maanantai 16. syyskuuta 2013

Nyt katse omaan napaan - luvan kanssa!

Syksy on hienoa aikaa kiinnittää huomiota omaan hyvinvointiin. Missä kunnossa sinun kuntosi on? Kaipaako fyysinen temppelisi vahvistusta, venytystä, apua ruokavalion kanssa vai kenties kaikkea tätä? 

Täältä pesee! Tarjoan Personal Training- sekä urheiluhierontapalveluita. Erityisen mielelläni autan asiakkaita, joille säännöllinen liikunta tai terveelliset elämätavat ovat entuudestaan tuntematon suo.
Oli tarve sitten itselläsi tai jollain läheiselläsi, autan mielelläni. Mietitään juuri sinun tarpeitasi vastaava kokonaisuus, oli se sitten yksittäinen hierontakerta, tai pitempiaikainen painonpudotusprojekti.

Tänään on paras päivä aloittaa! Kyselyt numerosta 0407541027 tai sähköpostitse osoitteesta ac.kemppainen@gmail.com


Toimin pääsääntöisesti Tampereella, mutta kertaluontoiset tapaamiset ovat mahdollisia myös esimerkiksi Kemissä, Oulussa tai Helsingissä. Kysy myös internet-valmennuksista!

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Noinko vakavaa se on?

Ärsytti vähän, kun olin juuri hahmotellut päässäni tekstiä sosiaalisessa mediassa paljon näkyvistä, niinsanotuista Fitspiration-kuvista, kun tämä artikkeli ilmestyi. Lyhykäisyydessään tämä bloggaus esittelee kuusi tsemppikuvaa, joita kirjoittaja pitää vahingollisina, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta. Sen verran iso aamen tuolle tekstille, etten puutu siihen sen enempää. Tutustukaa. Se on hyvä.

Päädyin itsekin selailemaan tsemppikuvia tuon artikkelin innottamana. Uskomattoman eeppisen tsempin sijasta minuun hiipi melko tukeva turhautuminen ja ärsytys. Nimittäin siitä, miten niin yksinkertaisesta asiasta - liikkumisesta, terveellisestä syömisestä, hitto soikoon niin itsestäänselvistä asioista, ettei tästä pitäsi edes erikseen tarvita puhua - saadaan kasvatettua jokin uskomaton maailmansota, jossa Will Smith mättää alieneja turpaan aavikolla, ja kuninkaaksi tarkoitettu leijona palaa vesisateessa tuhkan tahraamaan kotiinsa, tarkoituksenaan käydä viimeiseen taistoon, jossa punnitaan puhtaan, hyveellisen, rehellisen ja kurinalaisen sydämen voima pahasta diktatuurista.

Näin:

Tämä kuva löytyi oikeasti Fitspiration-ryhmästä Facebookissa.

Se on liikkumista! Se on itsestänsä, kehostansa ja mielestänsä välittämistä! Se tehdään hyvän olon vuoksi - siksi, että pärjätään fyysisesti elämässä - siksi, ettei ole ihan paska olla koko ajan - siksi, että meidät nyt on luotu joskus liikahtamaan ylös sohvalta ja liikuttamaan niitä niveliä. Ehkä jopa vahingossa hikoamaan.

Sen ei tarvitse olla mikään sota! "Fitness is a battle", hieno homma Hermanni, jos suhtaudut siihen asiana, joka on lyötävä maahan, ja kerta toisensa jälkeen taisteltava elämän ja kuoleman taistelu.

Ymmärrän tilanteet, joissa siihen on suhtauduttava sillä tavalla - esimerkiksi silloin, kun fyysisellä suorituksella halutaan osallistua kilpailuihin, silloin sinun vain on oltava paras ja tehtävä, mitä se vaatii. Mutta meidän tavallisten tyyppien, joilla ei ole mitään asiaa mihinkään kisoihin - koska ei vain ole sellaiselle mitään tarvetta, ei siksi, etteikö meistä siihen ehkä tarvittaessa olisi - ei tarvitse nousta aamukuudelta verta sylkien juoksemaan portaita pakkasessa. Ei vaan tarvitse.

