Ässähässäkkä!: Itsensä tarkkailusta

Viikko sitten perjantaina tuli kuluneeksi kolmetoista vuotta siitä, kun yöllinen puhelinsoitto ilmoitti minun joutuvan pärjäämään lopun elämääni ilman isää. Isä kuoli syöpään 56-vuotiaana, puoli vuotta diagnoosin jälkeen.

No niin. Kaikkeen ei voi aina varautua. Ei ole tarkoituksenmukaista selata päivät pääksytysten Lääkärikirjaa mahdollisia kuolettavia tauteja etsien. Kuolo voi odottaa milloin tahansa ja missä tahansa antamatta meille minkäänlaista mahdollisuutta suojautua siltä.

Vakavat sairaudet eivät vaani ainoastaan vanhuksia tai terveyttään kaltoin kohdelleita. Viimeksi viime syksynä sain työpäivän päätteeksi puhelun, jossa siskoni kertoi yhteisen ystävämme menehtyneen.

OC ainakin vaali elämää. Rauhaa, kaveri.

Lähipiiristäni on lisäksi poistunut alle kolmekymppinen naishenkilö viitisen vuotta sitten sairastettuaan syövän. Kun asian nostaa esille, nousee ihmisiltä yllättävänkin paljon esille vähintäänkin läheltä liippasi-tapauksia.

Kaikkeen ei voi varautua. Yleensä pahinta ei voi ennustaa, eikä näiden loputtoman surullisten tapausten kohtaloa olisi voinut kukaan tietää - terveitä nuoria ihmisiä. Niin musertavan lohdutonta kuin se onkin, me, jotka vielä saamme täällä pelata seuraavan kierroksen, voimme tehdä konkreettisia asioita - säännöllisen liikunnan ja järkevän ruokavalion lisäksi - oman terveytemme eteen: itse käyn säännöllisesti seuraamassa verenpainettani, kolesterolia, hemoglobiinia, tutkitutan rintani sekä kerran vuodessa otatan papa-kokeen (ja samaan konkurssiin muutkin tuolle alueelle liittyvät testit), ja tähän toimintamalliin haluaisin kannustaa joka ikistä lukijaa, riippumatta oman sukupuolielämän aktiivisuudesta. Minulta itseltäni löytyi rutiinikäynnin ohessa solumuutoksia, jotka poistettiin viitisen vuotta sitten. En halua edes ajatella, mitä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos pikkiriikkisiä muutoksia ei olisi huomattu siinä vaiheessa. Mahdollisesti ei mitään, mutta parempi näin päin.

Millä tavalla täältä lopulta lähdetään, sitä on mahdoton ennustaa. Välillä tuntuu siltä, että suurin piirtein kaikki aiheuttaa syöpää, aina hengitysilmasta tai vaatteista lähtien. En voi riittävästi korostaa, miten pahoillani olen kaikkien puolesta, jotka ovat millään tavoin ikinä joutuneet tekemisiin tämän loputtoman kamalan sairauden kanssa, enkä missään nimessä yritä sanoa, että yksikään näistä tapauksista olisi ollut vältettävissä. Kaikkeen ei aina löydy järkevää saati oikeudenmukaiselta tuntuvaa syytä - oma isäni oli aina urheilullinen ja keskimääräisen tervetapainen mies. Jälkeenpäin ajateltuna sinne lääkäriin olisi ehkä voinut hankkiutua vähän aikaisemmassa vaiheessa, mutta eihän kukaan ikinä osaa ottaa ensioireiden ilmaannuttua heti huomioon pahinta mahdollista vaihtoehtoa.

Jonkinlainen seuranta on kuitenkin ainoastaan järkevää. Joten teepä päivän hyvä työ nyt, ja varaa itsellesi aika perusterveystarkastukseen. Niin ja jos poltat, nyt olisi hyvä aika tehdä se viimeinen tumppaus. Jos ei itsesi, niin lähimmäistesi ja lastesi takia.

Kun jää isättömäksi 12-vuotiaana, se jättää tietynlaisen jäljen ihmiseen loppuelämäksi. Sellaista jälkeä en itse toivoisi jättäväni omille lapsilleni. Sitä oppii arvostamaan elinpäiviään, elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista, tajuaa aikamme rajallisuuden ja kuinka tämä yksi elämä on elettävä ilman katumusta ja ollen aina rehellinen itselleen ja omalle palolleen. Mutta tietenkään en olisi valinnut näin.

Tämän kirjoittaminen tuntui yllättävän raskaalta. Se nosti mieleeni yksitellen kaikki läheiset, joista olen ikinä joutunut luopumaan. Vaikka kuolema on vieraillut lähipiirissäni säännöllisin väliajoin, on sen edessä aina yhtä loputtoman avuton ja pieni. Otetaan siis kaikki irti päivistämme, kun vielä voimme.