Oman elämänsä urheilija

Olen ollut viime aikoina nenä kiinni ensiviikon viikonloppuna järjestettävän CrossFit level 1-ohjaajakurssin ennakkomateriaalissa. Siinä on reipas sata sivua täyttä asiaa ja ahaa-elämyksiä. Materiaali lähtee liikkeelle aivan ruohonjuuritasolta, siitä kysymyksestä, mikä ylipäätään tekee urheilijan.

Opuksen mukaan jokaisella terveydestään välittävällä ihmisellä olisi syytä olla liikunta- ja ravitsemustottumustensa pohjalla tavoite pyrkiä olemaan urheilija - tai athletestä englanninkielisessä materiaalissa sanotaan. Eikös se käänny periaatteessa urheilijaksi? Perusteeksi tarjottiin, että läpi elämänsä kunnostaan huolehtineet vanhukset voivat olla fyysisesti melkein paremmassa iskussa, kuin "nykyajan" 25-vuotiaat. Varmastikin näin - vai mitäs tuumaatte tästä kuusikymppisestä herrasta?

No, jos nyt ei olekaan tarkoituksenmukaista, että kaikki meistä näyttäisivät tuossa iässä ammattikehonrakentajilta - saati missään iässä - on mielestäni kuitenkin tässä ajatuksessa aivan perää. Vaika urheilu tai liikunta ylipäätään ei olisi elämässäsi kiinnostuksenkohde numero yksi, olisi sillä syytä olla ainakin kolmen parhaan joukossa. Jokainen tosin määritelköön omalle kohdalleen, mikä se "urheilija" juuri sinun elämässäsi, sinun lähtökohdissasi on.

Vaiko eikö? No mitenkäs nämä:

1. Kiität vanhana

Niin, onhan se vähän hassua. Tuntuu epätodelliselta edes ajatella, että mennään johonkin paikkaan, jossa heilutellaan vähän jotain puntteja tyhjä katse silmissä tai juostaan pururataa ympäri hiljaisuuden kohistessa korvien välissä sitä varten, että vanhana saadaan edelleen ne purkit auki, jaksetaan nousta portaita ja siis ylipäätään ollaan elossa. Kuitenkin liikunnan tai elämäntaparemontin aloittamisella missä elämän vaiheessa tahansa on suora vaikutus päivittäisen lääkityksen määrään siellä elämän ehtoopuolella - ja jopa sitä ennenkin. Ei ole harvinaista, että suuren painonpudotuksen myötä esimerkiksi saadaan luopua verenpainelääkityksestä tai parannutaan kakkostyypin diabeteksestä jo keski-ikäisenä, puhumattakaan, miten suuri vaikutus sillä on esimerkiksi laadukkaiden elinvuosien määrään. Lihaksiston heikkoudesta ja osteoporoosista johtuvat ongelmathan ne yleensä vievät meidät vanhainkoteihin muiden hoidettaviksi. Rampattuani oman isoäitini takia erilaisilla vuodeosastoilla ja vanhainkodeissa kymmenen vuoden ajan, ei ole kauhean vaikea tehdä tätä valintaa.

Itse mittaisin terveyttäni mieluummin noustujen portaiden kuin otettujen pillereiden määränä. Tämän pitäisi olla aivan itsestäänselvä asia, mutta hyvä siitä on kuitenkin välillä muistutella. Miltä sinun vanhuuden päiväsi näyttävät nykyisillä elintavoillasi?

Kuva: Randal Setzler/CrossFit

2. Ei ole aikaa

Otin yksi päivä kellosta aikaa, kauanko minulla meni ruoanlaittoon koko päivänä. Napsautin sekuntikellon päälle joka kerta, kun astuin jalallani keittiöön ruoanlaittotarkoituksissa. Tulos: 25 minuuttia. Koko päivästä. Tässä ajassa valmistin aamiaisen tälle ja huomiselle päivälle (keitän aina kahden aamun puurot yhdellä kertaa, jolloin joka toinen aamu ei tarvitse kuin lämmittää eilisen jämät), paistaa kanat ja keittää riisit myöskin tälle ja huomiselle päivälle, joka sekin lyhentää huomisen ruokaan käytettävää aikaa, pussittaa ruuat annoskokojen mukaisesti pieniin pusseihin - ja paistumista tai kiehumista odotellessa siivota keittiön. Illalla meni kaksi minuuttia, kun otin jääkaapista rahkapurkin ja turautin siihen sekaa hunajaa ja pähkinöitä.

Sama pätee liikuntaan. 90-luvulla eli sitkeästi luulo, että vasta tunnin jälkeen liikuntasuoritus alkaa polttaa rasvaa. Tästä syystä porukka usein viettääkin salilla, jumpissa tai lenkillä melkeinpä puolipäivää. Tästä seuraa negatiivinen kierre, kun sinne salille ei edes huvita mennä, kun siellä menee niin turkasen kauan. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että vähemmän on edemmän, ja laatu korvaa määrän - onneksi! Itse ainakaan harvoin jatkan yhtä liikuntasuoritusta tuntia enempää, keskimääräisen yhtäjaksoisen session kestäessä keskimäärin 40 minuuttia.

Paljon puhutaan vieläkin pitkäjaksoisten ja matalatehoisten aerobisten suoritusten suotuisasta vaikutuksesta rasvanpolttoon. Totta sinänsä, mutta suosittelisin tällaisia harjoituksia ennen kaikkea liikuntaa vasta aloitteleville ja henkilöille, joilla on huomattava määrä pudotettavaa. Kehon tottuessa liikuntaan voidaan lisätä intensiteettiä keston kustannuksella. Reippaalla puolen tunnin hölkällä kun on pitkäkestoiseen tallusteluun verrattuna aivan yhtälainen vaikutus absoluuttiseen kulutetun rasvan määrään.

