Armoa!

Herrtsyykkeli! Onko viimeisestä päivityksestä melkein kuukausi?! Tajusin asian tänään - olen paljon miettinyt tänne kirjoitettavia asioita, mutta näköjään ne ovat kaikki jääneet pääni sisään.

Oijoi. Marraskuu oli juuri niin vaikea kuukausi, kuin miltä se aluksi tuntuikin. Treeni on huvittanut tosi vähän ja pienetkin asiat ovat tuntuneet ylitsepääsemättömän vaikeilta. Käänteentekevä juttu sattuikin pari viikkoa sitten, kun olin Oulussa tekemässä juttua akupunktiohoidosta, ja Tarja Eskola - jutussa hoitoa tehnyt henkilö - tarjoutui tekemään myös minulle tällaisen hoidon. Ja tokihan minä suostuin!

Hoidon alussa Tarja tunnusteli pulssiani ranteista ja halusi kurkistaa suuhuni. Kirjoittelen myöhemmin itse hoidosta ja löydöksistä tarkemmin, mutta mikä oli mielestäni suurin oivallus oli, että Tarja kertoi minun käyvän vähän ylikierroksilla. Siis puhutaan pienoisesta ylikunnosta. Jotenkin samalla hetkellä ymmärsin, että siitähän tässä väsymyksessä on ollut kyse: pimeään, ankeaan ja kylmään vuodenaikaan yritän koko ajan kaikkialla kaikenaikaa saada itsestäni täydet tehot irti, niin työntekijänä, treeneissä kuin henkilökohtaisessa elämässä. Sopimuksista pidetään kiinni ja hommat tehdään sata lasissa...

...mutta minkä takia? Mihin kisoihin minä olen tässä valmistautumassa? Mitä maailmanennätystä minä yritän tehdyn työn määrässä? Miten tämä raivokas puurtaminen jokaisella osa-alueella auttaa minua kehittymään paremmaksi ihmiseksi, paremmaksi minäksi?

Jouduin vakavaan paikkaan itseni kanssa. En ollut noudattanut annettua treeniohjelmaa pilkuntarkasti, vaan olen korvannut osan punttitreeneistä CrossFit-treenillä, niin, että viikkotasolla treenit ovat olleet jotain tyyppiä 2-3 punttia, 2-3 CrossFit-treeniä. Joka siis on minun tasollani vähän liian vaativa setti. Tajuan sen nyt. Siihen vielä päälle pieniä arjen asioita, joita itse kullakin on aina ajoittain kannettavanaan, niin ei ole mikään ihme, jos välillä puhti on tuntunut loppuvan kesken.

Niinpä olen nyt ottanut pari viikkoa vähän kevyemmin, itseäni ja tuntemuksiani kuunnellen. Treenimäärä on silti pysynyt siellä minimissään neljässä kerrassa viikossa, mutta seassa on ollut kevyitä hölkkälenkkejä ja liikkuvuusharjoitteita. Samalla olen huomannut stressitasojen kääntyneen laskuun, ja olo on muutenkin rauhallisempi, kuin hetkeen.

Niin, ja.

Tähän kuukauteen liittyi sellainenkin juttu, että siskoni täytti pyöreitä. Sitähän piti sitten juhlistaa. Kahtenakin viikonloppuna.

Toissasunnuntaina olin yhdeltätoista aamulla nukkumassa. Olin viimeksi ollut yössä seitsemän viikkoa sitten, joten kerralla sitten senkin edestä. Vaan olihan eeppiset juhlat! Tuosta oli toki suora seuraus, että teki mieli perua viime viikon treffit Tytin kanssa. Varsinkin, kun samaan syssyyn naiseuden planeetat järjestyivät siten, että tunnuin olevan pelkkää nestettä ja ihraa. Pientä nousua olikin mittauspisteissä, mutta paino sentään on kääntynyt laskuun. Vihdoinkin!

Tämän insidentin jälkeen olen ollut taas nöyrä treeniohjelmalleni. Nytkin ulkona riehuu maailmanlopun lumimyräkkä, on perjantai-iltapäivä ja minulla on jääkaappi täynnä ihanaa ruokaa, mutta sitä ennen CrossFit-hommia.

Kevättä kohti mennään! Elämänmyönteisyys alkaa pikkuhiljaa palata, rautaan tarttuminen on ollut taas suorastaan ilo, ja muutenkin on aika jeppis meininki!

