Noinko vakavaa se on?

Ärsytti vähän, kun olin juuri hahmotellut päässäni tekstiä sosiaalisessa mediassa paljon näkyvistä, niinsanotuista Fitspiration-kuvista, kun tämä artikkeli ilmestyi. Lyhykäisyydessään tämä bloggaus esittelee kuusi tsemppikuvaa, joita kirjoittaja pitää vahingollisina, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta. Sen verran iso aamen tuolle tekstille, etten puutu siihen sen enempää. Tutustukaa. Se on hyvä.

Päädyin itsekin selailemaan tsemppikuvia tuon artikkelin innottamana. Uskomattoman eeppisen tsempin sijasta minuun hiipi melko tukeva turhautuminen ja ärsytys. Nimittäin siitä, miten niin yksinkertaisesta asiasta - liikkumisesta, terveellisestä syömisestä, hitto soikoon niin itsestäänselvistä asioista, ettei tästä pitäsi edes erikseen tarvita puhua - saadaan kasvatettua jokin uskomaton maailmansota, jossa Will Smith mättää alieneja turpaan aavikolla, ja kuninkaaksi tarkoitettu leijona palaa vesisateessa tuhkan tahraamaan kotiinsa, tarkoituksenaan käydä viimeiseen taistoon, jossa punnitaan puhtaan, hyveellisen, rehellisen ja kurinalaisen sydämen voima pahasta diktatuurista.

Näin:

Tämä kuva löytyi oikeasti Fitspiration-ryhmästä Facebookissa.

Se on liikkumista! Se on itsestänsä, kehostansa ja mielestänsä välittämistä! Se tehdään hyvän olon vuoksi - siksi, että pärjätään fyysisesti elämässä - siksi, ettei ole ihan paska olla koko ajan - siksi, että meidät nyt on luotu joskus liikahtamaan ylös sohvalta ja liikuttamaan niitä niveliä. Ehkä jopa vahingossa hikoamaan.

Sen ei tarvitse olla mikään sota! "Fitness is a battle", hieno homma Hermanni, jos suhtaudut siihen asiana, joka on lyötävä maahan, ja kerta toisensa jälkeen taisteltava elämän ja kuoleman taistelu.

Ymmärrän tilanteet, joissa siihen on suhtauduttava sillä tavalla - esimerkiksi silloin, kun fyysisellä suorituksella halutaan osallistua kilpailuihin, silloin sinun vain on oltava paras ja tehtävä, mitä se vaatii. Mutta meidän tavallisten tyyppien, joilla ei ole mitään asiaa mihinkään kisoihin - koska ei vain ole sellaiselle mitään tarvetta, ei siksi, etteikö meistä siihen ehkä tarvittaessa olisi - ei tarvitse nousta aamukuudelta verta sylkien juoksemaan portaita pakkasessa. Ei vaan tarvitse.

Paitsi, jos siitä nauttii. Jos siitä saa sen juttunsa. Jos se tulee luonnostaan, ja saa sen tunteen, että minut on tehty tekemään tätä. Come on baby, light my fire! Tulin voittamaan! Thunder and lightning! Flash! A-aa! Spartaaaaaaa! Siinä tapauksessa: anna mennä! Näytä niille! Seuraa sitä paloa!

Itse en kuitenkaan jaksaisi (enää) suhtautua treeniin ja ruokaan vuorena, joka on valloitettava kerta toisensa jälkeen. Ehkä se pää piti lyödä pöydänkulmaan tarpeeksi monta kertaa, kunnes tämän tajusi. Raskaastakin treenistä voi nauttia ajattelematta, että tässä on nyt joku maaottelu menossa, jolla mitataan koko ihmiskunnan kohtalo. Jos joku pienempi ja laihempi tyttö tai poika vieressä liikuttaa enemmän rautaa, anna liikuttaa: tämä on sinun suorituksesi. Tämä ei ole kilpailu. Eikä tämä missään tapauksessa ole joku kohtalon polku, joka sinulle on tähtiin kirjoitettu kuljettavaksi kultaisessa haarniskassa. Tämä on urheilusuoritus.

