei ollut mitenkään kiinnostunut. Tämä siis yksityisellä puolella: ymmärrän, että julkisella puolella on valtava resurssipula, eikä kalliita kokeita lähdetä teettämään kuin erittäin perustelluissa tilanteissa. Mutta jos yksityisellä puolella tarjotaan kylmää kättä, ja olen kuullut rohkaisevia kokemuksia esimerkiksi minun tapauksessani Amplia-klinikasta, ei minua kiinnosta alkaa juosta palloteltavana eri lääkäreiden välillä. Välillä olen niin väsynyt, etten oikein herää koko päivänä. Olo on sellainen, että mielelläni kaivan vähän omasta pussistanikin, jos tiedän, että olen hyvissä käsissä, jossa voinnistani oikeasti välitetään.

Kun sain eilen reseptit, varattiin samalla kontrollikäyntiaika ensi vuoden helmikuulle (4. helmikuuta - kolme päivää ennen kuin täytän 27. Syntymäpäivälahjaksi hyvät arvot?). Eli seurannasta pidetään hyvää huolta. Helmikuuhun asti minun tehtäväni ei ole kuin olla armollinen itselleni, ja muistaa ottaa lääkkeet.

Armollisuudesta puheenollen: kävin vaa'alla tänään. Aivan hemmetin huono idea. En ole käynyt toukokuun jälkeen. En ole painanut näin paljon kolmeen vuoteen, vaikka elän nyt terveellisemmin kuin koskaan. Seuraavan kerran voisi käydä sitten vaikka ensi toukokuussa, kun tämä koko meteli on jo toivottavasti laantunut, ja hyvissä kantimissa. Kuten minua muistutettiin, tässä tilassa laihduttaminen on lähes fysiologinen mahdottomuus.

Nyt ei siis ole aika murehtia painosta. Nyt hoidetaan keho taas pelaamaan samaan joukkueeseen. Muut tapahtuvat sitten kun tapahtuvat. Ajallaan.

Ehkä nyt on lopultakin aika opetella rakastamaan itseään riippumatta siitä, minkä kokoinen ja näköinen on? Se on vain lukema vaa'assa. Se ei ole, kuka minä olen, minun historiani, minun potentiaalini, minun tapani olla olemassa.

Kun liikuntaharrastukset ovat rajoittuneet nyt vain lempeään joogaan, piti hankkia muita harrastuksia, joissa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Ilmoittauduin siis Espanjan kurssille sekä - ehkä siksi, että kello oli aika paljon, kun selasin kursseja - eheyttävän maalauksen kurssille. Maalataan tavoittelematta tulosta, vaan olotilaa ja ajatuksia. Viime vuoden virheistä (kotiin käpertymiestä) oppineena olen varannut koko alkutalven täyteen kivoja tapahtumia, ja haluan nähdä ystäviäni aktiivisesti. Päivitin myös pääni. Täytyy laittaa kaikkea ihanaa, olla ajattelematta tätä liikaa.

Pysäkillä koko akka
Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Ei saa vain miettiä, että olen sairas ja väsynyt, yhy yhy.

Tästähän minä paranen. Mietin, että olen kuin puu: tätä kirjoittaessani ulkona sataa ensilumi. Tukka tippuu päästä kuin syksyn lehdet. Lumen myötä vetäydyn korjaamaan itseäni, kuin talviunille, vain nähdäkseni kevään ehkä kirkkaimmissa väreissä kuin vuosiin. Näin se on nähtävä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Pulkka seinään ja levolle

Kilpirauhashommat ottivat tänään suuren aseleen eteenpäin, kun pääsin kontrollikäynnille Amplia-klinikalle fysiologi Jani Sompin puheille; kuukausi sitten minulta otettiin laaja kilprauhaspaneeli, lisämunuaisten toimintakokeet, B12, D- ja A-vitamiini, CRP, raudan, natriumin ja kaliumin tilanne kehossa, keliakiatestit YMS YMS YMS elikkäs lyhyesti, koko hoito, joka voisi vaikuttaa kilpirauhasen toimintaan.

Lyhyt kertaus siitä, miten tähän tilanteeseen tultiin: aloitin aika lailla vuosi sitten biosignature-valmennuksen Optimal Performancessa. Tarkoituksena oli pudottaa rasvaa ja kasvattaa lihasmassaa. Projekti lähti hyvin liikkeelle, kunnes jotain tapahtui: totaalinen pysähdys. Mitään ei tapahtunut, ja mitä pitemmälle syksy meni, sitä väsyneemmäksi tunsin itseni.

Väsymys ei sinänsä ollut mitenkään uutta minulle. Muistan valitelleeni jo pari vuotta sitten, että riippumatta siitä, miten paljon nukun, treenaan (lepopäiviä kunnioittaen) ja miten puhtaasti syön, tunnen itseni kummallisen väsyneeksi.

Väsymys eskaloitui lopulta viime vuoden lopulla, josta jälkeenpäin ajateltuna en muista muuta, kuin sumussa painamisen töistä kotiin, väkinäisiin treeneihin ja kotona peiton alla palelemisen. Kaikki oli kuitenkin kaiken järjen mukaan kunnossa: treeniä ei kyllä missään nimessä pitäisi terveelle, ikäiselleni naiselle olla liikaa, ja kuten olen täällä jankuttanut, kuuntelin kehoani. Kun väsytti, saatoin helposti jättää menemättä treeneihin, lepäsin ja söin. Silti olin niin väsynyt, että jälkeenpäin ajatellen olen ollut todellinen mulkku läheisilleni siihen aikaan, jätin vastaamatta kahvittelupyyntöihin ja jopa tulematta sovittuihin paikkoihin. Sitä on vaikea selittää: tuntui, kuin katselisi oman elämänsä tapahtumia ulkopuolelta, jostain sumusta, kykenemättä puuttumaan tai vaikuttamaan niihin. Kuten aiemmin kirjoitin, esimerkiksi kauppakassin purkaminen tuntui aivan ylivoimaiselta tehtävältä. Joskus kun näin puhelimen soivan, annoin sen vain soida. En jaksanut puhua, pälpätettyäni töissä koko päivän.

Masentunut en kuitenkaan koskaan kokenut olevani. Alakuloinen tietysti huonosta voinnistani johtuen, ja tietysti samaan aikaan kun vetäydyin pois sosiaalisista tilanteista, tunsin itseni suhteellisen uudessa kaupungissa hyvin yksinäiseksi. Melko tuore ero ja lusikoiden jakaminen ei varsinaisesti auttanut yksinäisyyden tunteeseen. Kaikille tunteille kuitenkin löytyi aina selitys, ja jostain se voima nousta uuteen päivään aina löytyi. Mieli oli kaikenkaikkiaan hyvä ja tunsin - ja tunnen edelleen - itseni onnelliseksi, aivan järkyttävästä väsymyksestä huolimatta.