Miksi leuanveto?

Tämän takia:

Syyskuu

Tänään

Alkaa löytyä sitä V:n mallia. Olkapäätkin alkavat näyttää pikkuhiljaa siltä, että jotain on nosteltu. Ajan kysymys, milloin tuolta alkaa seasta pilkottaa vähän epäkästä. Voin jo kuvitella sen siihen. Tiedättekö, miten hienoa on, kun naisen selkä näyttää tältä:

Vähän matkaa vielä tuohon... No, nyt sitä palapaistia nassuun, ja huomenna taas uudet kujeet. Jepajee, täältä tullaan!

Elämäntaparemontti. Nyt.

Tulipa tässä vain sunnuntaiaamuna mieleen, että te, jotka suunnittelette elämäntaparemonttia tai haikailette kesäkunnon perään: mikään ei ole parempi aika aloittaa näiden suunnitelmien toteuttamista, kuin syksy. Rantakeleihin on vielä seitsemän kuukautta aikaa. Siinä ajassa ehtii kevyesti tiputtaa vähintään kymmenen kiloa, jos asiaansa suhtautuu päättäväisyydellä. Niin ei tarvitse sitten toukokuussa ostaa läjäpäin naistenlehtiä, että miten karistaa viisi kiloa ennen kesää. Onko kukaan koskaan onnistunut näiden artikkeleiden ohjeilla?

Itse olen huomannut, että noin kaksi kuukautta on ratkaiseva aika onnistuneessa kehonmuokkauksessa. Alkuinnostus kestää suurin piirtein kuukauden. Siinä ajassa paino saattaa pudota reippaastikin, tulokset innostavat, uudet lajit motivoivat ja itsepintaisuus riittää pysyttelemään ohjelmassa.

Jossain vaiheessa tulokset kuitenkin hiipuvat - paino ei yksinkertaisesti voi jatkaa sellaista putoamista kuin se aluksi tekee, keho tottuu uuteen tilanteeseen ja treeni saattaa alkaa kyllästyttää - ja kun ollaan menty yli kaksi kuukautta, erotetaan onnistujat niistä, jotka jonkin ajan kuluttua aloittavat kaiken alusta. Kun tavoite on selvänä ja mahdollisimman konkreettisena mielessä, auttaa kyllä tahto viemään läpi jumitteluaikojen. Kun kaksi kuukautta on mennyt, olet todennäköisesti jo jossain määrin omaksunut uuden elämän perusperiaatteet, eikä se tarvitse erillistä ponnistelua ja jatkuvaa kieltäytymistä ja skarppaamista. Jos ruoka ja treeni ovat kunnossa, tulokset kyllä tulevat ennen pitkää. Kahden kuukauden kohdalla alkavat jo ulkopuolisetkin huomata sinussa selviä muutoksia, mikä taas vuorostaan motivoi jatkamaan. Ja lopussa kiitos seisoo.

Elämäntaparemontille tai kehonmuokkaukselle on annettava aikaa, rakkautta ja rajoja. Kuukaudessa ei vielä saada dramaattisia muutoksia aikaiseksi. Anna sille puoli vuotta. Ja asennoidu siihen sillä tavalla alusta asti: tässä tulee kestämään, mutta tulokset tulevat puhumaan puolestaan.

Kun aloitat jo tänään, tulet kiittämään itseäsi puolen vuoden kuluttua. Kyllä, takapakkia tulee, paino saattaa saada sinut hulluksi aina silloin tällöin, tulokset jämähtävät paikoilleen tai tuntuu, että olet yhtäkkiä yhtä rasvainen kuin aina ennenkin. Hanki siis mahdollisimman erilaisia mittareita: vaaka, mittanauha, tavoitevaatteet, rasvaprosentti, valokuvat, kirjoita harjoituspainosi ylös. Mitä konkreettisemmaksi projektisi paloittelet, sitä helpompi sinun on epäuskon hetkellä muistuttaa itseäsi jo kuljetusta matkasta.

