torstai 30. toukokuuta 2013

Pyhä sota

Mitä yhteistä on uskonnolla, politiikalla ja ravitsemuskeskustelulla tänä päivänä? Jokaisesta näistä kolmesta tuntuu lähes mahdottomalta löytää kiihkotonta keskustelua. Kun on kokenut valaistuksen omalle Jumalalleen, tai tarpeeksi kauan heiluttanut tietyn väristä lippua, muuttuvat toisen näkemykset naiiveksi, mustavalkoisiksi, lapsellisiksi, vanhanaikaisiksi - ja ihan vain vääriksi.

Jokainen vähänkään ravintokeskustelua seurannut on varmasti huomannut kyseisen ilmiön myös tällä kentällä. Kun absoluuttista totuutta ei tunnu olevan olemassa, linnottaudutaan omiin joukkueisiin, joiden tehtävä tuntuu olevan korostaa omaa erinomaisuuttaan ja oikeellisuuttaan, ja ampua vastapuoli alas; mitä nöyryyttävämmin, sen paremmin.

Myrskyn silmässä ovat jo useamman vuoden viihtyneet hiilihydraatit. Hiilihydraatithan ovat kehomme ensisijainen energianlähde, jota saadaan aika pitkälti maassa eri muodossa kasvavista asioista, toisista enemmän kuin toisista ei. Siitä, milloin ja miten näitä mussukoita tulisi käyttää, voidaankin saada melkoinen nuijasota käyntiin.

Tästähän me olemme kaikki samaa mieltä: valkoinen vilja ja sokeri ja ynnä muu tämä höttö on turhanpäiväistä mielihyvätavaraa, jonka tarkoitus ei ole juuri muu kuin tuoda hyvä maku suuhun (ja lohduttaa sydänsuruissa). Kehomme ei varsinaisesti tarvitse hiilihydraatin näitä muotoja mihinkään, vaan ne liittyvät enemmän hemmotteluun, palkitsemiseen tai juhlahetkiin - oli näiden hetkien seuraus mikä tahansa.

No, sitten on se loput hiilihydraatit. Riisi, pasta, kaura, tattari, quinoa, peruna, hedelmät, mitä näitä nyt on. Menin tokaisemaan edellisessä postauksessani, ettei lihasmassan kasvattaja saisi syödä hiilihydraatteja kello kuuden jälkeen. Tulin samalla sohaisseeksi ampiaispesään, kun hiilihydraattien kannattajat julistivat tämän olevan suurinta sontaa, mitä ovat koskaan kuulleet.

Niin. Meillä on erilaisia tarpeita, meillä ihmisillä. Tarpeita ja tavoitteita. Kun jotain tarvetta kohden pyritään suunnitelmallisesti, joutuu asiaan suhtautumaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. Tässä ei ole olemassa kultaista keskitietä. Kukaan ei voi "vaan vähän silleen" opiskella esimerkiksi Suomen parhaaksi neurokirurgian tohtoriksi, vaan se on sitten se sinun prioriteetti numero yksi, jonka eteen teet uhrauksia ja aivan valtavan määrän töitä. Kun muut lähtevät viettämään pidennettyä opiskelijaviikonloppua, istuu huippu nenä kirjassa niitä hermoja tankaten.

Samalla tavalla tietty tarve ohjaa ihmisiä, jotka muokkaavat kehoaan näyttääkseen halutulta, tässä tapauksessa atleettisilta, lihaksillailta ja vahvoilta. Se tarkoittaa syömisen hemmetin tarkkaa laskemista ja ajoittamista, tiettyä määrää hiilihydraatteja, proteiineja tai rasvoja tiettyinä kellonaikoina. Koska unen aikana proteiinit paikkaavat ja rakentavat päivän aikana tapahtunutta tuhoa, ovat hiilihydraatit siinä hommassa häiriöksi. Kun haluaa rakentaa lihasta kilpailu- tai ammattimielessä, ei sellaisille häiriöille ole tilaa. Tämän asian minulle on opettanut kehonrakennuksen moninkertainen Suomen mestari, joka ehkä tietää, mistä puhuu.

Sen sijaan jos treenaat kestävyyslajeja, tarvitset paljon hiilihydraatteja parantamaan kestävyyttä ja auttamaan jaksamaan.