Summa summarum: Jos päivästä ei ole aikaa yhteensä noin tuntia sekä terveellisen ruoan valmistamiseen että pieneen liikuntapyrähdykseen, suosittelen harkitsemaan elämäsi uudelleenpriorisointia. Mitä tarkoitusta palvelee tällainen itsensä turboähkääminen? Miksi haluat antaa itsestäsi työlle tai muille kiireille niin paljon, että kadotat itsesi siinä samalla?

Eräs yksinhuoltaja-asiakkaani kertoi lapsensa kysyneen äidin viettäessä nykyään paljon aikaa salilla, että onko tämä nyt sitten aina tällaista. Äiti oli vastannut, että äidin täytyy nyt vähän treenata, että jaksaa sitten taas paremmin leikkiä lapsen kanssa. Vastaus oli kuulunut seuraavasti: "Ai, no sitten." Asiasta päästiin yhteisymmärrykseen, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Jos siis tuntuu siltä, että liikuntaan käytettävä aika on pois perheeltä, parisuhteelta tai töistä, ajattele asiaa näin: paremmassa kunnossa ja terveenä jaksat antaa enemmän näille tärkeille asioille, ja ennen kaikkea saatat jopa pidentää aikaa, joka sinulla on vietettävänä rakkaittesi kanssa, ennen kuin se pakollinen meidät kaikki joskus korjaa.

Joko on lenkkikengät jalassa?

Se on sitä, tää on tätä!

Esitän alkuun kuva-arvoituksen: mistä kohusta tässä on kyse?

Aivan, aivan. Euroopan johtaviin kuuluva pakastetuotteiden valmistaja Findus on narahtanut hevosenlihan käytöstä lasagne-pakasteissaan. Vyyhdin purkautuessa syylliseksi osoittautui alihankkija, joka pääsee nyt käräjille sopimusrikkomuksesta ja petoksesta.

No, aiheesta sinänsä: jos sanotaan, että lehmää on, niin lehmää on oltava. Mielenkiintoista kuitenkin sinänsä, että taannoin myös kotoisemmista eineslihapullista nousi kohu. Kun sääntöjen mukaan tuotteen ainesosaluettelon ensimmäisenä olevaa tuotetta pitäisi olla tuotteessa suhteessa eniten, paljastuivat lihapullat todellisuudessa pikemminkin kanannahka-vesi-ynnä muuta-pulliksi. Aikansa tästä jaksettiin mölistä, mutta sitten tyydyttiin vähin äänin porukalla siihen, että einesruoassa nyt yleensä on vähän mitä sattuu.

Tässä ollaan taas lihansyönnin peruskysymysten äärellä: olisiko kohu ollut yhtä valtaisa, jos naudanliha olisikin osoittautunut esimerkiksi sianlihaksi, joka kuitenkin naudan tavoin on tuotettu teuraalle? Että tarpeeksi läheltä liippasi? Sen sijaan juuri hevosen muhjuttaminen lasagnen sekaan tuntuu räikeältä loukkaukselta sekä ihmisyyttä että eläinten oikeuksia kohtaan. Vakavampi rikos olisi enää ollut survaista vähän mustia sapuskaan sekaan.

Aihetta voi vielä vähän laajentaa: ihmisillä on ihastuttava taipumus valtaisaan kaksinaismoralismiin. Jonkin aikaa sitten Oulun kaupunginvaltuutettu Paavo J. Heinonen myönsi julkisesti polttelevansa pilveä viihdetarkoituksessa silloin tällöin. Siitäkös tiedotusvälineet suivaantuivat, ja Kalevan pääkirjoitusta myöten asetettiin kyseenalaiseksi Heinosen koko sopivuus luottamustehtäväänsä.

Ja kun media on napauttanut kuulakärkikynänsä kiinni, jotkut muut vastaavasta luottamuksesta nauttivat puuhastelivat ties mitä omissa oloissansa. Esimerkiksi riipaisevat kovan kännin ja laulavat kotikaraokea twelvaripäkki päässä. Ja käyvät sitten pienellä ilta-ajelulla. Jos oikein huono tuuri käy, läsähtää rikosrekisteriin merkintä kuolemantuottamuksesta. Suurin osa kuitenkin pääsee pälkähästä, ja jatkaa puhtoisella imagollaan vaativassa työssänsä, olematta kuitenkaan lainkaan sen pätevämpiä tai epäpätevämpiä työssänsä kuin Heinonen, joka erottui kollegoistaan vain myöntämällä inhimillisyytensä.

No, se politiikasta. Mutta kaksinaismoralismia yhtäkaikki: miksi esimerkiksi natriumglutamaattia nyt niin kauheasti demonisoidaan, mutta kuitenkin pahoinpitelemme itseämme monenlaisella teollisuusjätteellä, joka on sokerilla ja/tai suolalla suussa hyvältä maistuviksi valmistettu? Eiköhän jokainen siihen sipispussiin tarttuessaan tee sen valinnan, että tässä nyt saattaa olla jotain sellaisia ainesosia, jotka ovat pahaksi terveydelleni. Niistä vähäisin nyt ehkä on kuitenkin se natriumglutamaatti.