Täysiä saa tehdä, mutta silti voi ottaa iisisti. Väittäisin, että hyvin suurelle osalle juuri tämä sankaritreenilähtökohta on alun innostuksen jälkeen juuri se kompastuskivi: aletaan vetää viisi kertaa viikossa raivopäänä bodycombatia ja spinninkiä, heitetään hiilareilla pullasorsaa koska SPARTA, ja kuukauden päästä on takki niin tyhjänä, että seuraava raivoinnostuspuuska tulee joskus puolen vuoden päästä. Kun vähempikin riittää. Huhhuh sentään.

Murheilija ei tervettä päivää näe

Isäukko oli urheilullinen mies. Pelasi koko ikänsä aktiivisesti erilaisia joukkuepelejä, pääasiassa jääkiekkoa ja sählyä. Muutamaan otteeseen kotiin tultiin milloin etuhampaat remonttia vaille valmiina, milloin käsi kantositeessä, milloin jalkaa perässä könkäten.

Samalle tielle hän yritti houkutella lähes 170-senttistä ja 70-kiloista, nopean pituuskasvun ja kokonsa kautta kömpelöksi itsensä kokevaa ala-asteikäistä tytärtään. Kun ensimmäisen kerran se mailasta kimmonnut kiekko sitten teki minusta mustasilmäisen neljäsluokkalaisen, totesi isä vain, ettei urheilija tervettä päivää näe. Välillä kolisee. Se on pelin henki.

Isän yrityksestä ja kannustuksesta huolimatta minulta kesti lopulta aika kauan löytää se urheilun ilo. Kun olen uuden elämätyylini myötä tutustunut muihin, ikänsä liikkuneisiin ihmisiin, olen huomannut tämän vanhan sanonnan olevan enemmän kuin osuva. Mitä enemmän urheilee, sitä enemmän sairashistoriasta löytyy pyörähtäneitä nilkkoja, revähtäneitä lihaksia, leikattuja kierukoita, korjattuja etuhampaita, sijoiltaan menneitä niveliä, mitä näitä nyt on.

Muistan kuulleeni painonnostajasta, jolta repesi molemmat patella-jänteen polvista, kun kyykättiin vähän isommilla painoilla. Lääkärit sanoivat, ettei enää koskaan ole mitään asiaa lajin pariin. Ja mitä vielä! Kisaamaan sieltä palattiin.

Tuttuni, jotka eivät urheile, ovat pääsääntöisesti fyysisesti ehjempiä. Voisikin helposti kysyä, mikä ihme siinä hommassa kiehtoo, ja miksi on pakko itseänsä hajoittaa? Itse olen säästynyt suuremmilta kolhuilta muutamaa pientä nivelsidevammaa ja satunnaisia revähtämiä lukuun ottamatta. Viimeksi tänään sain kokea sen olemassaolon ilon, kun kymmenen minuutin capoeiran jälkeen jo pitemmän aikaa itsestään ilmoitellut iso pakaralihas nosti lopulta sen keskisormen pystyyn huonosti alas tulleen kärrynpyörän seurauksena. Lopputunti meni sitten jääpalapussin päällä katseluoppilaana istuen.

Kotimatkalla mietin isäni minulle opettamaa sanontaa. Säännöllisin väliajoin räsähtää jokin paikka, ja sitten ihmetellään, milloin sitä pääsee takaisin. Nöyränä vetäydytään nuolemaan niitä haavoja ja keräämään raivoa seuraavalle kerralle.

Mutta kun liikunnasta on tullut osa olemassaoloani, ei puhuta enää suorituksenomaisesta kalorien polttamisesta, vaan parhaimmillaan yhdestä elämän suuremmista ilon aiheista. Aina ei tietenkään treeneistä irtoa kuin hiki ja onni siitä että sieltä pääsi pois, mutta jokainen varmasti tietää sen ihanan, raukean, liikuntasuorituksen jälkeisen olon. Vaikka itse treeni olisi mennyt aivan reisille, on jälkeen päin aina hyvä olo. Jopa nyt, vaikka yritän olla ajattelematta, miten pitkä reissu tästä nyt tulee.

Sen huomaa, kun ei ole vähään aikaan liikkunut. Pienet arkiset asiat alkavat tuntua hankalilta, ärsytyskäyrä nousee pilviin. Väsyttää, ja on vedoton olo. Kynnys liikkumiseen kasvaa nopeasti. Oma nahka käy ahtaaksi. Ja kun taas pääsee nostamaan hikeä pintaan, huutavat lihakset ylistystä ja onnea olemassaololle. Joskus se lenkki voi oikeasti olla kaikista tehokkainta - ainakin kustannustehokkainta - terapiaa.

