torstai 20. helmikuuta 2014

Huono omatunto ja suorittaminen

Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa sisäisten äänien tutkimisen parissa. Erinäiset tietoisuustaitokurssit ovat johdattaneet oman käytökseni pariin: miksi toimin kuten toimin, ja miten se vaikuttaa elämääni? Mindfulnesshan on tänä päivänä kovaa huutoa, ja yhä useammat haluavat oppia enemmän itsestään.

Olen ymmärtänyt paljon asioita itsestäni - mistä tietyt käyttäytymismallit kumpuavat, ja millaisiin tilanteisiin ne ovat minut vieneet. Esimerkiksi koko tämä kilpirauhassekoilu: olen aina ollut suoriutuja ja selvitytjä, suorastaan taistelija. Sellaista ei ole, mihin minä en pystyisi, ja mistä minä en selviäisi. Itseäni sparraamalla sain koko olemassaoloni uskomaan siihen totuuteen: mieli sanoo keholle, että enemmän ja lujempaa, ja kroppa sanoo, että olkoon sitten niin. Mieli osaa manipuloida kehoa ylittämään itsensä, myös siihen pisteeseen, missä se ei enää ole järkevää saati terveellistä.

Tämän ymmärtäminen merkittäköön ehdottomasti sisäänpäin katsomisen hyviksi puoliksi. Mutta yhtä asiaa minun täytyy siinä kritisoida: elämässä tulee kyllä tilanteita, joissa kolmiosainen joogahengitys tai rusinan perinpohjainen tutkiminen (kuten mindfulness-kurssilaa opetettiin) ei vain toimi. Tulee vastaan niin kamalia tilanteita, ettei niistä pysty järkeilemään itseään ulos.

Eikä hitto vie tarvitse! Kurssilla eräs nainen otti puheenvuoron: hän kertoi elämänsä olevan kaaottista ja kamalaa, lähestulkoon sietämätöntä, ulkoisten seikkojen takia. Miten hän voisi mindfulnessin avulla saada helpotusta?

Varmasti hän voisi saada keskittymisharjoituksilla jotain apua, mutta mietin asiaa omalle kohdalleni. Kun minun elämääni tulee äkillinen paha paikka, regoin siihen huutoitkemällä niin, ettei naapureille varmasti jää epäselväksi. Puhun ystävilleni, itken heille. Itken oravilleni. Menen lenkille ja itken. Mietin, miten epäreilua se on, ja miten kamalaa on, että näin piti käydä.

Koska se on inhimillistä! En ymmärrä, miksi ihmisellä ei saisi olla voimakkaita tunteita, kaikki pitäisi vain hengittää ulos. Samoin, jos joku ihminen elämässäsi on kertakaikkiaan sietämätön. "Ehkä hänessä on vain jotain, mitä näet itsessäsi". Ei! On totta, että joidenkin ihmisten kanssa täytyy vain tulla toimeen esimerkiksi työkuvioiden takia, mutta ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta pitää elämässään ihmistä, josta ei ole muuta kuin pahaa mieltä. Ehkä teiden eroaminen helpottaisi molempien oloa? Elämässä on hyviä ja huonoja aikoja, ja vain se on varmaa, että ne ajat seuraavat toisiaan. Mikään olotila ei ole pysyvää, joten joskus ei auta kuin antaa ajan hoitaa hommansa.

Mikä parasta: tämän kysymyksen esittäjä sanoi kokevansa huonoa omatuntoa siitä, että hän kärsii tilanteesta, jossa on. Että hän ei pysty keskittymisharjoitustenkaan avulla olemaan välittämättä siitä. Huonoa omatuntoa! Siitä, että hänellä on meneillään kamala vaihe elämässä! Moni muu yhtyi samaan: he kokevat huonoa omatuntoa, kun eivät loppurentoutuksessa saa mieltään hiljaiseksi. Tai kun eivät pysty pahan paikan tullen saavuttamaan sitä sisäistä rauhaa.

Mistä kaikesta ihminen voi tuntea huonoa omatuntoa? Tässä vaiheessa tekisi mieli hakata näppäimistöä. Teen sen. esjopfesijogrijogrijogrhioefwhioefjioefijo!!!

Huonon omatunnon kokeminenhan tekee mindfulnessista - juuri näin - suorittamista. Eikö suorittamisesta juuri pyritä eroon? Ja toisaalta taas, miksi se suorittaminen on niin paha asia? Jos minä lopettaisin suorittamisen, painaisin 190 kiloa ja olisin työtön, makaisin sohvalla ja söisin sipsejä. Ei laskujen maksamisen tarvitse olla zen-kokemus. Härregyyd, joku roti siihen mielenrauhaankin!

Ja vielä yksi juttu: joogatunnille mennessä on kyllä hienoa, kun tunnin lopussa ei pääse sieltä salista ulos, kun sinne änkee kyynerpäitä käyttäen seuraava lasti naisia spandexeissaan, että saadaan paras paikka olla tosi ommmm ja zen. Eilen juttelin kaverin kanssa Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta: mitä lähemmäs majapaikkoja tullaan, porukka alkaa kiriä toistensa ohi, että saavat paremman paikan majatalosta. Semmonen pyhiinvaellus sulla, hieno homma, hermanni.

Ahhhhhhhhhhhhhhhh.

Mutta kuten sanoin, on siinä paljon hyvääkin. Kilpirauhaslääkityksen, armollisuuden ja huonosta omatunnosta vapautumisen ansiosta kävin toissailtana lenkillä, ja tulin sen jälkeen kotiin katsomaan elokuvaa. Vedin pussillisen Susu-paloja a:sta ö:hön. Oli hyvää, tuli paha olo, ei haitannut. Paino on pudonnut seitsemän (7) kiloa sen jälkeen, kun lopetin murehtimisen. Käyn nykyään joogassa, capoeirassa, crossfitissä ja salsa-tunneilla, sen mukaan kuin mitä huvittaa, miettimättä, viekö capoeira minulta lihasmassaa, tai saanko syödä banaanin kuuden jälkeen illalla. Tai onko nyt ikävää, kun menenkin illalla nostamaan kahvakuulaa, enkä raivopäisesti yritä opetella niitä capoeira-juttuja.

Ja se on mielenrauhaa! Syö kyttäämättä itseäsi, treenaa niin kuin mieli tekee. Loppuu se hössötys ja huono omatunto!

2 kommenttia:

  1. Ah, todellakin! Sun tekstejä on aina kiva lukea, kirjoitat silleen hauskasti mutta hyvin.

    Tuo mindfullness-pätkä kolahti. Oon miettiny samaa niin monesti, ja toisaalta sortunut samanlaiseen omatuntokaruselliin aikoinaan. Nykyään olen ehkä päässyt siitä irti. On kuitenkin pitkään ollut päällä omituinen taistelumielentila - että minähän SAAN olla pahalla tuulella jos tuntuu, ja minunhan EI tarvitse ymmärtää, löytää hopeareunusta, ENNEN KUIN ON SEN AIKA. Olen huomannut, että ihmisiltä satelee näitä hopeareunuskommentteja lähinnä hienovaraiseksi merkiksi, että he eivät haluaisi enää kuunnella valitusta. Sen minä hyväksyn ja ymmärrän.

    VastaaPoista
  2. Miksi pakottaa itsensä johonkin mindfulnessiin, johonkin, joka on kaiken inhimillisyyden ulkopuolella? Läsnäolo on upeaa, avartavaa ja eheyttävää, mutta sen EI PIDÄ tapahtua ohjatusti eikä pakotetusti.


    VastaaPoista