Naisten ikioma psykoosi

Kerron itsestäni nyt vastenmielisen yksityiskohdan: ennenvanhaan, kun joskus tunsin oloni rumaksi, läskiksi ja kaikin tavoin naisena epäonnistuneeksi, minulla oli tapana kirjoittaa Googlen kuvahakuun "celebrity cellulite" tai "celebrity pre photoshop". Kaivelin kurjuuksissani kuvia tähtösistä, joiden lomakuvat tai paparazziotokset paljastivat kohtisuorassa raa'an totuuden: että myös Beyoncella on selluliittiä:

Sitä löytyy Jennifer Lopezilta:

Eikä siltä ole turvassa, vaikka olisit Lady Gagan ahteri

Ei, vaikka rinnat syöksevät tulta

Photoshopattuna aikakautena käytämme kauheasti aikaa syynätäksemme itseämme kolmen sentin etäisyydeltä pukukoppien kohtisuorassa valaistuksessa. On selluliittiä, on mustapäätä, on laajenneita ihohuokosia - ja vielä paljon sellaista, josta minä en ole edes osannut olla huolissani.

Ja kun jossain on päätetty, että nämä ovat ominaisuuksia, joista huolitellun naisen on päästävä eroon, upotetaan tähän teollisuuteen käsittämättömät määrät aikaa, rahaa ja tyhjänpäiväistä energiaa.

Erityisen huolissani olen kehitysvaiheessa olevasta sukupolvesta. Minä itse kasvoin nykyisiin mittoihini, yli 170-senttiseksi jo ennen kuin yläaste alkoi. Myös elonpainoa kertyi tuohon aikaan ikäisekseni melkoisen paljon, yli 70 kiloa. Muistan kärsineeni huomattavista kasvukivuista etenkin säärissä ja olkavarsissa, eikä siinä rytäkässä pysynyt ihokaan oikein mukana. Kasvupyrähdyksestä jäi muistoksi sisäreisiin jo aikapäivää sitten haalentuneet, nykyään juuri ja juuri erotettavissa olevat raskausarvet, jotka tuoreeltaan olivat toki kirkkaanpunaisia. Tuolloin muistan ajatelleeni, että jos koskaan haluan olla miehen kanssa (tällaisesta toimituksesta kun alkoi olla ensimmäisiä aavistuksia), minun pitäisi aina ensin käydä meikillä peittämässä nolot arvet sisäreisissä.

Sitä vaan, että mitä hittoa?!

Kaikista traagisinta on, että tämä koko virheettömyyspsykoosi on täysin naisten itsensä, akkainlehtien ja kosmetiikkateollisuuden keksimää. Jos selluliittiä on, siihen ei näytä totaalisen absoluuttisen poitavasti tepsivän ei juokseminen, ei kyykkääminen kuin ei sekään tosi asia, että olet Jennifer Lopez, jolla on varmasti käytössään kaikki maailman parhaat personal trainerit ja niin paljon selluliittirasvaa kuin yhdellä naisella vaan voi olla.

Yleensä aiheesta valittavat kaiken lisäksi saman kohderyhmän edustajat, jotka hankkiutuvat ensimmäisenä erilaisiin kauneusleikkauksiin: henkilöt, jotka ovat jo valmiiksi nuoria, kauniita ja hoikkia. Hemmetti, on niitä muhkuroita miehilläkin! Miksi se ei näytä haittaavan ketään? Koska se ei haittaa ketään! Niin kuin eivät haittaa naistenkaan lady lumpsit.

Kysyin asiaa suoraan eräältä miespuoliselta henkilöltä - onko hän koskaan katsonut naisessaan selluliittiä? Vastaus kuului melko sanantarkasti seuraavanlaisesti: on nähnyt, että sitä on. Piste. Lause ei jatku mitenkään, koska se on todettavissaoleva asia. Selluliittiä on. Tai sitä ei ole. Onko vaiko ei ole, on täysin toissijainen asia. Koska naisesta kiinnostunut mies ei ole tästä asiasta huolissaan.

Että nyt loppuu se itsensä suurennuslasin kanssa syynääminen! Näetkö itse valtavaa finniä toisen otsassa, ennen kuin siitä erikseen mainitaan? Ja kun näet, haittaako se? Miksi tarkkailemme itseämme niin neuroottisen tuomitsevasti, mutta muut pääsevät paljon helpommalla? Vähän armoa!