Niinpä otan kiitollisuudella vastaan tämänkin revähtäneen persauksen. No, nyt kuulosti ärsyttävältä lässytykseltä. Tietenkin ärsyttää. Mutta yritän kääntää sen niin, että rapatessa roiskuu, ja nyt parannellaan. Enkä haluaisi vaihtaa tätä kiristävää ja jomottavaa ahteria kiristävään ja synkeään mieleen. Koska liikkumattomuus on murhe, eikä murheilija tervettä päivää näe.

Seesteinen syksy

Kesä 2013 oli hyvä. Ai että se oli hyvä. Ai että minä nautin.

Oli tanssia ja onnea...

...suhailua ympäri Suomea...

...ja vaikka mitä kaikkea ihanaa, ihmisiä, paikkoja, tapahtumia. Sain ylläpidettyä myös treeniä tosi hyvin ollakseen kesä, keskittyen lähinnä voimalajeihin erilaisten raskaiden asioiden liikuttelun muodossa.

Mutta syksyhän se sieltä tulla tupsahti. Eletään syyskuuta, joten mikään Mamaba maailmassa ei auta sen tosiasian edessä, että vuodenaika vaihtuu toiseen. Se on tänä vuonna tuonut tullessaan jännän fiiliksen minulle: seesteisyyden. Olen nyt vähän yli vuoden verran harrastanut Crossfitiä, miettinyt ruokavalioita ja optimaalisia suorituksia ja kehon muokkaamista tiettyyn suuntaan, kilpirauhasten, väsymyksen ja mielitekojen heittäessä kapuloita rattaisiin oikein kaksin käsin. Vaan nyt tuntuu siltä, että on aika kääntää katse sisään päin. Ottaa vaihdetta pois silmästä. Lakata suorittamasta ja kehitystä seuraamasta, pysähtyä, ja kuulostella, mitä sille Anna-Cecilia Kemppaiselle oikein kuuluu.

Tämän ulos itsestänsä pusertaminen tuntuu tosi kummalliselta, mutta... Om Jooga-koulun seinällä on teksti, jossa luvataan neljän joogaviikon voivan muuttaa elämän. Takana on kohta kolme viikkoa, ja sekaan mahtuu vain yksittäisiä päiviä pois vääntyilemästä. Olen ottanut tavaksi mennä aamutunneille, jotta on pakko nousta aamulla. Ja miten hyvä tunne siitä tulee kehoon koko päiväksi! Näinkö tässä nyt sitten kävi? Vanha kiukuttelija huomaa yhtäkkiä, että ehkä, vain ehkä, siinä joogassa on sittenkin jotain, jolle kannattaa antaa enemmän aikaa ja ajatusta?

Hippi. Aina luonteva kameran edessä.

Hot Jooga. Aijai!

Tässä ympäristössä on vaikea aloittaa päivä pahantuulisena

Olen löytänyt onnen pressopannusta. Tempaisen joka päivä litran verran teetä. Hot joogaan yhdistettynä voin sanoa, että ainakin on aineenvaihdunta lähtenyt käyntiin.

Kelit ovat pysyneet kesäisinä ihanan pitkään. Olen käynyt pitkillä, rauhallisilla lenkeillä Pyhäjärven rantaa pitkin, eikä oikeasti voi valittaa, että viiden minuutin päässä Tampereen keskustasta näyttää tältä.

Hämärtyvät syysillat ovat tarjonneet hyviä hetkiä ensiluokkaisen ruoan äärellä, ensiluokkaisessa seurassa.

Stefan's steakhouse, moro!

Viimeinen silaus tälle täydellisielle olotilalle tuli tänään, kun kaivoin (kuten kuvasta näkyy) vuoden verran kaapin pohjalla rytistyneet capoeira-vaatteet esiin ja suuntasin Tampereen Capoeiristojen kauden ensimmäiselle tunnille. Vuoden tauon jälkeen hommat muistuivat mieleen yllättävän hyvin, ja vuoden Crossfit-sekoilun voi sanoa tehneen suorastaan ihmeitä yleiskunnolle ja kehonhallinnalle. Pointsit siitä!

Iande Capoeira, Instructor Pingo. Sieltä se ajatus lähti.