Luomusuklaa lihottaa yhtä paljon kuin tavallinen suklaa. Alkoholin liikakäyttö on varmasti vähintään yhtä huonoksi ihmisen psyykkeelle, ihmissuhteille, läheisille ja yhteiskunnalle, kuin aiemmin mainitun huumausaiheen liikakäyttö. Ja voi ei, margariini on kamalaa teollista huttua, hän sanoi ja kaatoi lisää siideriä lasiinsa.

Selvyydeksi haluan korostaa, että en itse edes polta tupakkaa saati missään nimessä halua kannustaa ketään kokeilemaan laittomiksi luokiteltavia huumeita, mutta lähinnä siitä syystä, että ne nyt sattuvat meidän lakiemme mukaan olemaan laittomaksi luokiteltavia. Ikuisuuskysymys, joka alkaa ikiliikkujan ominaisuudessaan olla jopa jo melko turhauttava, kuuluukin, mikseivät sitten esimerkiksi juurikin tupakka, kahvi tai vaikkapa sokeri ole yhtälailla kriminalisoituja tai vähintäänkin saanniltaan rajoitettuja?

Kaksinaismoralismi sen kuin jatkuu: ehkä turhauttavimmillaan se on silloin, kun karsitaan ruokavaliosta pastat, riisit, peruna ynnä muut hiilihydraatin lähteet, mutta kuitenkin päivittäin mussutetaan makeita tai suolaisia herkkuja, täynnä tyhjiä kaloreita ja transrasvaa. Öööö?!

Mitä Findusin hevosiin vielä tulee, suosittelen jokaista tietysti valmistamaan ruokansa alusta asti itse - tietääpä, mitä saa. Mutta sitäkin enemmän suosittelen terveen järjen käyttämistä ruokailuun liittyvissä valinnoissa. Tai ainakin suuren kuvan hahmottamista voi harjoitella. Jos itse hoidan itseni säännöllisen epäsäännöllisesti lievän etanolimyrkytyksen tilaan, ei voi olla varaa nillittää kanannahkajauheesta lihapullissa. Jos niitä kerran on pakko ostaa, olisi syytä tuntua pahalta ihan jostain muusta syystä, kuin sen arominvahventeen takia.

Hömppähaaste

Minulle osoitettiin tällainen hömppähaaste jonkin aikaa sitten! Se on peräisin Lauralta. Kiitos, Laura - vaikka olen aina aivan hädissäni siitä, kenelle jaan nämä eteenpäin...

Säännöt:

1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

Mutta mikäs sen mieluisampi puheenaihe, kuin mie itte! Joten:

1. Olen täysin kyvytön ja lahjaton numeroiden kanssa. En osaa alkeellisia päässälaskuja, ja esimerkiksi kellonaikojen hahmottaminen tuottaa joskus ongelmia. Onko klo 17 seitsemältä vai viideltä? Minun täytyy tarkistaa kaikki kellonajat aina tuhat kertaa, mieluiten sanoa ne ääneen. Painajaismaisin tilanne on, jos täytyy luetella toiselle numerosarja. Tulee kauhea paine, että sanonko nyt oikein. Jos tuijotan numeroa 8 mutta sanonkin kaksi. Kyllä se on kuulijan vastuulla. Vasen ja oikea sama homma. Miksi ne vaihtavat paikaansa alvariinsa?!

2. Muutenkin olen yleensä "luonnostaan" hyvä kaikessa, missä olen erityisen hyvä. Tämän takia esimerkiksi personal training- tai urheiluhierojan koulutus osoittautui uudenlaiseksi tilanteeksi elämässä, kun piti oikeasti päntätä ja opiskella asioita, joita ei voinut tietää maalaisjärjellä. Neljä vuotta korkeakoulussa menivät melko pitkälti intuitiolla. En tainnut lukea yhtään tenttikirjaa oikeasti läpi, ja silti tuli riipaistua ihan hyvät paperit. Kun puppulausegeneraattori toimii, toimii aika moni muukin asia.

3. Olen universumin suurin itkupilli. Ei paljon tarvi, niin minä jo märisen. Tämä on geeneissä: äiti kertoi lapsena itkeneensä, kun talonmies lähti kesälomalle. No, en ehkä ole vieläkään äitini veroinen tunteilija, mutta "vielä itkisin enemmän kuin kukaan muu, vielä äitiänikin paremmin." Olen oikeasti itkenyt Oivariini-mainoksen takia.

Voitte vain kuvitella, millaista iloittelua ovat itkuleffat. Pahimmat hyperventilaatiohuutoitkuleffat ovat olleet Loppuelämäsi ensimmäinen päivä, Billy Elliot, P.s. Rakastan sinua, Hachiko ja Moulin Rouge. Eikä mitään pientä nyyhkimistä, kun leffan aikana nukahtaneen poikaystäväni olen herättänyt ravitselemalla tämän hereille, huutoitkien että älä kuole ikinä. Mutta myös ilosta, toisaalta: kun se ylipainoinen tiputtaa 40 kiloa televisiossa, itken loppupunnituksessa. Pari kertaa myös asiakkaan kanssa olen liikuttunut kyyneliin. Että näin.

4. Olen tosi kiinnostunut tähdistä, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta, vaikka ks. kohta 1. Jos joku selittää minulle jotai supermassiivisista mustista aukoista ja maailmankaikkeuden lainalaisuuksista, olen loputtoman kiehtoutunut, vaikka tyyppi voisi yhtä hyvin puhua Xulua. Kävin jonkin aikaa sitten Jyväskylässä planetaariossa: esityksen jälkeen ystävät väittelivät sujuvasti jollain suomelta etäisesti kuulostavalla kielellä. Oma kontribuutioni keskusteluun kuului kutakuinkin seuraavasti: "Värejä! Huiseja värejä! Ja täysiä mentiin mustaan aukkoon! Wwwuuussssshhhh! Heheheh ooh!"