Itse olen huomannut, että henkisesti saatan lihoa tai laihtua kymmenen kiloa päivästä riippuen. Silloin pieni vilkaisu valokuviin, ja muistan taas, missä todellisuudessa mennään. Olen aivan loputtoman tyytyväinen siitä, että palkkasin Tytin avukseni. Kun tiedän olevani tilivelvollinen kahden-kolmen viikon välein, auttaa pelkästään se pysymään ruodussa epäuskon hetkinä. Jos mahdollista, hankkikaa siis ulkopuolista apua. Se maksaa itsensä takaisin.

Tällaisissa aatoksissa näin sunnuntaina. Ja se muutos ei muuten ala huomenna, vaan se alkaa tänään. Edes pienellä kävelylenkillä. Mites se menikään, että pisinkin matka alkaa yhdellä askeleella?

Avoin kirje marraskuulle: MEIKÄ VIHHAA SUA!!!

Eeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihhhhhhhhhhhhhhhhhh!!! Nyt se on taas täällä, nimittäin taas yksi marraskuu lusittavana. Kun lehdet ovat jo pudonneet puista, mutta lumi ei ole vielä maassa. Kun ei ole vielä tottunut siihen, että seuraavat puoli vuotta on kylmää ja pimeää. Olisi edes kunnolla pakkasta ja sata metriä lunta. Sen sijaan on lohduttomalla tavalla kuivista käsistä pois hilseilevät kesän rusketusten rippeet, tummuvat silmänaluset, päätä myöten liimautuva tukka ja kerrastoihin kaivautuvat ja ulkomaailmalta sulkeutuvat kanssamatkustajat.

Tähän viikkoon asti uusi dietti ja treeni on tuntunut vaivattomalta ja luontevalta noudattaa - en ole edes miettinyt ylimääräisiä mässyjä saati treenien skippaamista - mutta nyt vastustaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.

On aivan totaalisen uuvahanut olo. Treenaamisen aloittamisen kynnys on aivan järkyttävän korkea. Olenkin suosiolla pitänyt nyt muutaman välipäivän - turha sitä on puolitehoilla lähteä kilkuttelemaan, kun ei tässä nyt mihinkään kisoihin olla valmistautumassa. Mieluummin lataan hetken, ja palaan sitten entistä ehompana raudan pariin. Armoa, armoa!

Mikään unimäärä maailmassa ei tunnu riittävän, ja voisin vain syödä syömästä päästyääni. Hiilihydraatteja, tietenkin. Aivan käsittämätön himo lappaa suklaata. Eilen töiden jälkeen ehdin jo ehdottaa palkkapäiväpalkintoburgereita, jotka sitten päädyttiin korvaamaan intialaisella. Riisiä tuli mutustettua tavallista enemmän, jos se suklaan himo siitä tyydyttyisi. Kuitenkin näin unta niistä saamatta jääneistä burgereistä ja jopa unessa stressasin, että nyt ei mennyt dieetti kuin Strömsössä. Että vasta lauantaina olisi saanut. Ehkä merkki siitä, että nyt pitää vähän höllätä?

Viime lauantaina tein sen virheen, että jostain minulle vielä selvittämättömästä syystä poikkesin säännöistäni ostin kaappiin pari flapjackia varastoon. Tiedättekö nämä?

No, sen verran voin paljastaa, ettei noita enää löydy kaapeista. Mikä vain ja ainoastaan vahvistaa sen jo suorastaan lapsellisen itsestäänselvän säännön, että paras tapa välttyä mässytyksiltä on (hitto soikoon) olla ostamatta niitä sinne varastoon. Siinä vaiheessa, kun kunnon makeanhimo iskee, alkaa pitää hyvänä vaihtoehtona vaikka kaakaojauheen lappamista suoraan purkista. Nimimerkillä kokemusta todellakin on!

Mitä lauantaina on tiedossa ei ole sokerihumala, vaan aivan järkyttävä, yli kaikkien tohtorien määräysten pursuava, infernaalinen, suorastaan perverssi suklaaperskänni. Makaan sohvalla, katson elokuvia peiton alla ja syön suklaata suoraan paketista, palasia erikseen murtamatta, niin että tukehdun.

Aaaaaaaaaaaaaaarrrrrrggggggggghhhhhh marraskuu. TJ 29.

Nyt niitä vinkkejä: miten te taistelette tätä vuodenaikaa vastaan? Minua ei paljon helpota se, että viime marraskuussa homman nimi oli tämä:

Luoja, anna voimaa! Tässä ei enää paljon kalaöljyt lohduta!