Kotimatkalla aivoihin iski uskomaton flashback Espanjasta. Leudossa mutta pimeässä Aurinkorannikon yössä treenien jälkeen ilma oli viileän kostea, pimeässä Välimeren vaahtopäät huuhtoutuivat laiskasti rantaan jostai loputtomasta mustuudesta, joka näkymättömässä horisontissa sulautui Andalusian tähtitaivaaksi. Vuorilla paloivat valot, ja ihmisten iloinen sorina rantakahviloissa sekoittui elävään musiikkiin.

Vaikka se oli yksi elämäni parhaista ajoista, olen silti nytkin aivan loputtoman onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Myös niistä hankalista asioista. Oman kehoni kanssa olen tullut pitkän matkan - parin viikon päästä tulee neljä vuotta siitä, kun koko projekti alkoi. Tie on vienyt erilaisten kokeiluiden, innostumisten, yritysten, erehdysten, pettymysten ja onnen tunteiden kautta nyt tähän olotilaan, kun olen väsynyt odottamaan itseltäni jotain, tai yrittämään änkeytyä johonkin standardiin, jota en ole, tai jollaiseksi tuleminen tekisi minut vain kurjaksi.

Kehonhallinta kiinnostaa. Oltuani ikäni hessuhopomaisen kömpelö, olen capoeiran ja crossfitin kautta löytänyt kehoni liikesuunnista uusia ulottuvuuksia. Nyt kaikenlaiset oman kehon painolla tehtävät harjoitukset, jotka siirtyvät arjen käytännöllisyyteen parantuneen liikkuvuuden ja kehonhallinnan muodossa, tuntuvat paremmilta ideoilta, kun raudan nostaminen ylös ja sen taas alas laskeminen. Aika aikaansa kutakin, nyt tämä ajatus inspiroi ja liikuttaa minua.

Jos hinta seesteisestä, mielenrauhaisasta olosta on muutama ylimääräinen rasvakilo tai muutaman pinnan johonkin muottiin liian korkea rasvaprosentti, on minulla siihen ehdottomasti varaa.

Keho herää

Sen jälkeen kun olen aloittanut liikkumisen täysin nollasta neljä vuotta sitten, olen löytänyt itseni jo niin monta kertaa sanomasta "en olisi ikinä uskonut", ettei sen luulisi enää yllättävän. Ihmetyksen aiheita ovat olleet lauantaiaamun kuntonyrkkeilytreenit, avocadoon rakastuminen, kymmenen kilometrin juoksu, kärrynpyörän tai käsilläseisonnan oppiminen, ensimmäinen leuanveto, painonnostoliikkeisiin hurahtaminen... Mutta tämä viimeisin piti olla not gonna happen-kategoriaa maailman tappiin. Vaan tässä sitä ollaan.

Olen käynyt joogatunneilla nyt vähän yli viiikon. Ensimmäisenä keskiviikkona kävin peräti kaksi kertaa, heti perään torstaina ja perjantaina, viikonlopun olin Lappeenrannassa katsomassa Karjalan Kovin-crossfit-kisoja (jossa muuten oli taas todella asiallinen meininki), mutta sen jälkeen joogaa on löytynyt jokaisesta päivästä.

Erityisesti pidän aamujoogasta: nyt, kun en ole varsinaisessa työsuhteessa, saattaisi helposti tulla nukuttua puolillepäivin. Aamuyhdeksän jooga laittaa päivän heti käyntiin, ja herättelee kehon uuteen päivään aivan eri tavalla, kuin sama aika sängyssä vietettynä.

Ja eilen se tapahtui: siinä iänikuisessa alaspäin katsova koira-asennossa sain kantapäät maahan. Hetkeksi, mutta sain. Maailman tiukimmilla pohkeilla kun on paiskattu, tämän piti olla aivan sula mahdottomuus. Lisäksi sain eteentaivutuksessa varpaista kiinni. Uskomaton tunne!

Nyt kotosalla nautiskelen hitaasta aamiaisesta, valmistuen päivän tehtäviin. Olo on aika jepa.

Aarrgghh eikun ommmmm

Tänään aamulla yllätin itseni ja samalla koko universumin: kello herätti vähän ennen yhdeksää, ja ikkunapelteihin rämisevästä kaatosateesta huolimatta tein sen, mitä aina niin tehtyäni lupailen, etten tee enää ikinä: annoin joogalle vielä yhden mahdollisuuden.