Lopulta toukokuussa valmentajani Tytti Koro alkoi ihmetellä hitaalla käyvää kehitystäni, tai tarkemmin sanottuna kehittymättömyyttäni. Siinä, missä aiemmin pystyin helposti tiputtamaan kilon jos toisenkin katsomalla syömisiäni vähän tarkemmin ja lisäämällä pari puolen tunnin aamulenkkiä viikkoon, ei nyt tapahtunut kertakaikkiaan mitään. Paino ei laskenut, joskaan ei noussutkaan. Rasvaprosentti keikkui muutamaa yksikköä edestakaisin.

Samalla treeni muuttui aina vaan raskaammaksi. Aloin olla aika selvillä siitä, että tämä ei ole normaalia. Niinpä Tytin suosituksesta mittautin kilpirauhasarvoni, jotka tuolloin olivat seuraavat:

S -T4-V - 13 pmol/l (viitearvo 10 - 21)
TSH - 4.70 mU/l (viitearvo 0.3 - 4-4.5 lähteestä riippuen)

Eli vajaatoiminnan oiretta oli jo tuolloin, mutta Terveystalon lääkärin mielestä niin vähän, että kontrollit otettaisiin syksyllä. Tytti kuitenkin onneksi patisti varaamaan ajan Ampliaan, ja koska kilpirauhasen oireet ovat nyt kovasti tapetilla, sain ensimmäisen ajan syyskuulle. Elettiin siis toukokuuta.

Ja tästä päästään tähän päivään, kun olen saanut "tuomioni." Se kuulostaa tältä:

Lisämunuaisen toimintaa mittaava testi näytti, että siinä, missä DHEA-äitihormonia, jota tulisi olla vähintään 71 pg/mL, meikämanne erittää huikaisevat 27 pg/mL. Väsymyksen syitä ei tarvitsisi ettiä tämän enempää. Hormonitoiminta on aivan säälittävää lirutusta tällä hetkellä.


rT3-arvo oli kohollaan, joka ei vielä itsessään kerro mitään. Kilpirauhasarvoista laskettu suhdeluku on spesifimpi: jos suhdeluku on 20 tai alempi, ihmiset kokevat voivansa huonosti. Meikäläinen on sen verran kova muija, että suhdeluvuksi jäi huikaisevat 7,5. Tättärää.

Kilpirauhasarvot kokonaisuudessaan:

rT3 - 36.3
T3 - 4.2
T4 - 14
THS - 5.4

Olen sen verran blondi, että erilaisista numeroista ja fysiologisista tapahtumista puhuttaessa pääni sisässä pieni apina paukuttaa peltirumpua. Asiasta solutasolla enemmän kiinnostuneet voivat perehtyä tämän postin lopusta löytyviin linkkeihin. Tämän minä kuitenkin ymmärrän: Olen rikki. Mitä tämä siis tarkoittaa on, että hormonitoiminta käy niin hiljaisella, että esimerkiksi kunnon kohottaminen saati laihtuminen on tässä tilassa - kuten Jani sanoi - täysin mahdotonta. Minulla piti olla aika lääkäri Taija Sompille 28.11., mutta sitä pitää nyt aikaistaa, sen verran tiukka tilanne tässä on päällä. (EDIT: Sain puhelun jo tänään, uusi aika on varattu jo ensi viikolle. Oi iloa ja onnea!)

Miksi minä? Miksi näin? Olen järkevä ihminen, joka pitää huolta kunnostaan, syön terveellisesti ja tasapainoisesti, teen hitto soikoon tätä työkseni.

Tämä on tila, joka ei synny hetkessä. Osansa voi olla stressaavalla elämällä - eikä pelkästään työ- tai opiskeluperäisellä, vaan myös sosiaaliset suhteet, omat taustat, traumat ja traagiset tapahtumat, osansa saavat ympäristömyrkyt ja lisäaineet, ylimääräiset hormonit (itse olen natustanut e-pillereitä yhden kymmenen vuotta), ja tietysti alttius ja herkkyys sairastua. Uskon, että se, että olen näinkin hyvässä kunnossa fyysisesti ja syön terveellisesti, auttaa minua olemaan näinkin tolpillani.

On se kumma homma, että vaikka miten olisi terve ja järkevä urheilijanuorukainen, ei ole turvassa. Onneksi kuitenkin kuuntelin oireitani, ihmettelin painon laskemattomuutta, ja hankkiuduin asiantuntevien ihmisten luokse. 

Tästä napsahti nyt sellainen nakki, että kaikenlainen liikunta portaiden nousemista myöten on kielletty siihen asti, että arvot saadaan nousemaan. Tämä on tietysti aivan järkyttävän kova paikka, mutta koska olen päättänyt parantua, teen kaiken niin millintarkasti, kuin ikinä voin.

Kyllä, kyllä... Ostin tällaisen, että pysyy pillerit järjestyksessä. Sopii täydellisesti mun lääkekassiin!
Jani lupasi minulle, että kun nyt aloitetaan jäätävä tankkaus ja jahka saan ajan Taijalle, saan kilpirauhaslääkityksen päälle, niin keväällä rokki soi ja vappuun mennessä maailma näyttää hyvin eriltä. Että ei tässä nyt ole varaa heittää kirvestä kaivoon, surkutella kohtaloaan ja alkaa ahtaa muffinsseja naamaan.

Olen sen verran kova mimmi, että olen päättänyt vääntää tämänkin sairauden siltaan. Nyt vetäydytään kuin karhut talviunille, mutta kevään tullen, kun voimat palautuvat: rauta, varo vain.

Kerron näistä henkilökohtaisista asioista mahdollisimman avoimesti, sillä ilman Tytin apua ja opastusta en itse olisi osannut arvata, että tilanne on näin paha. Väsymykseen, sumuiseen oloon ja heikotukseen tavastuu. Nyt olo on kuitenkin toiveikas: tästä mössöstä voi nousta taas jaloilleen. Lisäksi tietysti se, että minulla on takanani aivan paras tiimi, eli ystävät ja perhe, jotka tsemppaavat jaksamaan.

Väsymykseen ei kuitenkaan tarvitse tottua. Alla pari linkkiä, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi etsiettäni vastauksia:

http://kaisajaakkola.fi/category/kilpirauhanen/

http://www.kilpirauhanen.com/tietopankki/lisamunuaisten-uupumus/

http://www.amplia.fi/

maanantai 16. syyskuuta 2013

Nyt katse omaan napaan - luvan kanssa!

Syksy on hienoa aikaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiin. Missä kunnossa sinun kuntosi on? Kaipaako fyysinen temppelisi vahvistusta, venytystä, apua ruokavalion kanssa vai kenties kaikkea tätä? 

Täältä pesee! Tarjoan Personal Training- sekä urheiluhierontapalveluita. Erityisen mielelläni autan asiakkaita, joille säännöllinen liikunta tai terveelliset elämätavat ovat entuudestaan tuntematon suo.
Oli tarve sitten itselläsi tai jollain läheiselläsi, autan mielelläni. Mietitään juuri sinun tarpeitasi vastaava kokonaisuus, oli se sitten yksittäinen hierontakerta, tai pitempiaikainen painonpudotusprojekti.