Paitsi, jos siitä nauttii. Jos siitä saa sen juttunsa. Jos se tulee luonnostaan, ja saa sen tunteen, että minut on tehty tekemään tätä. Come on baby, light my fire! Tulin voittamaan! Thunder and lightning! Flash! A-aa! Spartaaaaaaa! Siinä tapauksessa: anna mennä! Näytä niille! Seuraa sitä paloa!

Itse en kuitenkaan jaksaisi (enää) suhtautua treeniin ja ruokaan vuorena, joka on valloitettava kerta toisensa jälkeen. Ehkä se pää piti lyödä pöydänkulmaan tarpeeksi monta kertaa, kunnes tämän tajusi. Raskaastakin treenistä voi nauttia ajattelematta, että tässä on nyt joku maaottelu menossa, jolla mitataan koko ihmiskunnan kohtalo. Jos joku pienempi ja laihempi tyttö tai poika vieressä liikuttaa enemmän rautaa, anna liikuttaa: tämä on sinun suorituksesi. Tämä ei ole kilpailu. Eikä tämä missään tapauksessa ole joku kohtalon polku, joka sinulle on tähtiin kirjoitettu kuljettavaksi kultaisessa haarniskassa. Tämä on urheilusuoritus.

Täysiä saa tehdä, mutta silti voi ottaa iisisti. Väittäisin, että hyvin suurelle osalle juuri tämä sankaritreenilähtökohta on alun innostuksen jälkeen juuri se kompastuskivi: aletaan vetää viisi kertaa viikossa raivopäänä bodycombatia ja spinninkiä, heitetään hiilareilla pullasorsaa koska SPARTA, ja kuukauden päästä on takki niin tyhjänä, että seuraava raivoinnostuspuuska tulee joskus puolen vuoden päästä. Kun vähempikin riittää. Huhhuh sentään.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Murheilija ei tervettä päivää näe

Isäukko oli urheilullinen mies. Pelasi koko ikänsä aktiivisesti erilaisia joukkuepelejä, pääasiassa jääkiekkoa ja sählyä. Muutamaan otteeseen kotiin tultiin milloin etuhampaat remonttia vaille valmiina, milloin käsi kantositeessä, milloin jalkaa perässä könkäten.

Samalle tielle hän yritti houkutella lähes 170-senttistä ja 70-kiloista, nopean pituuskasvun ja kokonsa kautta kömpelöksi itsensä kokevaa ala-asteikäistä tytärtään. Kun ensimmäisen kerran se mailasta kimmonnut kiekko sitten teki minusta mustasilmäisen neljäsluokkalaisen, totesi isä vain, ettei urheilija tervettä päivää näe. Välillä kolisee. Se on pelin henki.

Isän yrityksestä ja kannustuksesta huolimatta minulta kesti lopulta aika kauan löytää se urheilun ilo. Kun olen uuden elämätyylini myötä tutustunut muihin, ikänsä liikkuneisiin ihmisiin, olen huomannut tämän vanhan sanonnan olevan enemmän kuin osuva. Mitä enemmän urheilee, sitä enemmän sairashistoriasta löytyy pyörähtäneitä nilkkoja, revähtäneitä lihaksia, leikattuja kierukoita, korjattuja etuhampaita, sijoiltaan menneitä niveliä, mitä näitä nyt on.


Muistan kuulleeni painonnostajasta, jolta repesi molemmat patella-jänteen polvista, kun kyykättiin vähän isommilla painoilla. Lääkärit sanoivat, ettei enää koskaan ole mitään asiaa lajin pariin. Ja mitä vielä! Kisaamaan sieltä palattiin.

Tuttuni, jotka eivät urheile, ovat pääsääntöisesti fyysisesti ehjempiä. Voisikin helposti kysyä, mikä ihme siinä hommassa kiehtoo, ja miksi on pakko itseänsä hajoittaa? Itse olen säästynyt suuremmilta kolhuilta muutamaa pientä nivelsidevammaa ja satunnaisia revähtämiä lukuun ottamatta. Viimeksi tänään sain kokea sen olemassaolon ilon, kun kymmenen minuutin capoeiran jälkeen jo pitemmän aikaa itsestään ilmoitellut iso pakaralihas nosti lopulta sen keskisormen pystyyn huonosti alas tulleen kärrynpyörän seurauksena. Lopputunti meni sitten jääpalapussin päällä katseluoppilaana istuen.