Vähän taustoja: olen maailmanhistorian jäykin ihminen. Aivan oikeasti. En liiku mihinkään. Kylmiltään ei ole mitään mahdollisuuksia saada istualtaan varpaista kiinni. Ei mitään.

Tähän malliin:

Ja tässä olen siis ollut tänään jo joogatunnilla. Eli ymmärrätte yskän: maailman jäykin ihminen, kuin olisi paiskattu reumalla, MS-taudilla ja yhteen luutuneilla selkänikamilla. Ei mitään mahdollisuuksia.

Sanomattakin selvää, ettei tällainen ole nuorelle urheilijalle - eikä yhtään kenellekään - kauhean terveellistä. Ongelma vain on siinä, että jäykkyydestäni johtuen olen kehittänyt uskomattoman vihasuhteen venyttelyyn. Se ei ole millään tavalla nautittavaa. Olen hankalassa asennossa, täristen ja hengitystä pidättäen, raajat puutuvat ja ohimosuoni poksahtaa. Rentoudu, hengitä rauhallisesti, kuuntele kehon ääniä... HELEPPO SE ON SUN SANUA!

No, ennen joogaa ei kuulemma saisi kauheita ähkyjä vetää, joten nappaan naamaan kalaöljyt ja kofeiini-cayennepippuri-vihreäteeuute-lässynlää-kapselit ja lähden sotkemaan kaatosateeseen.

Onneksi OmYoga sijaitsee aivan kahden minuutin pyöräilymatkan päässä kotoani. Tässä vaiheessa elämää tunnen itseni sen verran hyvin, että jos haluan harrastuksesta säännöllisen, on sen sijaittava maksimissaan kymmenen minuutin pyöräilymatkan päässä.

Joo, joo, *ttu.

Tilat ovat siistit ja tunnelmalliset, mutta ennen tuntia oloni on lähinnä levoton ja ahdistunut. Kävin pari vuotta sitten kymmenen viikon intensiivikurssin, jossa kerran viikossa venyteltiin kauheasti. Silloin saavutin toki jonkinlaisia tuloksia liikkuvuuteni kanssa, mutta epätoivoista ähertämistä se oli.

Tähän tähdätään?

Itse astangajoogatunti kesti puolitoista tuntia. Se alkoi kevyillä hengitys- ja keskittymisharjoitteilla. Ohjaaja kehoitti tyhjentämään mielen ja keskittymään hengityksen laskemiseen. Ehkä minulla on aika ollut vähän ongelmia auktoriteettien kanssa, mutta päässä räsähti saman tien soimaan R-A-K-A-S. LALLALLAALALALAAA!!!

Sitten tehtiin aurinkotervehdystä, ja sitä muuten tehtiin aivan riittävän monta kertaa. Jos hengityksen oli tarkoitus mukailla itsensä äiti maan syvää huokailua, oli tämä mamma justiinsa lähettänyt ilmoille pari tsunamia ja pyörremyrskyä ja maanvyörymää pyyhkimään tieltään kokonaisen kansakunnan. Raajat tärisevät, hiki ropsahtelee mattoon, polvet eivät pysy suorassa. Mieleeni muistuu jostain Vartiotornista lukemani artikkeli, jossa kyseisen uskontokunnan henkilö oli lopettanut joogan, sillä sen seurauksena "saatana takoi pääni sisällä". Artikkelia lukiessa nauratti. Nyt ei enää yhtään.

Paljon kello? Ärsyttää. Tärisyttää. Tukka valuu silmille. Olkapäistä katoaa tunto. On joo kiva mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta minä saavutan autuuden tappamalla itseni vaikka rinnallevedossa. Siinä mieli tyhjenee. Tässä päästäni kuuluu jatkuvasti ÄÖLÄLÄÖLÄLÖLÄÄÄ-mölinää. One, two, three o'clock, four o'clock ROCK!

Sitten jossain tunnin puolivälin tienoilla se tapahtuu: päästän irti. Joo, olen edelleen tosi jäykkä. Joo, jopa tunnilla olevat pari perusmarkkua tärisevät vähemmän kuin minä. Lopetan riuhtomisen ja itseni pakottamisen, ja teen liikkeet vain siihen asti, mikä itsesäni tuntuu hyvältä. Tai ei hyvältä, mutta vähemmän sietämättömältä. Jos lihasta pakottaa, päästän venytyksen hetkeksi irti, korjaan asentoa, ja painun takaisin. Ok, tässä pisteessä ollaan tänään. Katsotaan, mitä tässä tapahtuu. Jos nytkin annan periksi, miten jäykkä tulen vielä joskus olemaan?