Tänään on paras päivä aloittaa! Kyselyt numerosta 0407541027 tai sähköpostitse osoitteesta ac.kemppainen@gmail.com


Toimin pääsääntöisesti Tampereella, mutta kertaluontoiset tapaamiset ovat mahdollisia myös esimerkiksi Kemissä, Oulussa tai Helsingissä. Kysy myös internet-valmennuksista!

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Noinko vakavaa se on?

Ärsytti vähän, kun olin juuri hahmotellut päässäni tekstiä sosiaalisessa mediassa paljon näkyvistä, niinsanotuista Fitspiration-kuvista, kun tämä artikkeli ilmestyi. Lyhykäisyydessään tämä bloggaus esittelee kuusi tsemppikuvaa, joita kirjoittaja pitää vahingollisina, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta. Sen verran iso aamen tuolle tekstille, etten puutu siihen sen enempää. Tutustukaa. Se on hyvä.

Päädyin itsekin selailemaan tsemppikuvia tuon artikkelin innottamana. Uskomattoman eeppisen tsempin sijasta minuun hiipi melko tukeva turhautuminen ja ärsytys. Nimittäin siitä, miten niin yksinkertaisesta asiasta - liikkumisesta, terveellisestä syömisestä, hitto soikoon niin itsestäänselvistä asioista, ettei tästä pitäsi edes erikseen tarvita puhua - saadaan kasvatettua jokin uskomaton maailmansota, jossa Will Smith mättää alieneja turpaan aavikolla, ja kuninkaaksi tarkoitettu leijona palaa vesisateessa tuhkan tahraamaan kotiinsa, tarkoituksenaan käydä viimeiseen taistoon, jossa punnitaan puhtaan, hyveellisen, rehellisen ja kurinalaisen sydämen voima pahasta diktatuurista.

Näin:

Tämä kuva löytyi oikeasti Fitspiration-ryhmästä Facebookissa.

Se on liikkumista! Se on itsestänsä, kehostansa ja mielestänsä välittämistä! Se tehdään hyvän olon vuoksi - siksi, että pärjätään fyysisesti elämässä - siksi, ettei ole ihan paska olla koko ajan - siksi, että meidät nyt on luotu joskus liikahtamaan ylös sohvalta ja liikuttamaan niitä niveliä. Ehkä jopa vahingossa hikoamaan.

Sen ei tarvitse olla mikään sota! "Fitness is a battle", hieno homma Hermanni, jos suhtaudut siihen asiana, joka on lyötävä maahan, ja kerta toisensa jälkeen taisteltava elämän ja kuoleman taistelu.

Ymmärrän tilanteet, joissa siihen on suhtauduttava sillä tavalla - esimerkiksi silloin, kun fyysisellä suorituksella halutaan osallistua kilpailuihin, silloin sinun vain on oltava paras ja tehtävä, mitä se vaatii. Mutta meidän tavallisten tyyppien, joilla ei ole mitään asiaa mihinkään kisoihin - koska ei vain ole sellaiselle mitään tarvetta, ei siksi, etteikö meistä siihen ehkä tarvittaessa olisi - ei tarvitse nousta aamukuudelta verta sylkien juoksemaan portaita pakkasessa. Ei vaan tarvitse.

Paitsi, jos siitä nauttii. Jos siitä saa sen juttunsa. Jos se tulee luonnostaan, ja saa sen tunteen, että minut on tehty tekemään tätä. Come on baby, light my fire! Tulin voittamaan! Thunder and lightning! Flash! A-aa! Spartaaaaaaa! Siinä tapauksessa: anna mennä! Näytä niille! Seuraa sitä paloa!

Itse en kuitenkaan jaksaisi (enää) suhtautua treeniin ja ruokaan vuorena, joka on valloitettava kerta toisensa jälkeen. Ehkä se pää piti lyödä pöydänkulmaan tarpeeksi monta kertaa, kunnes tämän tajusi. Raskaastakin treenistä voi nauttia ajattelematta, että tässä on nyt joku maaottelu menossa, jolla mitataan koko ihmiskunnan kohtalo. Jos joku pienempi ja laihempi tyttö tai poika vieressä liikuttaa enemmän rautaa, anna liikuttaa: tämä on sinun suorituksesi. Tämä ei ole kilpailu. Eikä tämä missään tapauksessa ole joku kohtalon polku, joka sinulle on tähtiin kirjoitettu kuljettavaksi kultaisessa haarniskassa. Tämä on urheilusuoritus.

Täysiä saa tehdä, mutta silti voi ottaa iisisti. Väittäisin, että hyvin suurelle osalle juuri tämä sankaritreenilähtökohta on alun innostuksen jälkeen juuri se kompastuskivi: aletaan vetää viisi kertaa viikossa raivopäänä bodycombatia ja spinninkiä, heitetään hiilareilla pullasorsaa koska SPARTA, ja kuukauden päästä on takki niin tyhjänä, että seuraava raivoinnostuspuuska tulee joskus puolen vuoden päästä. Kun vähempikin riittää. Huhhuh sentään.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Murheilija ei tervettä päivää näe

Isäukko oli urheilullinen mies. Pelasi koko ikänsä aktiivisesti erilaisia joukkuepelejä, pääasiassa jääkiekkoa ja sählyä. Muutamaan otteeseen kotiin tultiin milloin etuhampaat remonttia vaille valmiina, milloin käsi kantositeessä, milloin jalkaa perässä könkäten.

Samalle tielle hän yritti houkutella lähes 170-senttistä ja 70-kiloista, nopean pituuskasvun ja kokonsa kautta kömpelöksi itsensä kokevaa ala-asteikäistä tytärtään. Kun ensimmäisen kerran se mailasta kimmonnut kiekko sitten teki minusta mustasilmäisen neljäsluokkalaisen, totesi isä vain, ettei urheilija tervettä päivää näe. Välillä kolisee. Se on pelin henki.

Isän yrityksestä ja kannustuksesta huolimatta minulta kesti lopulta aika kauan löytää se urheilun ilo. Kun olen uuden elämätyylini myötä tutustunut muihin, ikänsä liikkuneisiin ihmisiin, olen huomannut tämän vanhan sanonnan olevan enemmän kuin osuva. Mitä enemmän urheilee, sitä enemmän sairashistoriasta löytyy pyörähtäneitä nilkkoja, revähtäneitä lihaksia, leikattuja kierukoita, korjattuja etuhampaita, sijoiltaan menneitä niveliä, mitä näitä nyt on.


Muistan kuulleeni painonnostajasta, jolta repesi molemmat patella-jänteen polvista, kun kyykättiin vähän isommilla painoilla. Lääkärit sanoivat, ettei enää koskaan ole mitään asiaa lajin pariin. Ja mitä vielä! Kisaamaan sieltä palattiin.