5. Tämä kohta ei ehkä yllätä ketään, mutta olen pienten nisäkkäiden suuri ystävä. En kestä, miten suloisia ovat kaikki pienet ja karvaiset ja nappisilmäiset elukat. Voisin pussailla niitä päivät pitkät. Koska kohta 3, itken aina, kun pienille ystävillemme tapahtuu jotain ikävää. Kerran jossain tv-ohjelmassa mustasukkainen mies laittoi perheen marsun pussiin ja paiskasi pussin ovenkahvaan. Olin 17-vuotias. Juoksin paniikissa huutaen, itkien ja mölisten pois television luota. Vieläkin ahdistaa ajatus. Ei tuollaista saa näyttää televisiossa! Ja ai niin, kun ensimmäinen perheemme gerbiili kuoli, juoksin pää edellä puutarhan oveen huutaen, että tappakaa minut. Tuntui pahalta. Krhm...

6. Olen huono meikkaamaan. Meikkaan itsestäni sujuvasti krapulaisen transun näköisen. Hienosti menee!

7. Olen impulsiivinen ja yllytyshullu. Se mieli myös muuttuu suhteellisen nopeasti. Innostun kaikella innostuksellani, mutta innostus saattaa myös lopahtaa yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Keskeneräisiä projekteja - niitä on.

8. Olen onnekas paskiainen. Kaikki menee aina tosi hyvin, ja homma kuin homma onnistuu! Jos ei onnistu tai mene hyvin, niin, noh, se oli tyhmä juttu muutenkin. "Om jag svarade fel var det en dum fråga."

Koska maailman paras laji

Olin viikonloppuna mukana todistamassa, kuinka CrossFit on yksi hienoimmista tietämistäni lajeista: Tampereella järjestettiin WinterWar-kisa, järjestyksessään toinen CrossFitin parissa kisailtu Suomenmestaruuskisa. Huhujen mukaan järjestäjä oli varautunut, että paikalle vaeltaisi pari-kolmesataa lajin seuraajaa. Väärin: koko paikka nitisi liitoksissaan, kun yli tuhat hurmiollista kannattajaa mylvi urheilijat huippusuorituksiinsa.

Melkein nukuin onneni ohi, kun en flunssaltani ollut saanut unta edellisenä yönä. Hetken olin jo luopunut ajatuksesta, kun tiukkasanainen tekstiviesti komensi minut paikalle. Saavuin kohteeseen puolenpäivän aikaan, kun kisatunnelmissa oli pöhisty kahdeksasta asti. Porukkaa oli kuin pipoa, ja heti sisään astuessa kouraisi mahanpohjasta: ei heipparallaa, mikä meininki, mikä möly, mikä älytön tsemppi ja yhteisöllisyys.

Karsinnat tapahtuivat viiden eri lajin kautta finaaliin, johon karsiutui kymmenen parasta miestä ja naista. Lajeina olivat:

Laji 1

3 kierrosta

• 9 x Burpee box over käsien irroituksella 60cm/50cm
• 12 x Chest to bar/Leuanveto
• 15 x Kahvakuulasving 32kg/24kg

Laji 2

Miehet 13 min cap, naiset 15min cap

• 10 Tempausta riipusta 60kg/35kg
• 2000m soutu

• 10 Tempausta riipusta 60kg/35kg

Laji 3

3min AMRAP:

• Tuplanaruhyppy

Mahdollisimman monta tuplanaruhyppyä 3 min aikana.

Laji 4

Clean & Jerk ladder

Painot:

• Miehet: 70, 80, 90, 100, 105, 110, 115, 120, 125, 130
• Naiset: 40, 50, 55, 60, 65, 70, 75, 80, 85, 90

Laji 5

9 min AMRAP (16 parasta tekee tämän):

• 10 Tempaus käsipainolla vuorokäsin 25kg/15kg
• 20m Farmarikävely 2x20kg/2x10kg
• 10/5 Käsilläseisontapunnerrus

FINAALI

15min cap - 10 parasta tekee tämän:

• 10/5 MU
• 10 Maastaveto 150kg/90kg
• 20 Varpaat tankoon

• 2 Köysikiipeily
• 10 Etukyykky 100/60kg
• 20 Varpaat tankoon
• 
2 Köysikiipeily
• 10 Tempausvalakyykky 80kg/40kg
• 20 Varpaat tankoon
• 
2 Köysikiipeily
• 5/3 MU

Finaali ohi - kaikki on annettu, maat myyty ja metsät poltettu

Kahdeksan tunnin jalkoja kivistävä, flunssainen seisontamaraton päättyi huikeasti CrossFit Tampereen Mikko Aronpään suvereeniin voittoon miesten sarjassa. Naisten ykkössijan pokasi CrossFit Oulun Essi Koskinen. Hyvistä kaupungeista tulee parhaat CrossFittaajat!

Miksi minä erityisesti rakastan tätä lajia on sen vailla vertaansa oleva kaikki kaikkien puolesta-yhteisöllinen fiilis. Vaikka seurat näennäisesti kilpailevat toisiaan vastaan, nähtiin naisten finaalissa tilanne, jossa johtoasemasta mitteli kaksi naista - ja kun toinen piti tauon käsittämättömän megalomaanisen finaalijöötin pilkkomisessa, kävi hän kannustamassa peränpitäjää hankalassa paikassa. Niin vilpittömän urheiluhengen edessä ei voi kuin tuntea hurmiollisia tunteita. Samoin kun joku kisailijoista ylsi odottamattomaan suoritukseen, oli koko kisakansa seurasta riippumatta korvia huumaavaan mylvinnän avuin mukana nostamassa sitä painoa.