Varoitus: tunteellisuusvaara!

En tiedä, onko taustalla kulman takana odottava inhokkikuukauteni, stressaavan kuukauden meneistyksekäs saattaminen viimeiseen päiväänsä, lepopäivän tarve vai kaksi peräkkäistä aamukuuden herätystä liian lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen, mutta olen tänään ollut jotenkin herkällä tuulella aamusta asti. Tuskin olin kymmentä minuuttia ollut hereillä, kun pimeässä keittiössä kananmunaa tyhjin silmin mutustaen yhtäkkiä muka ymmärsin, miten loputtoman onnekkaassa asemassa minä olen.

Ei pelkästään, että olen syntynyt Suomessa, olen ollut kaikenlaisen väkivallan - niin fyysisen kuin henkisenkin - pelon ulottumattomissa aika pitkälti koko elämäni, olen saanut opiskella mitä haluan, mennä sinne minne haluan, olla kenen kanssa lystää ja ostaa kaupasta aika pitkälti juuri sitä mitä olen halunnutkin ostaa. No, kohtuuden rajoissa, tietenkin.

Minulla on ollut valta tehdä päätös oman elämäni kehityksestä aivan itse. Tietenkään päätökset eivät ole olleet aina niitä helpoimpia: joskus omin teoin olisi voinut joko jäädä tuleen makaamaan, luovuttaa suosiolla ja valita hetkellisesti helpomman tien. Tai sitten voi päättää ottaa koettelemukset elämänopetuksina, joista voittajana selviäminen vie aikaa, kipua ja kyyneleitä, mutta ehdottomasti aina eteenpäin.

Olen lähtökohdin kokenut olevani Hannu Hanhen asemassa - asiat tuntuvat vain loksahtelevan kohdalleen ja tilanteet johtavan toisiin. Kuin olisin syntynyt onnellisten tähtien alla. Mikään ei kuitenkaan ole tullut ilmaiseksi - se on vaatinut kovaa työtä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja ei niin yhdet tai kahdet huutoitkukohtaukset, kun paine tuntuu ylivoimaiselta.

...Mutta kaikki ne valinnat, niin oikeaan osuneet kuin kantapään kautta könytytkin, ovat johtaneet tähän pisteeseen, jossa minulla on Tampereen keskustassa kaunis koti, säännöllinen palkkapäivä rakastamastani työstä (ja jota parempaa en voisi itselleni tällä hetkellä kuvitella), hyvä terveys, koulut käytyinä, jo nyt elämänkokemusta ja nähtyä maailmaa takataskussa, ja ympärilläni syvästi rakastamiani ihmisiä.

Yyyyyyyyyyyyyyh.

Mietin näitä asioita polkiessani kotiin tunteroinen sitten. Ja että pitää muistaa olla kiitollinen kaikesta saamastaan, eikä vain märistä muutamasta ylimääräisestä rasvaprosenttiyksiköstä. Kun kaikki tarpeellinen on jo tässä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, se on tulevaisuuden asia.

Aivan kotikulmallani lokakuisessa lumipyryssä minua vastaan köpötteli rollaattoreineen jo harmaantunut mieshenkilö, jolla oli päässään sellainen kipparinlakki, jollainen isävainaalla aina oli.

Myönnän: kulman taakse ehdittyäni saatoin pillahtaa itkuun. Kaikesta saamastani, kaikesta menettämästäni, kaikesta menneestä ja vielä tulevasta.

Elämä, miten hieno reissu se on.

Kun puntti pääsee veriin

Rakas minä neljä vuotta sitten,

Et ehkä tunnista minua, mutta olen tulevaisuuden sinä. Halusin vain kirjoittaa kertoakseni sinulle tästä maanantaista - sattui nimittäin niin kummia juttuja, että istuhan tukevasti, ettet lennähdä pyllyllesi.

Tein ensin tiukan työpäivän ilman kunnollisia taukoja. Ollaan niin lähellä tavoitteita, ettei löysäilyyn ole nyt varaa. Viiden minuutin tauoilla asiakaiden välissä kävin taukotilassa ahmimassa proteiinipatukkaa ja palapaistia, muutaman lusikallisen kerrallaan, että jaksaisin pysyä skarppina aina päivän loppuun asti. Niinpä, lihanriekaleita hampaiden väleistä tonkien juoksin aina seuraavaan tapaamiseen.

