Samalle tielle hän yritti houkutella lähes 170-senttistä ja 70-kiloista, nopean pituuskasvun ja kokonsa kautta kömpelöksi itsensä kokevaa ala-asteikäistä tytärtään. Kun ensimmäisen kerran se mailasta kimmonnut kiekko sitten teki minusta mustasilmäisen neljäsluokkalaisen, totesi isä vain, ettei urheilija tervettä päivää näe. Välillä kolisee. Se on pelin henki.
Isän yrityksestä ja kannustuksesta huolimatta minulta kesti lopulta aika kauan löytää se urheilun ilo. Kun olen uuden elämätyylini myötä tutustunut muihin, ikänsä liikkuneisiin ihmisiin, olen huomannut tämän vanhan sanonnan olevan enemmän kuin osuva. Mitä enemmän urheilee, sitä enemmän sairashistoriasta löytyy pyörähtäneitä nilkkoja, revähtäneitä lihaksia, leikattuja kierukoita, korjattuja etuhampaita, sijoiltaan menneitä niveliä, mitä näitä nyt on.
Muistan kuulleeni painonnostajasta, jolta repesi molemmat patella-jänteen polvista, kun kyykättiin vähän isommilla painoilla. Lääkärit sanoivat, ettei enää koskaan ole mitään asiaa lajin pariin. Ja mitä vielä! Kisaamaan sieltä palattiin.
Tuttuni, jotka eivät urheile, ovat pääsääntöisesti fyysisesti ehjempiä. Voisikin helposti kysyä, mikä ihme siinä hommassa kiehtoo, ja miksi on pakko itseänsä hajoittaa? Itse olen säästynyt suuremmilta kolhuilta muutamaa pientä nivelsidevammaa ja satunnaisia revähtämiä lukuun ottamatta. Viimeksi tänään sain kokea sen olemassaolon ilon, kun kymmenen minuutin capoeiran jälkeen jo pitemmän aikaa itsestään ilmoitellut iso pakaralihas nosti lopulta sen keskisormen pystyyn huonosti alas tulleen kärrynpyörän seurauksena. Lopputunti meni sitten jääpalapussin päällä katseluoppilaana istuen.
Kotimatkalla mietin isäni minulle opettamaa sanontaa. Säännöllisin väliajoin räsähtää jokin paikka, ja sitten ihmetellään, milloin sitä pääsee takaisin. Nöyränä vetäydytään nuolemaan niitä haavoja ja keräämään raivoa seuraavalle kerralle.
Mutta kun liikunnasta on tullut osa olemassaoloani, ei puhuta enää suorituksenomaisesta kalorien polttamisesta, vaan parhaimmillaan yhdestä elämän suuremmista ilon aiheista. Aina ei tietenkään treeneistä irtoa kuin hiki ja onni siitä että sieltä pääsi pois, mutta jokainen varmasti tietää sen ihanan, raukean, liikuntasuorituksen jälkeisen olon. Vaikka itse treeni olisi mennyt aivan reisille, on jälkeen päin aina hyvä olo. Jopa nyt, vaikka yritän olla ajattelematta, miten pitkä reissu tästä nyt tulee.
Sen huomaa, kun ei ole vähään aikaan liikkunut. Pienet arkiset asiat alkavat tuntua hankalilta, ärsytyskäyrä nousee pilviin. Väsyttää, ja on vedoton olo. Kynnys liikkumiseen kasvaa nopeasti. Oma nahka käy ahtaaksi. Ja kun taas pääsee nostamaan hikeä pintaan, huutavat lihakset ylistystä ja onnea olemassaololle. Joskus se lenkki voi oikeasti olla kaikista tehokkainta - ainakin kustannustehokkainta - terapiaa.
Niinpä otan kiitollisuudella vastaan tämänkin revähtäneen persauksen. No, nyt kuulosti ärsyttävältä lässytykseltä. Tietenkin ärsyttää. Mutta yritän kääntää sen niin, että rapatessa roiskuu, ja nyt parannellaan. Enkä haluaisi vaihtaa tätä kiristävää ja jomottavaa ahteria kiristävään ja synkeään mieleen. Koska liikkumattomuus on murhe, eikä murheilija tervettä päivää näe.
Tuttu juttu, mitä enemmän treeni- ja liikunta-aiheisia blogeja lukee niin sitä enemmän törmää vammoihin ja sairastumisiin. No pain, no gain, ikävä kyllä pätee tähänkin ja usein aika karulla tavalla. Hyvällä suunnittelulla ja maltilla voi kuitenkin välttää monet ongelmat ja vammat.
VastaaPoistaToisaalta liikkumattomuus on paljon isompi uhka terveydelle kuin liikunta. Suurin osa onnettomuuksista ja loukkaantumisista sattuu kotona tai työpaikalla, ei urheilukentällä ja treeneissä.
Näin on - elämästä ei selviä hengissä? :)
Poista