Tämä, hyvät naiset ja herrat, on sitä urheiluhenkeä! Rehellistä ja reilua kisaamista ennen kaikkea itseään vastaan, mutta kaveria ei jätetä hiihtokilpailuissa. Jos tällaista asennetta istutettaisiin tulevaisuuden toivoihin jo peruskoulusta - sen sijaan että opettajan lellikit valitsevat ensin kaverinsa, sitten nopeimmat, ja vasta viimeiseksi ne tulevaisuuden syrjäytyjät - olisi... No, kaikilla ihan hitosti paljon parempi olla.

Tästä turkulaisen neitokaisen (nimi?! Apua!) tyylinäyte, miten kevyesti nousee 75 kiloa. Clean&jerk kyeessä.

Tästä voimaantuneena kävin sunnuntaina lopultakin sijoittamassa painonnostokenkiin.

Tämän päivän koeajo osoitti, että sijoitus oli oikea - johan lähtee vanhalla juminilkalla se kyykky aivan eri tavalla. Vähän tässä leikittelen ajatuksella, että kahden vuoden aikaikkunalla yrittäisin itsekin päästä kisailemaan. En ikinä sijoittumaan, mutta pääsemään edes kolmenkymmenen parhaan joukkoon. Siellä on kyllä sen verran kovia tätejä tekemässä, että töitä teettää. Mutta mitä jos...

Tammikuu 2013

Olemme niin suurella varmuudella selvittäneet taas yhden tammikuun, että uskaltaudun jo vetämään siitä pienen yhteenvedon. Koska tammikuu on marraskuun jälkeen kuukausista tympein. Nyt ollaan koko ajan lähempänä kesää, joten ei voi enää valittaa. Hurraa meille, jotka selvisimme!

Tammikuu meni suhteellisen kivuttomasti. Voisi itse asiassa jopa sanoa sen olleen poikkeuksellisen hyvä tammikuuksi. Kyseessä oli lihaton ja tipaton tammikuu, joten katsotaanpas, mitä se piti sisällään.

Kaikenlainen tällainen oli kiellettyä

...joten keskityin aikalailla tällaiseen.

Joulupukki toi vähän myöhässä uuden perheenjäsenen - maailman parhaan tehosekoittimen, VitaMixin! Tervetuloa, mussukka! Voin kertoa, että toistaiseksi sen tuotokset ovat olleet kaiken sen hypetyksen arvoisia. Joo, hintaa oli, mutta 1) en maksanut sitä itse 2) se on loppuelämäni todennäköisesti kestävin suhde 3) en maksanut sitä itse

Kaiken hifistelyn rinnalla välillä täytyy myös tehdä paluu juurille!

Lihattomuuden ja herkuttomuuden kohdosta syntyi uusi lemppariherkku - lätyt mantelijauhoista, kananmunasta ja voista. Kylkeen blenderin kautta purkillinen pakastemarjoja ja tilkka kermaa, niin ei hitto sentään!

Toimii myös, jos taikinaan sekoittaa fetajuustoa, raejuustoa ja pinaattia.

Vaan kukas se siinä! Paha norovirus kumosi sankarimme kuun puolivälissä. Eikä minulla edes ole poskipäitä! 

...mutta etiäpäin, sano mummo lumessa! Tunnollinen työntekijä selätti koko taudin aikavälillä perjantai-sunnuntai.

Jääkiekkoa! Käytiin aamutuimaan lämimässä poikien kanssa, kun uskaltauduin ensimmäisen kerran liikunnan pariin.

Oma mailani tosin oli vähäjäisen Andalusia-kaudenjälkeen jossain välillä Kemi-Kannus, joten keskityin luistelemaan kenttää ympäri. Ja tietysti ottamaan itsestäni kuvia sosiaaliseen mediaan. Pic or didn't happen.

Hokkarit ne olla pittää!

Manteliletut olivat kovastikin talouden naaraiden suosiossa. Maistui erityisesti luistelun jälkeisenä aamiaisena!

Kuun loppua kohden alan olla viimeinkin, puolen vuoden taistelun jälkeen, silmänmääräisesti pikkuhiljaa samoissa mitoissa, kuin missä lähdin Espanjaan. Lihasmassaa on tarttunut tosin hartiaseutuun ja reisiin, joten paino ei ole laskenut samoihin lukemiin. Eikä tarvikaan. 

...joten TÄTTÄRÄÄÄÄÄ!!! Toverin syntymän muistopäivän kunniaksi mätän itseeni kuukauden ensimmäisen cheat mealin. Kuva puhukoon puolestaan. TOI-MII!

Mutta niin toimii myös uusi tapani, käydä kerran viikossa aamulenkillä. Reilu puolen tunnin kevyt hölköttely järven rantaa pitkin saa helposti aikaan sellaisen fiiliksen, kuin olisi jossain kotikonnuilla, eikä ollenkaan muutamien kilometrien päässä Tampereen keskustasta.

Ja mikäs siinä on juostessa, kun viimeisiä muuttokamoja (kröhöm) purkaessani löysin ystävältä saadut sukat. Kuin luotu juoksuun! Kyllä näillä pääsee!

Mutta ei se kaikki ole ollut vain reeniä ja rahkaa. Tammikuussa elämäni saavutti kliimaksinsa, kun näin Frank Turnerin Tampereen Klubilla. Yksi elämäni onnellisimmista illoista. Join lasin karpalomehua koko illan aikana. Päivämäärä merkittäköön historiankirjoihin.