Lähdin töistä vähän kahdeksan jälkeen. Ulkona oli pilkkopimeä ja satoi kirjaimellisesti jäistä räntää suoraan silmiin vaakatasossa. Tiedätkö, mitä minä tein? Lähdin CrossFit-salille. Niinpä, treenaamaan.

Saavuin salille vähän ennen yhdeksää, tukka ja naama ja vaatteet ja kaikki läpimärkinä kuuden kilometrin ajan päälle ryöppyneestä rännästä. Bussikin ohi porhaltaessaan räiskäytti jotain ruskeaa tavaraa iloisesti läsähtäen pitkin kylkiä ja naamaa ja ja ja kaikkea. Maanantaista, aikaisesta loskap*skakaudesta ja muuta hienosta suivaantuneena rikoin edellisen työnnön ennätyksen pukkaamalla 40 kiloa rautaa suorille käsin pään yläpuolelle. Aika helposti vieläpä. Enemmänkin olisi mennyt, mutta jätin nälän kasvamaan. Olen siis viiden kilon päässä tämän vuoden tavoitepainosta. Paukkuu iloisesti. Seuraavat puoli tuntia opettelin hyppäämään tasajalkaa 50-senttisen laatikon päälle. Ei suju kauhean hyvin, mutta pikkuhiljaa...

Ai niin, mutta ethän sinä edes tiedä, mikä työntö on. Tempaisusta jos puhutaan, niin tarkoitamme aika eri asioita. Nyt ei puhuta siitä, kun punkkupäissään koheltaa kaupungilla, lähettelee epämääräisiä tekstiviestejä, tuhoaa baarin joulukoristeet, sytyttää baaritiskin palamaan tai suutelee ketä sattuu. Että tulipa tempaistua. Ajat muuttuvat, niin myös tempauksen määritelmä. Tiedoksi. Totuttele ajatukseen.

Kotona söin broilerin rintafileen, höyrytettyä parsakaalta, kurkkua ja tomaattia. Heitinpä huiviin myös palautusjuoman, joka muistuttaa maultaan lähinnä jauhettua puun kuorta.

Mitä minä tällä yritän sanoa, rakas menneisyyden minä, että nauti tuosta itsesi pahoinpitelystä vielä kun voit. Hommat tulevat muuttumaan. Ne muuttuvat pikkuhiljaa, yksitellen ja kuin varkain, mutta pian huomaat saavasi raudan tempauksesta aivan erilaista mielihyvää kuin siitä aiemmin kuvailemastani.

Etkö usko? Että polkisin räntäsateessa yhtään mihinkään, saati työpäivän jälkeen punttisalille? Ja että en siitä voimaantuneena ahmisi kotona suklaata, nyt kun kerran saa kun jo liikuit?

Just you wait.

Rakkaudella,

Sinä, mutta paljon parempi.

P.s.

Loppuvuoden tavoitteista

Nyt on takana erittäin hyvä jakso ruuan ja treenien suhteen. Tykkään ohjelmista kuin hullu puurosta, puntti nousee ja ruoka maistuu. Lokakuun loppu on töissä vielä hektistä jyystämistä työtavoitteiden täyttämiseksi ja siten tuntipalkan nostamiseksi, mutta sen jälkeen helpottaa. Tein itselleni pyhän lupauksen loppuvuodesta tinkiä töiden määrästä ja raivata aikaa omalle ajalle. Tarkoittaen tässä tapauksessa treenille, riittävälle syömiselle ja levolle. Heh, eipä meikälaisen elämässä paljoa muuta tunnu tällä hetkellä olevan. Vierähti juuri neljäs viikonloppu kotioloissa, toipuillen, treenaillen ja rentoutuen. Tällaista jaksoa ei olekaan varmaan ollut... Mitä, vuoteen? Puoleentoista? Vielä ensi viikonloppu, niin edessä on kahden viikonlopun putki siskon kolmekymppisiä juhlistaen. Vähän hirvittää, millaisella voimalla se helvetti purkautuu irti yli kuukauden ortorektikkokauden jälkeen...