Tunnin lopuksi laitetaan toinen käsi rinnalle, toinen pään päälle. Ohjaaja opastaa, että nyt sitten uloshengityksen kautta kaikki möläyttävät niin pitkästi OMMMMM kuin vain henkeä riittää. Tunnen oloni vaivaantuneeksi, kuin jossain pakollisissa ryhmätehtävissä. Onko pakko? Mutta kas kummaa, jossain maailmankaikkeuden syvillä söössösöö-taajuuksilla kumahtava ommmm kuulostaa yllättävän... öö, mystiseltä? Kolmannella kerralla päästän itsekin jo melkoisen syvän ommmmmmin. Oho. Oho.

En nyt tässä hypetä, että tunnin jälkeen olo oli avautunut, valaistunut ja jotenkin yhteydessä maailmankaikkeuden kanssa. Tai että olisin tosi energinen ja valmis päivän haasteisiin. Olo oli ihan ok. Se oli ihan ok. Tunsin itseni siksi brittijäbäksi, joka käy kitisemässä ympäri maailmaa uskomattomissa kohteissa.

Sankarini.

Ostaa täräytin kuitenkin tutustumiskortin, jolla pääsee kolmen viikon ajan testailemaan OmYogan eri joogatunteja niin paljon kuin napa vetää. Kurssitarjonta on erinomainen, eikä erillisiä alkeiskursseja tarvitse käydä. Aloittelijoille sopiville tunneille voi mennä tuosta vaan. Katsotaan nyt sitten, annetaan sille mahdollisuus.

Mutta nyt napa täyteen tätä, ja sitten kauheasti hääräämään. Hyvä päivä tämäkin!

Kun en vain jaksa

Ruokaostokset ovat yhä purkamattomana ostoskassissa keittiön lattialla. Keittiössä ei ole valoja, etten näe yhä kasvavaa tiskivuorta. Toinen mokoma on sänkyni vieressä: parin viikon ajan suoraan töistä tullessani linnottauduin sänkyyn, polkaisin käyntiin läppäriltä koukuttamani TV-sarjan, syön Sokoksen valmistiskin minulle valmistavaa ruokaa ja makaan kahden peiton alla, palellen, kunnes nukahdan kesken jakson. Tsemppaan sen verran, että saan läppärin suljettua.

Aamulla kello herättää uuteen työpäivään. Olen nukkunut katkeamatta kahdeksan tuntia. Tunnen oloni levänneeksi ja hyväntuuliseksi: kuuntelen musiikkia ja keittelen puuroa hiljalleen. Jos ei ole aikainen töihinmeno, saatan käydä lyhyellä lenkillä. Kroppa käyntiin ja silleen.

Kaksi tuntia heräämisen jälkeen olen valmis päiväunille. Pirteys loppuu kuin seinään. Sumu valtaa pään, vilkuilen kelloa, toivon pääseväni pian tauolle. Peruuntuneet asiakastapaamiset ovat pois tilipussistani, mutta antavat minulle tunnin aikaa juoda teetä alakerran bistrossa ja tuijottaa tiiliseinää. Zen-hetki. Työpäivää on vielä viisi tuntia jäljellä. Ja sitten suoraan treeneihin.

Eilen ostin kunnianhimoisesti lihaa ja pakastevihanneksia. Tänään en enää hae ruokaa valmistiskistä, vaan valmistan sitä itse. Olo on ihan ok, joskin vähän utuinen. Kun en käy mutkaa kotona, pystyn menemään suoraan treeneihin. Kotisohva on laavaa. Sinne kerran pudonnut ei ylös pääse.

Kotiin päästyäni olen aivan loppu. Kana ja pakastevihannekset saavat odottaa huomiseen, syön rahkaa ja jään tuijottamaan televisiota. Huomenna teen ruokaa ja siivoan tämän kaaoksen. Tänään oli niin tiukka päivä, etten jaksa. Lopulta nämä päivät toistuvat niin, että joudun lopulta heittämään pilantuneen lihan ja vihannekset pois.