Eri tarpeisiin siis eri kaavat: jos päätavoite on saada lihas esiin läskin seasta mahdollisimman hyvin, on hiilihydraattien kontrolloiminen täysin perusteltua. Sama silloin, jos halutaan pudottaa selvää ylipainoa, eikä liikuntaa syystä tai toisesta voida tai haluta lisätä. Hiilihydraattien karsiminen saa kyllä painon putoamaan nopeasti, se on aivan selvä homma.

Kun taas jos tavoite on yleinen hyvinvointi, se kuuluisa kiinteytyminen, voiman ja kestävyyden lisääminen, tai aivan tavallinen ruokavalion siistiminen ilman sen kummempia kehon olemukseen liittyviä tavoitteita, en silloin näe mitään syytä välttää järkevien hiilihydraattien nauttimista ilman sen ihmeellisempää ajoittamista. Syö illalla puuroa, jos siltä tuntuu. Sen takia et ihan varmasti ainakaan lihoa.

Ja sitten pääsemme taas tähän, kuinka kehomme toimivat eri tavalla: siinä missä sinulle ehkä kala on mainio proteiinin ja omega-rasvahappojen lähde, on se minulle tukehtumiskuolema. Kehomme reagoi eri tavalla erilaisiin ruokavaliohoin. Itse tiedän tällä hetkellä tarvitsevani aamupuuroni, toisen lämpimän aterian yhteydessä riisiä tai quinoaa, ja ehkä yhden hedelmän. Vähähiilihydraattisella voin todella huonosti ja väsyneesti, tehot laskevat ja voimat eivät riitä perusasioihin, kun taas joillakin VHH on se kuuluisa viisasten kivi.

Minun kohdallani kyse ei ole pois karsimisesta vaan optimaalisesta ajoituksesta. Minä menen henkinen hyvinvointi edellä, enkä enää niin paljon välitä siitä, millaisia tuloksia tietty treeni tai ruokavalio synnyttää minussa - toki henkiseen hyvinvointiin kuuluu myös solakkana pysyminen ja jonkinlainen kehitys treeneissä, sillä tiedän, ettei vahva mutta läski minä tekisi hyvää minäkuvalleni. Tämä on muuttuva labyrintti. Tämän olen nyt ehkä viimeinkin oppinut, lukuisten yritysten ja erehdysten kautta.

Eli: sovitaanko sillä tavalla, että kokeillaan ja todetaan se omalle tavoitteelle optimaalinen ravitsemus ja seurataan sitten sitä, ja annetaan muiden uskoa Jumalaan, Allahiin tai Ukko Ylijumalaan, jos heidän vakaamuksensa sen vaatii?

This is my truth tell me yours.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Paljon

Olen päivittänyt viimeksi maaliskuussa. Kylläpä aika rientää. Tähän on paljon syitä, joita koitan purkaa yksitellen.

Ensinnäkin, olen käynyt pitkällisen keskustelun itseni kanssa suhtautumisestani itseeni ja maailmaan ympärilläni. Herätys tapahtui tapaamisella Optimal Performancen Tytti Koron kanssa. Paleokokeilustani ja suuresta treenin määrästä huolimatta rasvaprosentti näytti hiipivän ylöspäin. Olin niin tuhautunut, että kotiin tullessani itkin. Päivä oli pilalla.

Tuon jälkeen treenaaminen on tuntunut pakonomaiselta suorittamiselta. Tämä johti lopulta siihen, että koin suurta inhoa koko hyvinvointimaailmaa kohtaan. Kun kaikki on suorittamista ja itsensä kyttäämistä. Mieleni teki irtisanoutua kaikesta, katsoa elokuvia, lukea filosofiaa ja syödä suklaata.

Tavoitteellinen treenaaminen teki minut onnettomaksi. Kun miettii jatkuvasti, mitä ei saa syödä tai mitä pitää syödä, ja tuntee huonoa omatuntoa jokaisesta listaan kuulumattomasta suupalasta, tai jos söi banaanin kello kuuden jälkeen - kun silloin ei enää saisi syödä hiilihydraatteja.

Samalla aloin kiinnittää ilmiöön huomiota myös itseni ulkopuolella. Itseensä tyytymättömät ja sitä kautta jollain tapaa onnettomat ihmiset raahautuvat salille tai lenkkipolulle koko ajan suorastaan vastenmielisen tietoisina itsestään. Aloin kuunnella, miten ihmiset puhuvat itsestään: minäkin pullero, mitä nyt tällainen läski, en jaksa, en pysty.