Tuttuni, jotka eivät urheile, ovat pääsääntöisesti fyysisesti ehjempiä. Voisikin helposti kysyä, mikä ihme siinä hommassa kiehtoo, ja miksi on pakko itseänsä hajoittaa? Itse olen säästynyt suuremmilta kolhuilta muutamaa pientä nivelsidevammaa ja satunnaisia revähtämiä lukuun ottamatta. Viimeksi tänään sain kokea sen olemassaolon ilon, kun kymmenen minuutin capoeiran jälkeen jo pitemmän aikaa itsestään ilmoitellut iso pakaralihas nosti lopulta sen keskisormen pystyyn huonosti alas tulleen kärrynpyörän seurauksena. Lopputunti meni sitten jääpalapussin päällä katseluoppilaana istuen.

Kotimatkalla mietin isäni minulle opettamaa sanontaa. Säännöllisin väliajoin räsähtää jokin paikka, ja sitten ihmetellään, milloin sitä pääsee takaisin. Nöyränä vetäydytään nuolemaan niitä haavoja ja keräämään raivoa seuraavalle kerralle.

Mutta kun liikunnasta on tullut osa olemassaoloani, ei puhuta enää suorituksenomaisesta kalorien polttamisesta, vaan parhaimmillaan yhdestä elämän suuremmista ilon aiheista. Aina ei tietenkään treeneistä irtoa kuin hiki ja onni siitä että sieltä pääsi pois, mutta jokainen varmasti tietää sen ihanan, raukean, liikuntasuorituksen jälkeisen olon. Vaikka itse treeni olisi mennyt aivan reisille, on jälkeen päin aina hyvä olo. Jopa nyt, vaikka yritän olla ajattelematta, miten pitkä reissu tästä nyt tulee.

Sen huomaa, kun ei ole vähään aikaan liikkunut. Pienet arkiset asiat alkavat tuntua hankalilta, ärsytyskäyrä nousee pilviin. Väsyttää, ja on vedoton olo. Kynnys liikkumiseen kasvaa nopeasti. Oma nahka käy ahtaaksi. Ja kun taas pääsee nostamaan hikeä pintaan, huutavat lihakset ylistystä ja onnea olemassaololle. Joskus se lenkki voi oikeasti olla kaikista tehokkainta - ainakin kustannustehokkainta - terapiaa.

Niinpä otan kiitollisuudella vastaan tämänkin revähtäneen persauksen. No, nyt kuulosti ärsyttävältä lässytykseltä. Tietenkin ärsyttää. Mutta yritän kääntää sen niin, että rapatessa roiskuu, ja nyt parannellaan. Enkä haluaisi vaihtaa tätä kiristävää ja jomottavaa ahteria kiristävään ja synkeään mieleen. Koska liikkumattomuus on murhe, eikä murheilija tervettä päivää näe.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Seesteinen syksy

Kesä 2013 oli hyvä. Ai että se oli hyvä. Ai että minä nautin.
Oli tanssia ja onnea...
...suhailua ympäri Suomea...
...ja vaikka mitä kaikkea ihanaa, ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Sain ylläpidettyä myös treeniä tosi hyvin ollakseen kesä, keskittyen lähinnä voimalajeihin erilaisten raskaiden asioiden liikuttelun muodossa.

Mutta syksyhän se sieltä tulla tupsahti. Eletään syyskuuta, joten mikään Mamaba maailmassa ei auta sen tosiasian edessä, että vuodenaika vaihtuu toiseen. Se on tänä vuonna tuonut tullessaan jännän fiiliksen minulle: seesteisyyden. Olen nyt vähän yli vuoden verran harrastanut Crossfitiä, miettinyt ruokavalioita ja optimaalisia suorituksia ja kehon muokkaamista tiettyyn suuntaan, kilpirauhasten, väsymyksen ja mielitekojen heittäessä kapuloita rattaisiin oikein kaksin käsin. Vaan nyt tuntuu siltä, että on aika kääntää katse sisään päin. Ottaa vaihdetta pois silmästä. Lakata suorittamasta ja kehitystä seuraamasta, pysähtyä, ja kuulostella, mitä sille Anna-Cecilia Kemppaiselle oikein kuuluu.

Tämän ulos itsestänsä pusertaminen tuntuu tosi kummalliselta, mutta... Om Jooga-koulun seinällä on teksti, jossa luvataan neljän joogaviikon voivan muuttaa elämän. Takana on kohta kolme viikkoa, ja sekaan mahtuu vain yksittäisiä päiviä pois vääntyilemästä. Olen ottanut tavaksi mennä aamutunneille, jotta on pakko nousta aamulla. Ja miten hyvä tunne siitä tulee kehoon koko päiväksi! Näinkö tässä nyt sitten kävi? Vanha kiukuttelija huomaa yhtäkkiä, että ehkä, vain ehkä, siinä joogassa on sittenkin jotain, jolle kannattaa antaa enemmän aikaa ja ajatusta?
Hippi. Aina luonteva kameran edessä.
Hot Jooga. Aijai!
Tässä ympäristössä on vaikea aloittaa päivä pahantuulisena
Olen löytänyt onnen pressopannusta. Tempaisen joka päivä litran verran teetä. Hot joogaan yhdistettynä voin sanoa, että ainakin on aineenvaihdunta lähtenyt käyntiin.



Kelit ovat pysyneet kesäisinä ihanan pitkään. Olen käynyt pitkillä, rauhallisilla lenkeillä Pyhäjärven rantaa pitkin, eikä oikeasti voi valittaa, että viiden minuutin päässä Tampereen keskustasta näyttää tältä.


Hämärtyvät syysillat ovat tarjonneet hyviä hetkiä ensiluokkaisen ruoan äärellä, ensiluokkaisessa seurassa.
Stefan's steakhouse, moro!

Viimeinen silaus tälle täydellisielle olotilalle tuli tänään, kun kaivoin (kuten kuvasta näkyy) vuoden verran kaapin pohjalla rytistyneet capoeira-vaatteet esiin ja suuntasin Tampereen Capoeiristojen kauden ensimmäiselle tunnille. Vuoden tauon jälkeen hommat muistuivat mieleen yllättävän hyvin, ja vuoden Crossfit-sekoilun voi sanoa tehneen suorastaan ihmeitä yleiskunnolle ja kehonhallinnalle. Pointsit siitä!

Iande Capoeira, Instructor Pingo. Sieltä se ajatus lähti.
Kotimatkalla aivoihin iski uskomaton flashback Espanjasta. Leudossa mutta pimeässä Aurinkorannikon yössä treenien jälkeen ilma oli viileän kostea, pimeässä Välimeren vaahtopäät huuhtoutuivat laiskasti rantaan jostai loputtomasta mustuudesta, joka näkymättömässä horisontissa sulautui Andalusian tähtitaivaaksi. Vuorilla paloivat valot, ja ihmisten iloinen sorina rantakahviloissa sekoittui elävään musiikkiin.