Aamulla ei ole jäljellä yhtä ainoaa puhdasta kattilaa. Keitän puuroni paisitinpannulla. Keittiön lattialla seilaa muovikasseja, joista olen viimeisillä voimillani tyhjentänyt jo lämmenneet kanat ja raejuustot jääkaappiin. Kasseja en kuitenkaan ole jaksanut taitella laatikkoon. Se on liikaa vaadittu. Sisuunnun, hoidan tiskit, avaan putket ja pyyhin keittiön pinnat. Olen ylpeä itsestäni: minulla on ote elämästä! Energiaa tuntuu olevan, joten käyn taas lenkillä, ja illalla vielä salilla. Mikä kilpirauhassairaus? Huomenna varmasti myös naulaan nuo taulut vihdoin seinään. Tänään on liikaa tekemistä. Tänään olen onnellinen, suorastaan voittamaton!

Seuraavana aamuna en. Heti aamusta tunnen oloni läkähtyneeksi. Syke nousee jo, kun nousen sängystä. Sähköpostissa joku haluaa minulta vastauksen johonkin. Miksi ne minulta kysyvät? Työpaikalla piikissä on puhelinnumeroita, jotka odottavat pikaista yhteydenottoa. Olen salaa helpottunut, kun numero ei vastaa.

Työpäivän päätyttyä menen suorinta tietä kotiin. Palelee ja väsyttää, hyvänen aika, että väsyttää. Joku pyytää ulos, kahville. Unohdan vastata. Olen jo saanut olohousut jalkaan.

Miten kuvailisin sitä tunnetta päässä? Väsyttää, muttei nukuta. Pienikin asia - lautasen vieminen sohvalta keittiöön - tuntuu aivan ylivoimaiselta. En tunne olevani masentunut tai alakuloinen. Vain aivan loputtoman väsynyt. Mieli on kuin veden alle sytytetty valo: kirkas ja pintaan pyrkivä, mutta sen edessä lilluu tuhoton määrä levää ja muuta merenpohjan sakkaa. Korvissa kohisee. Syön irtokarkkia, koska olen niin väsynyt. Taas. Samalla puristelen vyötärölleni kesän aikana ilmestyneitä mötkylöitä. Olisi helppo selittää kaikki jaksamattomuudella. 

Se olisi helppo myös tuomita tekosyyksi. Treenaa lujempaa. Syö puhtaammin. Mutta ystävät rakkaat: jos treenaan lujempaa, pelkään ajavani kehoni johonkin totaaliseen tilttiin. Ei tämä ole sellaista väsymystä, joka tulee, kun ei oikein nuku, tai on treenannut tai tehnyt kovasti töitä. Tämä on sellaista väsymystä, että huonoimpina päivinä haluaisin vain maata sängyssä, olla ottamatta kantaa mihinkään.

Hyvinä päivinä väsymys väistyy. Silloin tuntee, kuinka koko olemassaolo pursuaa energiaa. Antakaa minulle rautaa, niin minä nostan sen. Lisäksi väännän sen solmuun ja opetan sille vaikka kiinan alkeet. Sellaista tehtävää ei ole olemassa, johon en näinä hetkinä pysty. Mutta jos näinä päivinä treenaan "senkin edestä", naulaan ne taulut seinään, luutuan lattiat ja soitan kummitädille, tiedän, että seuraavana aamuna minua odottaa läkähdyttävä uupumuksen tunne. Se tunne, kun makaan peiton alla, kuuntelen vain oman kehoni väsymyksen ääntä. Hiuksia en halua harjata niin usein, kun kampaajakin jo sanoi, että hiuksia irtoaa selvästi normaalia enemmän.

Pääsen ensi kuussa viimeinkin lääkärille. On sellainen tunne, ettei lääkärin apu tule hetkeäkään liian aikaisin. Olen kuullut rohkaisevia tarinoita parantumisesta. Ei tämä ole välttämättä mikään ylitsepääsemätön asia. Tärkeintä on, että tunnistaa oireet ja hakee apua. Kilpirauhasvaivat eivät ole mitään höpöhöpöä. Että jos tarina kuulostaa etäisestikään tutulta, hankkiutukaa testeihin. Ei tarvitse olla väsynyt. Ainakin minä toivon niin.