Pääsin piipahtamaan Helsingissä kuun viimeisenä viikonloppuna. Suuri mentorini Tuukka Lehtinen lähti näyttämään Elixia Salmisaareen raudoille kuria. Taisi peilit särkyä, kun pullistin omaa habaani.

No, kyseisenä viikonloppuna taisi lopulta särkyä myös tipaton. Näin rakkaita ystäviä pitkästä aikaa, osaa jopa useiden vuosien tauon jälkeen, ja kompuroivat askeleet veivät Bar Looseen toverin levynjulkkarikeikalle. Olin niin onnellinen ja ylpeä kaverin loppuunmyydystä keikasta, että onni sumensi muistikuvani loppuillasta. Paras ilta pitkään aikaan. Näin se tipaton kuuluu päättää!

Läkähdyttävästä onnesta selvittyäni nousi taas puntti aivan uudella tarmolla salin puolella. Shut up and squat!

Kaikenkaikkiaan siis vahva startti vuodelle. Ensi viikonloppuna suuntaan CrossFitin Winter War-kisoihin, jotka pöhistään täällä Tampereella. Tänä vuonna ei vielä itselläni ollut asiaa kisoihin, mutta ehkä ensi vuonna sitten. Teollisuusvakoilemaan kovasti siis!

Kyllä se osaa olla makijaa, tämä elämä.

Ai niin, ja vielä lihattomasta tammikuusta: mitä lähemmäs loppua tultiin, sitä enemmän aloin lipsua. Punaista lihaa söin kuitenkin vain muutaman kerran, ja kanaa pari kertaa vain ja ainoastaan sen takia, että unohdin koko Vegan Challengen. Ajatuksia: vegaanisella ruokavaliolla saa oikeasti olla tarkkana, että energiaa tulee tarpeeksi. Rehua kun kuitenkin saa syödä sen oman painonsa verran, ennen kuin edes peruskulutus tulee täyteen. Siksi asiaan saakin olla aika hyvin perehtynyt - ja toivoa, että pähkinät ja avocadot eivät tuota ongelmaa. Kaikki energia kun ei voi tulla siitä, että lorotetaan vähän enemmän oliiviöljyä päälle.

Kannustan kuitenkin jokaista miettimään omaa lihankäyttöään. Sekä eettisistä, taloudellisista että terveydellisistä syistä. Siitä kuitenkin joskus enemmän. Nyt aivot sanovat, että päivän miettimiset on mietitty, unta palloon ku olis jo!

Vieraskynä: Rugby- Pleasure without protection

Kuten joskus aiemmin lupailin, on blogissani suunnitteilla vieraskynä-osuus, jossa tuntemani hienot tyypit kertovat omasta lajistaan. Sarjan tarkoitus on tutustuttaa lukijoita valittavissa olevaan lajien kirjoon bodypumpin ja kuntosalin ulkopuolella. 

Ensimmäisenä kynäilyvuorossa on lukioaikainen ystäväni Riika Räisänen, joka... No, annetaan Riikan itse kertoa:

***

Olen omistautunut vuosien varrella useammalle lajille, jotka kaikki ovat olleet ominaisuuksiltaan ja vaatimuksiltaan hyvin erilaisia. Harrastin joukkuevoimistelua kymmenen vuotta, kunnes 18-vuotiaana löysin Capoeiran. Pelasin Capoeiraa aktiivisesti kolme vuotta kunnes sitten Alankomaihin muutettuani en enää innostunut lajista, paikallisesta ryhmästä johtuen. Syksyllä 2009 sitten rakastuin ja muut harrastukset jäivät. Tuo uusi rakkauteni ja intohimoni kohde oli jännittävä, hauska ja haastava, ehkä hiukan hullukin. Heittäydyin rakkauden vietäväksi ja kivikoista huolimatta olemme olleet yhdessä nyt yli kolme vuotta. Minua on pidetty kajahtaneena ja suhdettamme on epäilty, mutta minun on vain todella vaikea kuvitella elämää ilman rugbya, sillä rugby ei ole vain urheilulaji vaan rugby on elämäntapa. Ei kai sitä muuten lähtisi -20 asteen pakkasella ulos juoksemaan pallon perässä lumihangessa, jos ei lajista oikeasti tykkäisi.

Suomessa rugby on vielä hyvin pieni laji, naisille on yksi virallinen sarja jossa pelaa ensi kesänä kuusi joukkuetta, Turun liityttyä joukkoon. Ensikosketukseni lajiin oli jo lähes kymmenen vuotta sitten Australiassa, missä lajilla on pitkä historia. Kävin katsomassa pari ammattilaistason peliä kavereiden kanssa ja heittelimme palloa. Palattuani Suomeen etsin Turusta harrastusmahdollisuutta, mutta silloin toiminta oli vielä niin lasten kengissä ja en sitten koskaan uskaltanut treeneihin saakka. Muutin Alankomaihin opiskelemaan syksyllä 2008 ja etsin opiskelukaupungistani joukkuetta turhaan, sillä se perustettiin vasta keväällä 2009. Syksyllä kuulin ystävältäni, että Maastrichtiin oltiin perustettu  naisten joukkue ja lähdin treeneihin kokeilemaan, sillä tiellä olen yhä. Vietin syksyn 2010 Turussa Erasmus-vaihdossa, jona aikana treenasin Turussa miesten kanssa, kun naisten toimintaa ei erikseen ollut, nyt asiat ovat jo edenneet tosiaankin niin pitkälle että Turkulaiset naisetkin pelaavat SM-sarjassa ensi kesänä.