Vaikka se oli yksi elämäni parhaista ajoista, olen silti nytkin aivan loputtoman onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Myös niistä hankalista asioista. Oman kehoni kanssa olen tullut pitkän matkan - parin viikon päästä tulee neljä vuotta siitä, kun koko projekti alkoi. Tie on vienyt erilaisten kokeiluiden, innostumisten, yritysten, erehdysten, pettymysten ja onnen tunteiden kautta nyt tähän olotilaan, kun olen väsynyt odottamaan itseltäni jotain, tai yrittämään änkeytyä johonkin standardiin, jota en ole, tai jollaiseksi tuleminen tekisi minut vain kurjaksi.

Kehonhallinta kiinnostaa. Oltuani ikäni hessuhopomaisen kömpelö, olen capoeiran ja crossfitin kautta löytänyt kehoni liikesuunnista uusia ulottuvuuksia. Nyt kaikenlaiset oman kehon painolla tehtävät harjoitukset, jotka siirtyvät arjen käytännöllisyyteen parantuneen liikkuvuuden ja kehonhallinnan muodossa, tuntuvat paremmilta ideoilta, kun raudan nostaminen ylös ja sen taas alas laskeminen. Aika aikaansa kutakin, nyt tämä ajatus inspiroi ja liikuttaa minua.

Jos hinta seesteisestä, mielenrauhaisasta olosta on muutama ylimääräinen rasvakilo tai muutaman pinnan johonkin muottiin liian korkea rasvaprosentti, on minulla siihen ehdottomasti varaa.

perjantai 23. elokuuta 2013

Keho herää

Sen jälkeen kun olen aloittanut liikkumisen täysin nollasta neljä vuotta sitten, olen löytänyt itseni jo niin monta kertaa sanomasta "en olisi ikinä uskonut", ettei sen luulisi enää yllättävän. Ihmetyksen aiheita ovat olleet lauantaiaamun kuntonyrkkeilytreenit, avocadoon rakastuminen, kymmenen kilometrin juoksu, kärrynpyörän tai käsilläseisonnan oppiminen, ensimmäinen leuanveto, painonnostoliikkeisiin hurahtaminen... Mutta tämä viimeisin piti olla not gonna happen-kategoriaa maailman tappiin. Vaan tässä sitä ollaan.

Olen käynyt joogatunneilla nyt vähän yli viiikon. Ensimmäisenä keskiviikkona kävin peräti kaksi kertaa, heti perään torstaina ja perjantaina, viikonlopun olin Lappeenrannassa katsomassa Karjalan Kovin-crossfit-kisoja (jossa muuten oli taas todella asiallinen meininki), mutta sen jälkeen joogaa on löytynyt jokaisesta päivästä.



Erityisesti pidän aamujoogasta: nyt, kun en ole varsinaisessa työsuhteessa, saattaisi helposti tulla nukuttua puolillepäivin. Aamuyhdeksän jooga laittaa päivän heti käyntiin, ja herättelee kehon uuteen päivään aivan eri tavalla, kuin sama aika sängyssä vietettynä.

Ja eilen se tapahtui: siinä iänikuisessa alaspäin katsova koira-asennossa sain kantapäät maahan. Hetkeksi, mutta sain. Maailman tiukimmilla pohkeilla kun on paiskattu, tämän piti olla aivan sula mahdottomuus. Lisäksi sain eteentaivutuksessa varpaista kiinni. Uskomaton tunne!


Nyt kotosalla nautiskelen hitaasta aamiaisesta, valmistuen päivän tehtäviin. Olo on aika jepa.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Aarrgghh eikun ommmmm

Tänään aamulla yllätin itseni ja samalla koko universumin: kello herätti vähän ennen yhdeksää, ja ikkunapelteihin rämisevästä kaatosateesta huolimatta tein sen, mitä aina niin tehtyäni lupailen, etten tee enää ikinä: annoin joogalle vielä yhden mahdollisuuden.

Vähän taustoja: olen maailmanhistorian jäykin ihminen. Aivan oikeasti. En liiku mihinkään. Kylmiltään ei ole mitään mahdollisuuksia saada istualtaan varpaista kiinni. Ei mitään.

Tähän malliin:


Ja tässä olen siis ollut tänään jo joogatunnilla. Eli ymmärrätte yskän: maailman jäykin ihminen, kuin olisi paiskattu reumalla, MS-taudilla ja yhteen luutuneilla selkänikamilla. Ei mitään mahdollisuuksia.

Sanomattakin selvää, ettei tällainen ole nuorelle urheilijalle - eikä yhtään kenellekään - kauhean terveellistä. Ongelma vain on siinä, että jäykkyydestäni johtuen olen kehittänyt uskomattoman vihasuhteen venyttelyyn. Se ei ole millään tavalla nautittavaa. Olen hankalassa asennossa, täristen ja hengitystä pidättäen, raajat puutuvat ja ohimosuoni poksahtaa. Rentoudu, hengitä rauhallisesti, kuuntele kehon ääniä... HELEPPO SE ON SUN SANUA!


No, ennen joogaa ei kuulemma saisi kauheita ähkyjä vetää, joten nappaan naamaan kalaöljyt ja kofeiini-cayennepippuri-vihreäteeuute-lässynlää-kapselit ja lähden sotkemaan kaatosateeseen.
Onneksi OmYoga sijaitsee aivan kahden minuutin pyöräilymatkan päässä kotoani. Tässä vaiheessa elämää tunnen itseni sen verran hyvin, että jos haluan harrastuksesta säännöllisen, on sen sijaittava maksimissaan kymmenen minuutin pyöräilymatkan päässä.


Joo, joo, *ttu.



Tilat ovat siistit ja tunnelmalliset, mutta ennen tuntia oloni on lähinnä levoton ja ahdistunut. Kävin pari vuotta sitten kymmenen viikon intensiivikurssin, jossa kerran viikossa venyteltiin kauheasti. Silloin saavutin toki jonkinlaisia tuloksia liikkuvuuteni kanssa, mutta epätoivoista ähertämistä se oli.
Tähän tähdätään?
Itse astangajoogatunti kesti puolitoista tuntia. Se alkoi kevyillä hengitys- ja keskittymisharjoitteilla. Ohjaaja kehoitti tyhjentämään mielen ja keskittymään hengityksen laskemiseen. Ehkä minulla on aika ollut vähän ongelmia auktoriteettien kanssa, mutta päässä räsähti saman tien soimaan R-A-K-A-S. LALLALLAALALALAAA!!!

Sitten tehtiin aurinkotervehdystä, ja sitä muuten tehtiin aivan riittävän monta kertaa. Jos hengityksen oli tarkoitus mukailla itsensä äiti maan syvää huokailua, oli tämä mamma justiinsa lähettänyt ilmoille pari tsunamia ja pyörremyrskyä ja maanvyörymää pyyhkimään tieltään kokonaisen kansakunnan. Raajat tärisevät, hiki ropsahtelee mattoon, polvet eivät pysy suorassa. Mieleeni muistuu jostain Vartiotornista lukemani artikkeli, jossa kyseisen uskontokunnan henkilö oli lopettanut joogan, sillä sen seurauksena "saatana takoi pääni sisällä". Artikkelia lukiessa nauratti. Nyt ei enää yhtään.