Kotimatkalla mietin isäni minulle opettamaa sanontaa. Säännöllisin väliajoin räsähtää jokin paikka, ja sitten ihmetellään, milloin sitä pääsee takaisin. Nöyränä vetäydytään nuolemaan niitä haavoja ja keräämään raivoa seuraavalle kerralle.

Mutta kun liikunnasta on tullut osa olemassaoloani, ei puhuta enää suorituksenomaisesta kalorien polttamisesta, vaan parhaimmillaan yhdestä elämän suuremmista ilon aiheista. Aina ei tietenkään treeneistä irtoa kuin hiki ja onni siitä että sieltä pääsi pois, mutta jokainen varmasti tietää sen ihanan, raukean, liikuntasuorituksen jälkeisen olon. Vaikka itse treeni olisi mennyt aivan reisille, on jälkeen päin aina hyvä olo. Jopa nyt, vaikka yritän olla ajattelematta, miten pitkä reissu tästä nyt tulee.

Sen huomaa, kun ei ole vähään aikaan liikkunut. Pienet arkiset asiat alkavat tuntua hankalilta, ärsytyskäyrä nousee pilviin. Väsyttää, ja on vedoton olo. Kynnys liikkumiseen kasvaa nopeasti. Oma nahka käy ahtaaksi. Ja kun taas pääsee nostamaan hikeä pintaan, huutavat lihakset ylistystä ja onnea olemassaololle. Joskus se lenkki voi oikeasti olla kaikista tehokkainta - ainakin kustannustehokkainta - terapiaa.

Niinpä otan kiitollisuudella vastaan tämänkin revähtäneen persauksen. No, nyt kuulosti ärsyttävältä lässytykseltä. Tietenkin ärsyttää. Mutta yritän kääntää sen niin, että rapatessa roiskuu, ja nyt parannellaan. Enkä haluaisi vaihtaa tätä kiristävää ja jomottavaa ahteria kiristävään ja synkeään mieleen. Koska liikkumattomuus on murhe, eikä murheilija tervettä päivää näe.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Seesteinen syksy

Kesä 2013 oli hyvä. Ai että se oli hyvä. Ai että minä nautin.
Oli tanssia ja onnea...
...suhailua ympäri Suomea...
...ja vaikka mitä kaikkea ihanaa, ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Sain ylläpidettyä myös treeniä tosi hyvin ollakseen kesä, keskittyen lähinnä voimalajeihin erilaisten raskaiden asioiden liikuttelun muodossa.

Mutta syksyhän se sieltä tulla tupsahti. Eletään syyskuuta, joten mikään Mamaba maailmassa ei auta sen tosiasian edessä, että vuodenaika vaihtuu toiseen. Se on tänä vuonna tuonut tullessaan jännän fiiliksen minulle: seesteisyyden. Olen nyt vähän yli vuoden verran harrastanut Crossfitiä, miettinyt ruokavalioita ja optimaalisia suorituksia ja kehon muokkaamista tiettyyn suuntaan, kilpirauhasten, väsymyksen ja mielitekojen heittäessä kapuloita rattaisiin oikein kaksin käsin. Vaan nyt tuntuu siltä, että on aika kääntää katse sisään päin. Ottaa vaihdetta pois silmästä. Lakata suorittamasta ja kehitystä seuraamasta, pysähtyä, ja kuulostella, mitä sille Anna-Cecilia Kemppaiselle oikein kuuluu.