Voimatasot ovat kehittyneet aika kivasti. Rautaa on saanut heittää kyytiin lisää liikeratojen siitä kärsimättä. Nyt tosin vierähti puolitoista viikkoa ilman ainuttakaan lepopäivää, joten tämän viikonlopun olen pyhittänyt ihan rehellisesti lepäilylle, venyttelylle ja liikkuvuuden harjoittamiselle. Syystäkin, nimittäin pakaraosasto on alkanut vähän ilmoittaa, että nyt vähän taukoa siitä syväkyykkäilystä. Kotihierojani otti alaraajat eilen reipasotteiseen käsittelynn, ja hyvä, etteivät naapurit soittaneet poliiseja. Tiedättekö sen tunteen, kun kunnolla juntturassa olevaan lihakseen mennään nyrkki edellä? Ei ole lasten silmille saati korville se touhu. Huhhuh.

CrossFit-salilla oli tänään mobility-treeneissä tarjolla alaraajojen aukomista, joka meni oikein soppelisti samaan syssyyn eilisiltaisen gluteus-käsittelyyn. Salilta lähtiessä oli suorastaan taivaallinen olo, kun ikijumit alkoivat höltyä.

Tässä kahden lepopäivän aikana on ollut tovi aikaa mietiskellä tavoitteitani. Koska selkeät tavoitteethan ovat mielekkään ja tuloksellisen treenaamisen kulmakiviä, tulin tällaiseen tulokseen loppuvuoden tavoitteenasettelussani:

VUODEN 2012 LOPPUUN MENNESSÄ YKKÖSMAKSIMIT

Maastaveto 90 kg
Etukyykky 60 kg
Takakyykky 70 kg
(Molemmat kyykyt syväkyykkyinä, laadusta tinkimättä!)
Työntö 45 kg
Leuanveto 3 toistoa puhtaasti

En ole tehnyt ykkösmaksimia vielä mainittavan paljon, joitain kokeillut vain kerran. Luulen, että osassa tavoitteet paukkuvat iloisesti, kun tekniikka ja muu pöhinä saadaan kohdilleen, kun taas joitain siirretään ensi vuoden puolelle. Ei kovin suuria tavoitteita, mutta olen koko voimailuhommissa niin keltanokka, että tässä vielä herätellään hermostoa ja rakennellaan pohjia totiselle tuuttaamiselle. Fiilis on vähän sellainen, että kun tekniikat ja ruuat ja levot saadaan kuntoon, niin alkaa muuten nousta sitä rautaa.

Fyysisistä tavoitteista on vaikea sanoa. Tästä täytyy varmaan puhua Tytin kanssa seuraavan kerran, että mikä se on se tavoite tuon rasvaprosentin kanssa. Lopullinen tavoite asettunee jonnekin viidentoista ja kahdenkymmenen välille. Tällä hetkellä paino pyörii edelliin samoissa lukemissa, mutta sen täytyy kertoa vain ja ainoastaan puntin ja proteiinin yhteisvaikutuksesta. Siitä lisää kuitenkin seuraavan tapaamisemme jälkeen.

Ilmoittauduin kuluneella viikolla Tampereella maaliskuussa järjestettävään CrossFit Level 1 Trainer sertifikaatti-koulutukseen. Koulutus on ensimmäistä laatuaan Suomessa, ja olen niin täpinöissäni että olin oksentaa ilosta, kun tein ilmoittautumista. Viikonlopun koulutuksesta jää siis käteen - jos läpäisen testin - oikeus käyttää itsestään CrossFit trainer-nimikettä, mutta ennen kaikkea varmasti rutkasti varmuutta vaativiin tekniikoihin omaa harjoittelua varten. Tuossa vaiheessa CrossFit-harjoittelua on takana kahdeksan kuukautta, että en todellakaan lähtisi nimittämään itseäni minkäänlaiseksi kouluttajaksi vielä. Ennen kaikkea omaa harjoitteluani varten olen sinne suuntaamassa, joskin varmasti tulee sovellettua näitä juttuja vastaisuudessa myös omiin asiakkaisiin, kunhan ensin saan itse raudat kulkemaan edes suurin piirtein haluamaani suuntaan, ja vieläpä haluamallani tavalla.

Ihanaa olla jostakin asiasta näin innoissaan. Tässä on nyt paljon päättäväisyyttä ja rautaakin kovempaa tahtoa takana. Kauhiat pöhinät päälle vaan!