Paljon kello? Ärsyttää. Tärisyttää. Tukka valuu silmille. Olkapäistä katoaa tunto. On joo kiva mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta minä saavutan autuuden tappamalla itseni vaikka rinnallevedossa. Siinä mieli tyhjenee. Tässä päästäni kuuluu jatkuvasti ÄÖLÄLÄÖLÄLÖLÄÄÄ-mölinää. One, two, three o'clock, four o'clock ROCK!

Sitten jossain tunnin puolivälin tienoilla se tapahtuu: päästän irti. Joo, olen edelleen tosi jäykkä. Joo, jopa tunnilla olevat pari perusmarkkua tärisevät vähemmän kuin minä. Lopetan riuhtomisen ja itseni pakottamisen, ja teen liikkeet vain siihen asti, mikä itsesäni tuntuu hyvältä. Tai ei hyvältä, mutta vähemmän sietämättömältä. Jos lihasta pakottaa, päästän venytyksen hetkeksi irti, korjaan asentoa, ja painun takaisin. Ok, tässä pisteessä ollaan tänään. Katsotaan, mitä tässä tapahtuu. Jos nytkin annan periksi, miten jäykkä tulen vielä joskus olemaan?

Tunnin lopuksi laitetaan toinen käsi rinnalle, toinen pään päälle. Ohjaaja opastaa, että nyt sitten uloshengityksen kautta kaikki möläyttävät niin pitkästi OMMMMM kuin vain henkeä riittää. Tunnen oloni vaivaantuneeksi, kuin jossain pakollisissa ryhmätehtävissä. Onko pakko? Mutta kas kummaa, jossain maailmankaikkeuden syvillä söössösöö-taajuuksilla kumahtava ommmm kuulostaa yllättävän... öö, mystiseltä? Kolmannella kerralla päästän itsekin jo melkoisen syvän ommmmmmin. Oho. Oho.

En nyt tässä hypetä, että tunnin jälkeen olo oli avautunut, valaistunut ja jotenkin yhteydessä maailmankaikkeuden kanssa. Tai että olisin tosi energinen ja valmis päivän haasteisiin. Olo oli ihan ok. Se oli ihan ok. Tunsin itseni siksi brittijäbäksi, joka käy kitisemässä ympäri maailmaa uskomattomissa kohteissa.
Sankarini.
Ostaa täräytin kuitenkin tutustumiskortin, jolla pääsee kolmen viikon ajan testailemaan OmYogan eri joogatunteja niin paljon kuin napa vetää. Kurssitarjonta on erinomainen, eikä erillisiä alkeiskursseja tarvitse käydä. Aloittelijoille sopiville tunneille voi mennä tuosta vaan. Katsotaan nyt sitten, annetaan sille mahdollisuus.

Mutta nyt napa täyteen tätä, ja sitten kauheasti hääräämään. Hyvä päivä tämäkin!



torstai 8. elokuuta 2013

Kun en vain jaksa

Ruokaostokset ovat yhä purkamattomana ostoskassissa keittiön lattialla. Keittiössä ei ole valoja, etten näe yhä kasvavaa tiskivuorta. Toinen mokoma on sänkyni vieressä: parin viikon ajan suoraan töistä tullessani linnottauduin sänkyyn, polkaisin käyntiin läppäriltä koukuttamani TV-sarjan, syön Sokoksen valmistiskin minulle valmistavaa ruokaa ja makaan kahden peiton alla, palellen, kunnes nukahdan kesken jakson. Tsemppaan sen verran, että saan läppärin suljettua.

Aamulla kello herättää uuteen työpäivään. Olen nukkunut katkeamatta kahdeksan tuntia. Tunnen oloni levänneeksi ja hyväntuuliseksi: kuuntelen musiikkia ja keittelen puuroa hiljalleen. Jos ei ole aikainen töihinmeno, saatan käydä lyhyellä lenkillä. Kroppa käyntiin ja silleen.

Kaksi tuntia heräämisen jälkeen olen valmis päiväunille. Pirteys loppuu kuin seinään. Sumu valtaa pään, vilkuilen kelloa, toivon pääseväni pian tauolle. Peruuntuneet asiakastapaamiset ovat pois tilipussistani, mutta antavat minulle tunnin aikaa juoda teetä alakerran bistrossa ja tuijottaa tiiliseinää. Zen-hetki. Työpäivää on vielä viisi tuntia jäljellä. Ja sitten suoraan treeneihin.

Eilen ostin kunnianhimoisesti lihaa ja pakastevihanneksia. Tänään en enää hae ruokaa valmistiskistä, vaan valmistan sitä itse. Olo on ihan ok, joskin vähän utuinen. Kun en käy mutkaa kotona, pystyn menemään suoraan treeneihin. Kotisohva on laavaa. Sinne kerran pudonnut ei ylös pääse.

Kotiin päästyäni olen aivan loppu. Kana ja pakastevihannekset saavat odottaa huomiseen, syön rahkaa ja jään tuijottamaan televisiota. Huomenna teen ruokaa ja siivoan tämän kaaoksen. Tänään oli niin tiukka päivä, etten jaksa. Lopulta nämä päivät toistuvat niin, että joudun lopulta heittämään pilantuneen lihan ja vihannekset pois.

Aamulla ei ole jäljellä yhtä ainoaa puhdasta kattilaa. Keitän puuroni paisitinpannulla. Keittiön lattialla seilaa muovikasseja, joista olen viimeisillä voimillani tyhjentänyt jo lämmenneet kanat ja raejuustot jääkaappiin. Kasseja en kuitenkaan ole jaksanut taitella laatikkoon. Se on liikaa vaadittu. Sisuunnun, hoidan tiskit, avaan putket ja pyyhin keittiön pinnat. Olen ylpeä itsestäni: minulla on ote elämästä! Energiaa tuntuu olevan, joten käyn taas lenkillä, ja illalla vielä salilla. Mikä kilpirauhassairaus? Huomenna varmasti myös naulaan nuo taulut vihdoin seinään. Tänään on liikaa tekemistä. Tänään olen onnellinen, suorastaan voittamaton!

Seuraavana aamuna en. Heti aamusta tunnen oloni läkähtyneeksi. Syke nousee jo, kun nousen sängystä. Sähköpostissa joku haluaa minulta vastauksen johonkin. Miksi ne minulta kysyvät? Työpaikalla piikissä on puhelinnumeroita, jotka odottavat pikaista yhteydenottoa. Olen salaa helpottunut, kun numero ei vastaa.

Työpäivän päätyttyä menen suorinta tietä kotiin. Palelee ja väsyttää, hyvänen aika, että väsyttää. Joku pyytää ulos, kahville. Unohdan vastata. Olen jo saanut olohousut jalkaan.