Kuva: Riika Räisänen

Rugby on tuonut mukanaan perheen; Alankomaissa rugbyperhe oli turvaverkko, johon pystyi luottamaan kun oma perhe asui kaukana. Alankomaissa rugbya on pelattu huomattavasti kauemman aikaa kuin Suomessa siksi laji on paljon tunnetumpi ja seuratoiminta järjestäytyneempää. Meillä oli oma clubhouse, jonne kaikki jäivät treenien jälkeen oluelle ja hengailemaan, siksi myös koko seuran sisällä oli hyvin lämminhenkinen tunnelma ja kaikki tunsivat toisensa. Aika pian pelaamisen aloitettuani olin saanut ikuisia ystäviä. En usko ettei laji sopisi kaikille, vaikka se on ajoittain todella rankkaa fyysistä mättämistä, jos rugbylle antaa mahdollisuuden, se on aikamoinen hurmuri. Juuri tuo omalta mukavuusalueelta poistuminen oli ehkä se mikä minuun aluksi vetosi. Rugbyssa joukkuekaverin tukeminen ulottuu kentän ulkopuolellekin, mutta kaikki se pelin edellyttämä aggressio jätetään kentälle; pelin aikana vastustaja on pahin vihollinen mutta pelin jälkeen juodaan yhdessä parit oluet ja lauletaan rugbylauluja. Niin, se kolmas puoliaika on myös iso osa rugbya, mikä myös saattoi olla osa lajin vetovoimaisuutta.

Kuten aikaisemmin sanoin, suhteemme on saanut osansa ulkopuolisesta paineesta. Eihän se ole kenenkään äidin unelma, että tytär vaihtaa joukkuevoimistelun rugbyyn. Rugby on Suomessa vielä niin tuntematon laji, että ihmisten ennakkoluulot lajia kohtaan eivät paljon poikkea toisistaan, usein saan kuulla rugbyn rinnastettavan jefuun ja ihmisten asenteet täyskontaktilajia kohtaan ovat yllättävän negatiivisia ottaen huomioon sen, kuinka suosittu esimerkiksi jääkiekko on täällä.

Kuva: Riika Räisänen

Niin, ja rugbya pelaavat naiset eivät kaikki ole samasta muotista tehty; meitä on pitkiä, pätkiä, nopeita, hitaita, lihavia, laihoja, hiljaisia ja äänekkäitä, me olemme kaikki aivan tavallisia mimmejä, jotka kantavat mustan silmän ylpeydellä ja joita yhdistää intohimo soikean pallon perässä juoksemista kohtaan.

Rugby on sekä fyysisesti, että henkisesti haastava laji. Se vaatii hyvää lihas- ja kestävyyskuntoa ja valmiutta heittäytyä, taklata suojana pelkät hammassuojat. Mutta ai että se on hieno tunne, kun taklaukset sujuu ja ämmät kaatuu. Tuleehan siitä ainakin tällaiselle lukiossa lievän syömishäiriön läpikäyneelle entiselle jumpparille aivan äärettömän voimaannuttava tunne, kun tajuaa mihin siellä kentällä pystyy! Minä! Tällaisena kuin minä olen! Ja se kunnioituksen pilkahdus, minkä ajoittain näen juttukaverini kasvoilta heidän kuullessa harrastuksestani kieltämättä kohottaa itsetuntoani. Olen aina tykännyt poikien leikeistä ja tieto siitä, että saan kentällä vedettyä kylmäksi kaksi kertaa itseni kokoisia pelaajia, saa minut yhä hykertelemään onnesta. Hullultahan tämä kaikki kuulostaa, mutta vasta rugbyn myötä olen löytänyt itseni, hyväksynyt puutteeni ja oppinut arvostamaan omia kykyjäni. Tietysti mietin jatkuvasti miten voisin kehittyä pelaajana ja miten voisin muuttaa omaehtoista treenaamistani niin, että se hyödyttäisi kentällä eniten, sillä rugby ei ole rugbya ilman pelaamista.

Loppujen lopuksi rugby on äärettömän hienostunut tekniikkalaji, jossa jokaisella kentällä olevalla pelaajalla on tehtävä. Rugbyssa pelipaikat ovat samanarvoisia ja jokaisen panos on tärkeä. Maininnan arvoinen asia on myös se, että johtuen lajin ns. väkivaltaisuudesta, kentällä tuomarin sana on laki, usein kukaan muu kuin joukkueen kapteeni ei saa lähestyä tuomaria, onkin olemassa sanonta: ”Fooball is a gentleman’s game played by hooligans and rugby is a hooligans’ game played by gentlemen”.

Kuva: Riika Räisänen

Näihin kolmeen vuoteen on mahtunut paljon muutoksia, mutta rugby on ollut ja pysynyt. Eikä tämä ole aina ollut mitään ruusuilla tanssimista; pohjeluuni murtui pelissä noin vuosi sitten ja hetken oli epävarmaa voinko jatkaa lajin parissa, selkäni on kenkkuillut jo ennen rugbyn aloittamista eikä taklailu sitä ole ainakaan parantanut, mustat silmät ovat arkipäivää, peukaloni on käynyt useampaan kertaan pois paikoiltaan ja polvissani on kestomustelmat. Mutta, valmistuttuani syksyllä yliopistosta ja muutettuani takaisin Suomeen, työttömänä humanistina olisin ollut aivan hukassa jos rugby ei olisi ollut osa elämääni. Olen ollut aktiivisesti mukana levittämässä rugbyn ilosanomaa täällä Turussa ja sitä kautta tavannut taas upeita ihmisiä joista on tullut hyviä ystäviäni.