Virheistä joita olen tehnyt

Mikä ihana kesä. Loputtoman pimeän ja kylmän talven jälkeen tämä kesä on lunastanut kaikki siihen kohdistuneet odotukset. Vaikka kieltäydyn käyttämästä sitä yhtä laulun lausetta joka viittaa kesän jatkuvuuteen, olen silti päättänyt, että tämä kesä saa luvan jatkua vaikka syyskuuhun asti. Ollaan siis juuri yli puolivälin?

Olen ollut syvissä vesissä kuluneiden kuukausien aikana. Kun alkukesästä sain kuulla sairastavani kilpirauhasen vajaatoimintaa, käynnisti se suuren vyyhdin. Ensinnäkin tunsin helpotusta siitä, että sain väsymykselleni ja treenien junnaamiselle jonkin selityksen. Se ei ole vain aikaansaamattomuutta tai laiskuutta vaan sitä, että kehoni oikeasti painaa käsijarru pohjassa.

Olen aina metelöinyt itsensä kuuntelemisen puolesta, mutta nyt vasta todella tiedän, mitä se tarkoittaa. Nyt ymmärrän, kuinka armoton olen ollut itselleni. Olen tussannut kalenteriin liikuntasuunnitelmia, kokeillut ruokavaliota ja seurannut kehitystä - tai kehittymättömyyttäni - tuntien syyllisyyttä ja pettymystä jokaisesta saavuttamattomasta tavoitteesta tai väsymyksen takia väliin jääneestä treenistä.

En ole käynyt vaa'alla varmaan toukokuun jälkeen. En ole kirjannut ensimmäistäkään treeniä minnekään. Olen syönyt kun on ollut nälkä, kelloa katsomatta. Välillä järkevästi, välillä sunnuntaibrunssilla kolme palaa porkkanakakkua. Kesäkuun aikana en käynyt kuntosalilla kuin töissä, kävin lähinnä letkeällä lenkillä, pyöräilemässä tai nostamassa painoa crossfit-salilla. Tai olen nukkunut kolmen tunnin päiväunet ja syönyt ison iltapalan television äärellä treenin sijasta, jos tilanne on niin vaatinut. Eli olen oikeasti tehnyt juuri niin kuin päivän kunto on halunnut.

Ja tiedättekö mitä? En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin tyytyväinen. Itseeni fyysisesti, psyykkisesti... ja koko elämääni. Minulla on joka päivä hyvä ja onnellinen olo, vaikka minulla kuten kaikilla on omat kiveni kannettavana. Kilpirauhasen takia olen melko uninen unen määrästä riippumatta, mutta nyt kun tiedän, mistä kiikastaa, osaan suhtautua siihen. Syyskuun alussa pääsen lääkärille sen kanssa. Jännä nähdä, mitä sitten tapahtuu.

En osaa sanoa, mutta minusta tuntuu siltä, että olen laihtunut. Tai ainakin timmiintynyt. Tai ehkä lihonut. En tiedä, mutta nyt on tosi hyvä olla minä. Syksy on tulossa, ja vietän tässä viimeistä viikkoani Elixian palveluksessa. Sen jälkeen alkavat taas uudet metkut, joten odotan syksyä jo into piukeana. Hyviä hommia on tiedossa. Pysykäähän kanavalla, koska kun minulle jää enemmän aikaa, alkaa täälläkin varmasti tapahtua! (Olenko luvannut näin jo miten monesti?)

Nyt minusta tuntuu, että kaikki mitä teen, teen rakkaudesta urheiluun, ihmisiin ja elämään. Valtavan väsyneisyyden jälkeen tuntuu, että olen täynnä tulta, jota haluan pian päästä roihuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Hoitakaa itsenne kuntoon. Käsitelkää asianne. Kuunnelkaa itseänne. Unohtakaa ne rasvaprosentit ja vaa'at. Tehkää mitä rakastatte, siksi että rakastatte. Sitten vasta alkaa tapahtua.

P.s. Lukijat Oulussa tai Kemissä! Olen tulossa Pohjoiseen ensi viikolla. Jos on jo pitkään kaivellut aloittaa se kuntosalilla käyminen, tai haluat ohjeita kotona treenaamiseen, tai oli se tarve mikä tahansa, laita tulemaan sähköpostia oikealta löytyvään osoitteeseen. Sovitaan aika ja paikka!