Miten kuvailisin sitä tunnetta päässä? Väsyttää, muttei nukuta. Pienikin asia - lautasen vieminen sohvalta keittiöön - tuntuu aivan ylivoimaiselta. En tunne olevani masentunut tai alakuloinen. Vain aivan loputtoman väsynyt. Mieli on kuin veden alle sytytetty valo: kirkas ja pintaan pyrkivä, mutta sen edessä lilluu tuhoton määrä levää ja muuta merenpohjan sakkaa. Korvissa kohisee. Syön irtokarkkia, koska olen niin väsynyt. Taas. Samalla puristelen vyötärölleni kesän aikana ilmestyneitä mötkylöitä. Olisi helppo selittää kaikki jaksamattomuudella. 

Se olisi helppo myös tuomita tekosyyksi. Treenaa lujempaa. Syö puhtaammin. Mutta ystävät rakkaat: jos treenaan lujempaa, pelkään ajavani kehoni johonkin totaaliseen tilttiin. Ei tämä ole sellaista väsymystä, joka tulee, kun ei oikein nuku, tai on treenannut tai tehnyt kovasti töitä. Tämä on sellaista väsymystä, että huonoimpina päivinä haluaisin vain maata sängyssä, olla ottamatta kantaa mihinkään.

Hyvinä päivinä väsymys väistyy. Silloin tuntee, kuinka koko olemassaolo pursuaa energiaa. Antakaa minulle rautaa, niin minä nostan sen. Lisäksi väännän sen solmuun ja opetan sille vaikka kiinan alkeet. Sellaista tehtävää ei ole olemassa, johon en näinä hetkinä pysty. Mutta jos näinä päivinä treenaan "senkin edestä", naulaan ne taulut seinään, luutuan lattiat ja soitan kummitädille, tiedän, että seuraavana aamuna minua odottaa läkähdyttävä uupumuksen tunne. Se tunne, kun makaan peiton alla, kuuntelen vain oman kehoni väsymyksen ääntä. Hiuksia en halua harjata niin usein, kun kampaajakin jo sanoi, että hiuksia irtoaa selvästi normaalia enemmän.

Pääsen ensi kuussa viimeinkin lääkärille. On sellainen tunne, ettei lääkärin apu tule hetkeäkään liian aikaisin. Olen kuullut rohkaisevia tarinoita parantumisesta. Ei tämä ole välttämättä mikään ylitsepääsemätön asia. Tärkeintä on, että tunnistaa oireet ja hakee apua. Kilpirauhasvaivat eivät ole mitään höpöhöpöä. Että jos tarina kuulostaa etäisestikään tutulta, hankkiutukaa testeihin. Ei tarvitse olla väsynyt. Ainakin minä toivon niin.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Virheistä joita olen tehnyt

Mikä ihana kesä. Loputtoman pimeän ja kylmän talven jälkeen tämä kesä on lunastanut kaikki siihen kohdistuneet odotukset. Vaikka kieltäydyn käyttämästä sitä yhtä laulun lausetta joka viittaa kesän jatkuvuuteen, olen silti päättänyt, että tämä kesä saa luvan jatkua vaikka syyskuuhun asti. Ollaan siis juuri yli puolivälin?

Olen ollut syvissä vesissä kuluneiden kuukausien aikana. Kun alkukesästä sain kuulla sairastavani kilpirauhasen vajaatoimintaa, käynnisti se suuren vyyhdin. Ensinnäkin tunsin helpotusta siitä, että sain väsymykselleni ja treenien junnaamiselle jonkin selityksen. Se ei ole vain aikaansaamattomuutta tai laiskuutta vaan sitä, että kehoni oikeasti painaa käsijarru pohjassa.

Olen aina metelöinyt itsensä kuuntelemisen puolesta, mutta nyt vasta todella tiedän, mitä se tarkoittaa. Nyt ymmärrän, kuinka armoton olen ollut itselleni. Olen tussannut kalenteriin liikuntasuunnitelmia, kokeillut ruokavaliota ja seurannut kehitystä - tai kehittymättömyyttäni - tuntien syyllisyyttä ja pettymystä jokaisesta saavuttamattomasta tavoitteesta tai väsymyksen takia väliin jääneestä treenistä.

En ole käynyt vaa'alla varmaan toukokuun jälkeen. En ole kirjannut ensimmäistäkään treeniä minnekään. Olen syönyt kun on ollut nälkä, kelloa katsomatta. Välillä järkevästi, välillä sunnuntaibrunssilla kolme palaa porkkanakakkua. Kesäkuun aikana en käynyt kuntosalilla kuin töissä, kävin lähinnä letkeällä lenkillä, pyöräilemässä tai nostamassa painoa crossfit-salilla. Tai olen nukkunut kolmen tunnin päiväunet ja syönyt ison iltapalan television äärellä treenin sijasta, jos tilanne on niin vaatinut. Eli olen oikeasti tehnyt juuri niin kuin päivän kunto on halunnut.

Ja tiedättekö mitä? En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin tyytyväinen. Itseeni fyysisesti, psyykkisesti... ja koko elämääni. Minulla on joka päivä hyvä ja onnellinen olo, vaikka minulla kuten kaikilla on omat kiveni kannettavana. Kilpirauhasen takia olen melko uninen unen määrästä riippumatta, mutta nyt kun tiedän, mistä kiikastaa, osaan suhtautua siihen. Syyskuun alussa pääsen lääkärille sen kanssa. Jännä nähdä, mitä sitten tapahtuu.

En osaa sanoa, mutta minusta tuntuu siltä, että olen laihtunut. Tai ainakin timmiintynyt. Tai ehkä lihonut. En tiedä, mutta nyt on tosi hyvä olla minä. Syksy on tulossa, ja vietän tässä viimeistä viikkoani Elixian palveluksessa. Sen jälkeen alkavat taas uudet metkut, joten odotan syksyä jo into piukeana. Hyviä hommia on tiedossa. Pysykäähän kanavalla, koska kun minulle jää enemmän aikaa, alkaa täälläkin varmasti tapahtua! (Olenko luvannut näin jo miten monesti?)

Nyt minusta tuntuu, että kaikki mitä teen, teen rakkaudesta urheiluun, ihmisiin ja elämään. Valtavan väsyneisyyden jälkeen tuntuu, että olen täynnä tulta, jota haluan pian päästä roihuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Hoitakaa itsenne kuntoon. Käsitelkää asianne. Kuunnelkaa itseänne. Unohtakaa ne rasvaprosentit ja vaa'at. Tehkää mitä rakastatte, siksi että rakastatte. Sitten vasta alkaa tapahtua.