Kävin reissun Espanjassa. Rehellisesti, kymmenestä perilläolopäivästä join jossain määrin alkoholia seitsemänä päivänä - jos nyt en aamuun asti niin tissuttelemalla - ja jossain pöydällä oli koko ajan sipsipussi tai avonainen suklaalevy. Lilluin altaalla, imeskelin mojitoa, sisällä käydessäni taitoin rivin suklaata. Ja olin aivan räjähtämäisilläni onnesta.

Paluun jälkeen sain pienen lomaltapaluutaudin, jonka takia treeneihin tuli kahden viikon tauko. Tunsin itseni lihonneeksi, surulliseksi ja kaikin puolin kurjaksi. Kuin mikään ei olisi voinut motivoida minua liikkumaan. Luovutan. Alan läskiksi.

Puhutaan paljon siitä, että kovaa treenaatessa ihmisen pää ei kestä. Jutta Gustafsberg käyttää ilmaisua "pitoa kypärässä."

Mutta mitä minun pääni ei kestä? Sitä, että joudun jatkuvasti käyttämään todella paljon aikaa ja energiaa syömääni (ja syömättömääni) ruokaan, kokea jatkuvaa suorittamisen ja onnistumisen painetta, kieltäytyä sosiaalisista tilanteista tietäen, että meneminen tarkoittaisi vain repsahtamista?

Ei, minun pääni ei kestä sellaista. Eikä se ole luovuttamista. Se on omasta mielenterveydestä huolehtimista. Fitness-tyyppinen elämä teki minut onnettomaksi. Se ajoi minut kodistani. Minun pääni on kuitenkin kestänyt elämässä melko kovia paikkoja. Miksi tämä tekisi minun päästäni jotenkin pehmeämmän, luovuttajan pään?

En sano, että fitness olisi jotenkin tyhmä tai huono tapa elää. Se vaan on aivan totaalisen sopimaton minulle. Tiukka sikspäkki ei varmasti tee minua yhtä onnelliseksi, kuin aamuun asti venynyt puistoistuskelu. Enkä halua kieltäytyä minut onnelliseksi tekevistä asioista vaan, koska rasvaprosentti.

No, kahden viikon tauko päättyi yhteistreeneihin maailman ihanimman Sampo Kirjovaaran kanssa. Kaadoin Sampolle koko tuskani: en jaksa, en halua, en pysty. Sampo otti kiukutteluni vastaan ja veti siinä samassa niin hyvän treenin, että lepotilassa olleet lihakseni suorastaan huusivat hurmiosta.

Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä auvoa. Se treeni tuntui muuttaneen koko suhtautumiseni itseeni, treeniin ja hitto soikoon maailmaan. Haluan pitää urheilemisen ja järkevän ruokavalion elämässäni, koska se saa minut voimaan hyvin ja se tekee minut onnelliseksi. Tapaan ihania ihmisiä ja olen hyväntuulinen. Haluan liikkua ja haastaa kehoani uusiin suorituksiin, koska parhaimmillaan se toimii minulle kuin huume. Olen vasta oppinut kiipeämään köyttä pitkin, enkä voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.



Mutta mitä en halua pitää elämäsääni, on peilin edessä paita ylös nostettuna seisominen, rasvaprosenttimittaukset, vaa'an tuijottamisen, heijastuksensa mulkoilun ja tulosten odottamisen. Kun elän itselleni hyvää elämää, tiedän tulosten seuraavan perässä. Tavalla tai toisella. Joo, en tiedä paljonko painan, mutta tiedän paljonko nostan, ja tiedän olevani melko onnellinen orava.



Toinen asia on, että minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, mikä varmasti osaltaan selittää voimattomuuden, apaattisuuden ja treenaamisen suhteessa hitaan kehityksen. Kirjoitan kilpirauhasesta enemmän kun tiedän siitä enemmän. Tämä on kuitenkin jollain tavalla helpotus, sillä jo useamman vuoden jatkunut selittämätön väsymys ja sumuisuuden tunne päässä saisi jonkinlaisen selityksen ja helpotuksen, kun lääkkeet saadaan kuntoon.

Mutta näin. Nyt kun olen saanut tämän synnytettyä, on jatkaminenkin varmasti helpompaa. Palataan asiaan pian. Odotellessa voitte vaikka lukea tämän Kukka Laakson bloggauksen, joka kiteyttää ajatukseni aivan täydellisesti. Ihana Kukka.

Löytyykö lukijoilta kokemusta totaalisesta kyllästymisestä mutta ongelman selättämisestä?  Entä onko muilla kilppareissa hämminkiä?