Tämän ulos itsestänsä pusertaminen tuntuu tosi kummalliselta, mutta... Om Jooga-koulun seinällä on teksti, jossa luvataan neljän joogaviikon voivan muuttaa elämän. Takana on kohta kolme viikkoa, ja sekaan mahtuu vain yksittäisiä päiviä pois vääntyilemästä. Olen ottanut tavaksi mennä aamutunneille, jotta on pakko nousta aamulla. Ja miten hyvä tunne siitä tulee kehoon koko päiväksi! Näinkö tässä nyt sitten kävi? Vanha kiukuttelija huomaa yhtäkkiä, että ehkä, vain ehkä, siinä joogassa on sittenkin jotain, jolle kannattaa antaa enemmän aikaa ja ajatusta?
Hippi. Aina luonteva kameran edessä.
Hot Jooga. Aijai!
Tässä ympäristössä on vaikea aloittaa päivä pahantuulisena
Olen löytänyt onnen pressopannusta. Tempaisen joka päivä litran verran teetä. Hot joogaan yhdistettynä voin sanoa, että ainakin on aineenvaihdunta lähtenyt käyntiin.



Kelit ovat pysyneet kesäisinä ihanan pitkään. Olen käynyt pitkillä, rauhallisilla lenkeillä Pyhäjärven rantaa pitkin, eikä oikeasti voi valittaa, että viiden minuutin päässä Tampereen keskustasta näyttää tältä.


Hämärtyvät syysillat ovat tarjonneet hyviä hetkiä ensiluokkaisen ruoan äärellä, ensiluokkaisessa seurassa.
Stefan's steakhouse, moro!

Viimeinen silaus tälle täydellisielle olotilalle tuli tänään, kun kaivoin (kuten kuvasta näkyy) vuoden verran kaapin pohjalla rytistyneet capoeira-vaatteet esiin ja suuntasin Tampereen Capoeiristojen kauden ensimmäiselle tunnille. Vuoden tauon jälkeen hommat muistuivat mieleen yllättävän hyvin, ja vuoden Crossfit-sekoilun voi sanoa tehneen suorastaan ihmeitä yleiskunnolle ja kehonhallinnalle. Pointsit siitä!

Iande Capoeira, Instructor Pingo. Sieltä se ajatus lähti.
Kotimatkalla aivoihin iski uskomaton flashback Espanjasta. Leudossa mutta pimeässä Aurinkorannikon yössä treenien jälkeen ilma oli viileän kostea, pimeässä Välimeren vaahtopäät huuhtoutuivat laiskasti rantaan jostai loputtomasta mustuudesta, joka näkymättömässä horisontissa sulautui Andalusian tähtitaivaaksi. Vuorilla paloivat valot, ja ihmisten iloinen sorina rantakahviloissa sekoittui elävään musiikkiin.

Vaikka se oli yksi elämäni parhaista ajoista, olen silti nytkin aivan loputtoman onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Myös niistä hankalista asioista. Oman kehoni kanssa olen tullut pitkän matkan - parin viikon päästä tulee neljä vuotta siitä, kun koko projekti alkoi. Tie on vienyt erilaisten kokeiluiden, innostumisten, yritysten, erehdysten, pettymysten ja onnen tunteiden kautta nyt tähän olotilaan, kun olen väsynyt odottamaan itseltäni jotain, tai yrittämään änkeytyä johonkin standardiin, jota en ole, tai jollaiseksi tuleminen tekisi minut vain kurjaksi.

Kehonhallinta kiinnostaa. Oltuani ikäni hessuhopomaisen kömpelö, olen capoeiran ja crossfitin kautta löytänyt kehoni liikesuunnista uusia ulottuvuuksia. Nyt kaikenlaiset oman kehon painolla tehtävät harjoitukset, jotka siirtyvät arjen käytännöllisyyteen parantuneen liikkuvuuden ja kehonhallinnan muodossa, tuntuvat paremmilta ideoilta, kun raudan nostaminen ylös ja sen taas alas laskeminen. Aika aikaansa kutakin, nyt tämä ajatus inspiroi ja liikuttaa minua.

Jos hinta seesteisestä, mielenrauhaisasta olosta on muutama ylimääräinen rasvakilo tai muutaman pinnan johonkin muottiin liian korkea rasvaprosentti, on minulla siihen ehdottomasti varaa.