P.s. Lukijat Oulussa tai Kemissä! Olen tulossa Pohjoiseen ensi viikolla. Jos on jo pitkään kaivellut aloittaa se kuntosalilla käyminen, tai haluat ohjeita kotona treenaamiseen, tai oli se tarve mikä tahansa, laita tulemaan sähköpostia oikealta löytyvään osoitteeseen. Sovitaan aika ja paikka!

torstai 30. toukokuuta 2013

Pyhä sota

Mitä yhteistä on uskonnolla, politiikalla ja ravitsemuskeskustelulla tänä päivänä? Jokaisesta näistä kolmesta tuntuu lähes mahdottomalta löytää kiihkotonta keskustelua. Kun on kokenut valaistuksen omalle Jumalalleen, tai tarpeeksi kauan heiluttanut tietyn väristä lippua, muuttuvat toisen näkemykset naiiveksi, mustavalkoisiksi, lapsellisiksi, vanhanaikaisiksi - ja ihan vain vääriksi.

Jokainen vähänkään ravintokeskustelua seurannut on varmasti huomannut kyseisen ilmiön myös tällä kentällä. Kun absoluuttista totuutta ei tunnu olevan olemassa, linnottaudutaan omiin joukkueisiin, joiden tehtävä tuntuu olevan korostaa omaa erinomaisuuttaan ja oikeellisuuttaan, ja ampua vastapuoli alas; mitä nöyryyttävämmin, sen paremmin.

Myrskyn silmässä ovat jo useamman vuoden viihtyneet hiilihydraatit. Hiilihydraatithan ovat kehomme ensisijainen energianlähde, jota saadaan aika pitkälti maassa eri muodossa kasvavista asioista, toisista enemmän kuin toisista ei. Siitä, milloin ja miten näitä mussukoita tulisi käyttää, voidaankin saada melkoinen nuijasota käyntiin.

Tästähän me olemme kaikki samaa mieltä: valkoinen vilja ja sokeri ja ynnä muu tämä höttö on turhanpäiväistä mielihyvätavaraa, jonka tarkoitus ei ole juuri muu kuin tuoda hyvä maku suuhun (ja lohduttaa sydänsuruissa). Kehomme ei varsinaisesti tarvitse hiilihydraatin näitä muotoja mihinkään, vaan ne liittyvät enemmän hemmotteluun, palkitsemiseen tai juhlahetkiin - oli näiden hetkien seuraus mikä tahansa.

No, sitten on se loput hiilihydraatit. Riisi, pasta, kaura, tattari, quinoa, peruna, hedelmät, mitä näitä nyt on. Menin tokaisemaan edellisessä postauksessani, ettei lihasmassan kasvattaja saisi syödä hiilihydraatteja kello kuuden jälkeen. Tulin samalla sohaisseeksi ampiaispesään, kun hiilihydraattien kannattajat julistivat tämän olevan suurinta sontaa, mitä ovat koskaan kuulleet.

Niin. Meillä on erilaisia tarpeita, meillä ihmisillä. Tarpeita ja tavoitteita. Kun jotain tarvetta kohden pyritään suunnitelmallisesti, joutuu asiaan suhtautumaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. Tässä ei ole olemassa kultaista keskitietä. Kukaan ei voi "vaan vähän silleen" opiskella esimerkiksi Suomen parhaaksi neurokirurgian tohtoriksi, vaan se on sitten se sinun prioriteetti numero yksi, jonka eteen teet uhrauksia ja aivan valtavan määrän töitä. Kun muut lähtevät viettämään pidennettyä opiskelijaviikonloppua, istuu huippu nenä kirjassa niitä hermoja tankaten.

Samalla tavalla tietty tarve ohjaa ihmisiä, jotka muokkaavat kehoaan näyttääkseen halutulta, tässä tapauksessa atleettisilta, lihaksillailta ja vahvoilta. Se tarkoittaa syömisen hemmetin tarkkaa laskemista ja ajoittamista, tiettyä määrää hiilihydraatteja, proteiineja tai rasvoja tiettyinä kellonaikoina. Koska unen aikana proteiinit paikkaavat ja rakentavat päivän aikana tapahtunutta tuhoa, ovat hiilihydraatit siinä hommassa häiriöksi. Kun haluaa rakentaa lihasta kilpailu- tai ammattimielessä, ei sellaisille häiriöille ole tilaa. Tämän asian minulle on opettanut kehonrakennuksen moninkertainen Suomen mestari, joka ehkä tietää, mistä puhuu.

Sen sijaan jos treenaat kestävyyslajeja, tarvitset paljon hiilihydraatteja parantamaan kestävyyttä ja auttamaan jaksamaan.

Eri tarpeisiin siis eri kaavat: jos päätavoite on saada lihas esiin läskin seasta mahdollisimman hyvin, on hiilihydraattien kontrolloiminen täysin perusteltua. Sama silloin, jos halutaan pudottaa selvää ylipainoa, eikä liikuntaa syystä tai toisesta voida tai haluta lisätä. Hiilihydraattien karsiminen saa kyllä painon putoamaan nopeasti, se on aivan selvä homma.

Kun taas jos tavoite on yleinen hyvinvointi, se kuuluisa kiinteytyminen, voiman ja kestävyyden lisääminen, tai aivan tavallinen ruokavalion siistiminen ilman sen kummempia kehon olemukseen liittyviä tavoitteita, en silloin näe mitään syytä välttää järkevien hiilihydraattien nauttimista ilman sen ihmeellisempää ajoittamista. Syö illalla puuroa, jos siltä tuntuu. Sen takia et ihan varmasti ainakaan lihoa.

Ja sitten pääsemme taas tähän, kuinka kehomme toimivat eri tavalla: siinä missä sinulle ehkä kala on mainio proteiinin ja omega-rasvahappojen lähde, on se minulle tukehtumiskuolema. Kehomme reagoi eri tavalla erilaisiin ruokavaliohoin. Itse tiedän tällä hetkellä tarvitsevani aamupuuroni, toisen lämpimän aterian yhteydessä riisiä tai quinoaa, ja ehkä yhden hedelmän. Vähähiilihydraattisella voin todella huonosti ja väsyneesti, tehot laskevat ja voimat eivät riitä perusasioihin, kun taas joillakin VHH on se kuuluisa viisasten kivi.

Minun kohdallani kyse ei ole pois karsimisesta vaan optimaalisesta ajoituksesta. Minä menen henkinen hyvinvointi edellä, enkä enää niin paljon välitä siitä, millaisia tuloksia tietty treeni tai ruokavalio synnyttää minussa - toki henkiseen hyvinvointiin kuuluu myös solakkana pysyminen ja jonkinlainen kehitys treeneissä, sillä tiedän, ettei vahva mutta läski minä tekisi hyvää minäkuvalleni. Tämä on muuttuva labyrintti. Tämän olen nyt ehkä viimeinkin oppinut, lukuisten yritysten ja erehdysten kautta.

Eli: sovitaanko sillä tavalla, että kokeillaan ja todetaan se omalle tavoitteelle optimaalinen ravitsemus ja seurataan sitten sitä, ja annetaan muiden uskoa Jumalaan, Allahiin tai Ukko Ylijumalaan, jos heidän vakaamuksensa sen vaatii?

This is my truth tell me yours.