Vieraskynä: Rugby- Pleasure without protection

Kuten joskus aiemmin lupailin, on blogissani suunnitteilla vieraskynä-osuus, jossa tuntemani hienot tyypit kertovat omasta lajistaan. Sarjan tarkoitus on tutustuttaa lukijoita valittavissa olevaan lajien kirjoon bodypumpin ja kuntosalin ulkopuolella. 

Ensimmäisenä kynäilyvuorossa on lukioaikainen ystäväni Riika Räisänen, joka... No, annetaan Riikan itse kertoa:

***

Olen omistautunut vuosien varrella useammalle lajille, jotka kaikki ovat olleet ominaisuuksiltaan ja vaatimuksiltaan hyvin erilaisia. Harrastin joukkuevoimistelua kymmenen vuotta, kunnes 18-vuotiaana löysin Capoeiran. Pelasin Capoeiraa aktiivisesti kolme vuotta kunnes sitten Alankomaihin muutettuani en enää innostunut lajista, paikallisesta ryhmästä johtuen. Syksyllä 2009 sitten rakastuin ja muut harrastukset jäivät. Tuo uusi rakkauteni ja intohimoni kohde oli jännittävä, hauska ja haastava, ehkä hiukan hullukin. Heittäydyin rakkauden vietäväksi ja kivikoista huolimatta olemme olleet yhdessä nyt yli kolme vuotta. Minua on pidetty kajahtaneena ja suhdettamme on epäilty, mutta minun on vain todella vaikea kuvitella elämää ilman rugbya, sillä rugby ei ole vain urheilulaji vaan rugby on elämäntapa. Ei kai sitä muuten lähtisi -20 asteen pakkasella ulos juoksemaan pallon perässä lumihangessa, jos ei lajista oikeasti tykkäisi.

Suomessa rugby on vielä hyvin pieni laji, naisille on yksi virallinen sarja jossa pelaa ensi kesänä kuusi joukkuetta, Turun liityttyä joukkoon. Ensikosketukseni lajiin oli jo lähes kymmenen vuotta sitten Australiassa, missä lajilla on pitkä historia. Kävin katsomassa pari ammattilaistason peliä kavereiden kanssa ja heittelimme palloa. Palattuani Suomeen etsin Turusta harrastusmahdollisuutta, mutta silloin toiminta oli vielä niin lasten kengissä ja en sitten koskaan uskaltanut treeneihin saakka. Muutin Alankomaihin opiskelemaan syksyllä 2008 ja etsin opiskelukaupungistani joukkuetta turhaan, sillä se perustettiin vasta keväällä 2009. Syksyllä kuulin ystävältäni, että Maastrichtiin oltiin perustettu  naisten joukkue ja lähdin treeneihin kokeilemaan, sillä tiellä olen yhä. Vietin syksyn 2010 Turussa Erasmus-vaihdossa, jona aikana treenasin Turussa miesten kanssa, kun naisten toimintaa ei erikseen ollut, nyt asiat ovat jo edenneet tosiaankin niin pitkälle että Turkulaiset naisetkin pelaavat SM-sarjassa ensi kesänä.

Kuva: Riika Räisänen

Rugby on tuonut mukanaan perheen; Alankomaissa rugbyperhe oli turvaverkko, johon pystyi luottamaan kun oma perhe asui kaukana. Alankomaissa rugbya on pelattu huomattavasti kauemman aikaa kuin Suomessa siksi laji on paljon tunnetumpi ja seuratoiminta järjestäytyneempää. Meillä oli oma clubhouse, jonne kaikki jäivät treenien jälkeen oluelle ja hengailemaan, siksi myös koko seuran sisällä oli hyvin lämminhenkinen tunnelma ja kaikki tunsivat toisensa. Aika pian pelaamisen aloitettuani olin saanut ikuisia ystäviä. En usko ettei laji sopisi kaikille, vaikka se on ajoittain todella rankkaa fyysistä mättämistä, jos rugbylle antaa mahdollisuuden, se on aikamoinen hurmuri. Juuri tuo omalta mukavuusalueelta poistuminen oli ehkä se mikä minuun aluksi vetosi. Rugbyssa joukkuekaverin tukeminen ulottuu kentän ulkopuolellekin, mutta kaikki se pelin edellyttämä aggressio jätetään kentälle; pelin aikana vastustaja on pahin vihollinen mutta pelin jälkeen juodaan yhdessä parit oluet ja lauletaan rugbylauluja. Niin, se kolmas puoliaika on myös iso osa rugbya, mikä myös saattoi olla osa lajin vetovoimaisuutta.

