Ensinnäkin, olen käynyt pitkällisen keskustelun itseni kanssa suhtautumisestani itseeni ja maailmaan ympärilläni. Herätys tapahtui tapaamisella Optimal Performancen Tytti Koron kanssa. Paleokokeilustani ja suuresta treenin määrästä huolimatta rasvaprosentti näytti hiipivän ylöspäin. Olin niin tuhautunut, että kotiin tullessani itkin. Päivä oli pilalla.
Tuon jälkeen treenaaminen on tuntunut pakonomaiselta suorittamiselta. Tämä johti lopulta siihen, että koin suurta inhoa koko hyvinvointimaailmaa kohtaan. Kun kaikki on suorittamista ja itsensä kyttäämistä. Mieleni teki irtisanoutua kaikesta, katsoa elokuvia, lukea filosofiaa ja syödä suklaata.
Tavoitteellinen treenaaminen teki minut onnettomaksi. Kun miettii jatkuvasti, mitä ei saa syödä tai mitä pitää syödä, ja tuntee huonoa omatuntoa jokaisesta listaan kuulumattomasta suupalasta, tai jos söi banaanin kello kuuden jälkeen - kun silloin ei enää saisi syödä hiilihydraatteja.
Samalla aloin kiinnittää ilmiöön huomiota myös itseni ulkopuolella. Itseensä tyytymättömät ja sitä kautta jollain tapaa onnettomat ihmiset raahautuvat salille tai lenkkipolulle koko ajan suorastaan vastenmielisen tietoisina itsestään. Aloin kuunnella, miten ihmiset puhuvat itsestään: minäkin pullero, mitä nyt tällainen läski, en jaksa, en pysty.
Kävin reissun Espanjassa. Rehellisesti, kymmenestä perilläolopäivästä join jossain määrin alkoholia seitsemänä päivänä - jos nyt en aamuun asti niin tissuttelemalla - ja jossain pöydällä oli koko ajan sipsipussi tai avonainen suklaalevy. Lilluin altaalla, imeskelin mojitoa, sisällä käydessäni taitoin rivin suklaata. Ja olin aivan räjähtämäisilläni onnesta.
Paluun jälkeen sain pienen lomaltapaluutaudin, jonka takia treeneihin tuli kahden viikon tauko. Tunsin itseni lihonneeksi, surulliseksi ja kaikin puolin kurjaksi. Kuin mikään ei olisi voinut motivoida minua liikkumaan. Luovutan. Alan läskiksi.
Puhutaan paljon siitä, että kovaa treenaatessa ihmisen pää ei kestä. Jutta Gustafsberg käyttää ilmaisua "pitoa kypärässä."
Mutta mitä minun pääni ei kestä? Sitä, että joudun jatkuvasti käyttämään todella paljon aikaa ja energiaa syömääni (ja syömättömääni) ruokaan, kokea jatkuvaa suorittamisen ja onnistumisen painetta, kieltäytyä sosiaalisista tilanteista tietäen, että meneminen tarkoittaisi vain repsahtamista?
Ei, minun pääni ei kestä sellaista. Eikä se ole luovuttamista. Se on omasta mielenterveydestä huolehtimista. Fitness-tyyppinen elämä teki minut onnettomaksi. Se ajoi minut kodistani. Minun pääni on kuitenkin kestänyt elämässä melko kovia paikkoja. Miksi tämä tekisi minun päästäni jotenkin pehmeämmän, luovuttajan pään?
En sano, että fitness olisi jotenkin tyhmä tai huono tapa elää. Se vaan on aivan totaalisen sopimaton minulle. Tiukka sikspäkki ei varmasti tee minua yhtä onnelliseksi, kuin aamuun asti venynyt puistoistuskelu. Enkä halua kieltäytyä minut onnelliseksi tekevistä asioista vaan, koska rasvaprosentti.
No, kahden viikon tauko päättyi yhteistreeneihin maailman ihanimman Sampo Kirjovaaran kanssa. Kaadoin Sampolle koko tuskani: en jaksa, en halua, en pysty. Sampo otti kiukutteluni vastaan ja veti siinä samassa niin hyvän treenin, että lepotilassa olleet lihakseni suorastaan huusivat hurmiosta.
Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä auvoa. Se treeni tuntui muuttaneen koko suhtautumiseni itseeni, treeniin ja hitto soikoon maailmaan. Haluan pitää urheilemisen ja järkevän ruokavalion elämässäni, koska se saa minut voimaan hyvin ja se tekee minut onnelliseksi. Tapaan ihania ihmisiä ja olen hyväntuulinen. Haluan liikkua ja haastaa kehoani uusiin suorituksiin, koska parhaimmillaan se toimii minulle kuin huume. Olen vasta oppinut kiipeämään köyttä pitkin, enkä voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.
Mutta mitä en halua pitää elämäsääni, on peilin edessä paita ylös nostettuna seisominen, rasvaprosenttimittaukset, vaa'an tuijottamisen, heijastuksensa mulkoilun ja tulosten odottamisen. Kun elän itselleni hyvää elämää, tiedän tulosten seuraavan perässä. Tavalla tai toisella. Joo, en tiedä paljonko painan, mutta tiedän paljonko nostan, ja tiedän olevani melko onnellinen orava.
Toinen asia on, että minulla on todettu kilpirauhasen vajaatoimintaa, mikä varmasti osaltaan selittää voimattomuuden, apaattisuuden ja treenaamisen suhteessa hitaan kehityksen. Kirjoitan kilpirauhasesta enemmän kun tiedän siitä enemmän. Tämä on kuitenkin jollain tavalla helpotus, sillä jo useamman vuoden jatkunut selittämätön väsymys ja sumuisuuden tunne päässä saisi jonkinlaisen selityksen ja helpotuksen, kun lääkkeet saadaan kuntoon.
Mutta näin. Nyt kun olen saanut tämän synnytettyä, on jatkaminenkin varmasti helpompaa. Palataan asiaan pian. Odotellessa voitte vaikka lukea tämän Kukka Laakson bloggauksen, joka kiteyttää ajatukseni aivan täydellisesti. Ihana Kukka.
Löytyykö lukijoilta kokemusta totaalisesta kyllästymisestä mutta ongelman selättämisestä? Entä onko muilla kilppareissa hämminkiä?