Syksy toi myös tullessaan paikan maajoukkueesta, eli edustan Suomea naisten rugbymaajoukkueessa monen muun rohkean naisen kanssa tulevana vuonna 2013!

Kannustaisin kaikkia kokeilemaan rugbya, jokainen naisten (ja miesten) joukkue Suomessa toivottaa tervetulleeksi uudet pelaajat ympäri vuoden. Rugbya voi siis pelata Suomessa ainakin Tampereella, Porissa, Jyväskylässä, Turussa, Helsingissä, Vaasassa ja monella muullakin paikkakunnalla! 

Itsensä tarkkailusta

Viikko sitten perjantaina tuli kuluneeksi kolmetoista vuotta siitä, kun yöllinen puhelinsoitto ilmoitti minun joutuvan pärjäämään lopun elämääni ilman isää. Isä kuoli syöpään 56-vuotiaana, puoli vuotta diagnoosin jälkeen.

No niin. Kaikkeen ei voi aina varautua. Ei ole tarkoituksenmukaista selata päivät pääksytysten Lääkärikirjaa mahdollisia kuolettavia tauteja etsien. Kuolo voi odottaa milloin tahansa ja missä tahansa antamatta meille minkäänlaista mahdollisuutta suojautua siltä.

Vakavat sairaudet eivät vaani ainoastaan vanhuksia tai terveyttään kaltoin kohdelleita. Viimeksi viime syksynä sain työpäivän päätteeksi puhelun, jossa siskoni kertoi yhteisen ystävämme menehtyneen.

OC ainakin vaali elämää. Rauhaa, kaveri.

Lähipiiristäni on lisäksi poistunut alle kolmekymppinen naishenkilö viitisen vuotta sitten sairastettuaan syövän. Kun asian nostaa esille, nousee ihmisiltä yllättävänkin paljon esille vähintäänkin läheltä liippasi-tapauksia.

Kaikkeen ei voi varautua. Yleensä pahinta ei voi ennustaa, eikä näiden loputtoman surullisten tapausten kohtaloa olisi voinut kukaan tietää - terveitä nuoria ihmisiä. Niin musertavan lohdutonta kuin se onkin, me, jotka vielä saamme täällä pelata seuraavan kierroksen, voimme tehdä konkreettisia asioita - säännöllisen liikunnan ja järkevän ruokavalion lisäksi - oman terveytemme eteen: itse käyn säännöllisesti seuraamassa verenpainettani, kolesterolia, hemoglobiinia, tutkitutan rintani sekä kerran vuodessa otatan papa-kokeen (ja samaan konkurssiin muutkin tuolle alueelle liittyvät testit), ja tähän toimintamalliin haluaisin kannustaa joka ikistä lukijaa, riippumatta oman sukupuolielämän aktiivisuudesta. Minulta itseltäni löytyi rutiinikäynnin ohessa solumuutoksia, jotka poistettiin viitisen vuotta sitten. En halua edes ajatella, mitä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos pikkiriikkisiä muutoksia ei olisi huomattu siinä vaiheessa. Mahdollisesti ei mitään, mutta parempi näin päin.

Millä tavalla täältä lopulta lähdetään, sitä on mahdoton ennustaa. Välillä tuntuu siltä, että suurin piirtein kaikki aiheuttaa syöpää, aina hengitysilmasta tai vaatteista lähtien. En voi riittävästi korostaa, miten pahoillani olen kaikkien puolesta, jotka ovat millään tavoin ikinä joutuneet tekemisiin tämän loputtoman kamalan sairauden kanssa, enkä missään nimessä yritä sanoa, että yksikään näistä tapauksista olisi ollut vältettävissä. Kaikkeen ei aina löydy järkevää saati oikeudenmukaiselta tuntuvaa syytä - oma isäni oli aina urheilullinen ja keskimääräisen tervetapainen mies. Jälkeenpäin ajateltuna sinne lääkäriin olisi ehkä voinut hankkiutua vähän aikaisemmassa vaiheessa, mutta eihän kukaan ikinä osaa ottaa ensioireiden ilmaannuttua heti huomioon pahinta mahdollista vaihtoehtoa.

Jonkinlainen seuranta on kuitenkin ainoastaan järkevää. Joten teepä päivän hyvä työ nyt, ja varaa itsellesi aika perusterveystarkastukseen. Niin ja jos poltat, nyt olisi hyvä aika tehdä se viimeinen tumppaus. Jos ei itsesi, niin lähimmäistesi ja lastesi takia.

Kun jää isättömäksi 12-vuotiaana, se jättää tietynlaisen jäljen ihmiseen loppuelämäksi. Sellaista jälkeä en itse toivoisi jättäväni omille lapsilleni. Sitä oppii arvostamaan elinpäiviään, elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista, tajuaa aikamme rajallisuuden ja kuinka tämä yksi elämä on elettävä ilman katumusta ja ollen aina rehellinen itselleen ja omalle palolleen. Mutta tietenkään en olisi valinnut näin.

Tämän kirjoittaminen tuntui yllättävän raskaalta. Se nosti mieleeni yksitellen kaikki läheiset, joista olen ikinä joutunut luopumaan. Vaikka kuolema on vieraillut lähipiirissäni säännöllisin väliajoin, on sen edessä aina yhtä loputtoman avuton ja pieni. Otetaan siis kaikki irti päivistämme, kun vielä voimme.

"We live to dance another day - but now we'll have to dance for one more of us"

-F. Turner