Kuten aikaisemmin sanoin, suhteemme on saanut osansa ulkopuolisesta paineesta. Eihän se ole kenenkään äidin unelma, että tytär vaihtaa joukkuevoimistelun rugbyyn. Rugby on Suomessa vielä niin tuntematon laji, että ihmisten ennakkoluulot lajia kohtaan eivät paljon poikkea toisistaan, usein saan kuulla rugbyn rinnastettavan jefuun ja ihmisten asenteet täyskontaktilajia kohtaan ovat yllättävän negatiivisia ottaen huomioon sen, kuinka suosittu esimerkiksi jääkiekko on täällä.

Kuva: Riika Räisänen

Niin, ja rugbya pelaavat naiset eivät kaikki ole samasta muotista tehty; meitä on pitkiä, pätkiä, nopeita, hitaita, lihavia, laihoja, hiljaisia ja äänekkäitä, me olemme kaikki aivan tavallisia mimmejä, jotka kantavat mustan silmän ylpeydellä ja joita yhdistää intohimo soikean pallon perässä juoksemista kohtaan.

Rugby on sekä fyysisesti, että henkisesti haastava laji. Se vaatii hyvää lihas- ja kestävyyskuntoa ja valmiutta heittäytyä, taklata suojana pelkät hammassuojat. Mutta ai että se on hieno tunne, kun taklaukset sujuu ja ämmät kaatuu. Tuleehan siitä ainakin tällaiselle lukiossa lievän syömishäiriön läpikäyneelle entiselle jumpparille aivan äärettömän voimaannuttava tunne, kun tajuaa mihin siellä kentällä pystyy! Minä! Tällaisena kuin minä olen! Ja se kunnioituksen pilkahdus, minkä ajoittain näen juttukaverini kasvoilta heidän kuullessa harrastuksestani kieltämättä kohottaa itsetuntoani. Olen aina tykännyt poikien leikeistä ja tieto siitä, että saan kentällä vedettyä kylmäksi kaksi kertaa itseni kokoisia pelaajia, saa minut yhä hykertelemään onnesta. Hullultahan tämä kaikki kuulostaa, mutta vasta rugbyn myötä olen löytänyt itseni, hyväksynyt puutteeni ja oppinut arvostamaan omia kykyjäni. Tietysti mietin jatkuvasti miten voisin kehittyä pelaajana ja miten voisin muuttaa omaehtoista treenaamistani niin, että se hyödyttäisi kentällä eniten, sillä rugby ei ole rugbya ilman pelaamista.

Loppujen lopuksi rugby on äärettömän hienostunut tekniikkalaji, jossa jokaisella kentällä olevalla pelaajalla on tehtävä. Rugbyssa pelipaikat ovat samanarvoisia ja jokaisen panos on tärkeä. Maininnan arvoinen asia on myös se, että johtuen lajin ns. väkivaltaisuudesta, kentällä tuomarin sana on laki, usein kukaan muu kuin joukkueen kapteeni ei saa lähestyä tuomaria, onkin olemassa sanonta: ”Fooball is a gentleman’s game played by hooligans and rugby is a hooligans’ game played by gentlemen”.

Kuva: Riika Räisänen

Näihin kolmeen vuoteen on mahtunut paljon muutoksia, mutta rugby on ollut ja pysynyt. Eikä tämä ole aina ollut mitään ruusuilla tanssimista; pohjeluuni murtui pelissä noin vuosi sitten ja hetken oli epävarmaa voinko jatkaa lajin parissa, selkäni on kenkkuillut jo ennen rugbyn aloittamista eikä taklailu sitä ole ainakaan parantanut, mustat silmät ovat arkipäivää, peukaloni on käynyt useampaan kertaan pois paikoiltaan ja polvissani on kestomustelmat. Mutta, valmistuttuani syksyllä yliopistosta ja muutettuani takaisin Suomeen, työttömänä humanistina olisin ollut aivan hukassa jos rugby ei olisi ollut osa elämääni. Olen ollut aktiivisesti mukana levittämässä rugbyn ilosanomaa täällä Turussa ja sitä kautta tavannut taas upeita ihmisiä joista on tullut hyviä ystäviäni.

Syksy toi myös tullessaan paikan maajoukkueesta, eli edustan Suomea naisten rugbymaajoukkueessa monen muun rohkean naisen kanssa tulevana vuonna 2013!

Kannustaisin kaikkia kokeilemaan rugbya, jokainen naisten (ja miesten) joukkue Suomessa toivottaa tervetulleeksi uudet pelaajat ympäri vuoden. Rugbya voi siis pelata Suomessa ainakin Tampereella, Porissa, Jyväskylässä, Turussa, Helsingissä, Vaasassa ja monella muullakin paikkakunnalla!