Harras harrastuneisuus

Pyöräilin tänään illalla kotiin treeneistä idioottimainen hymy kasvoillani. Sataa tihkutti kylmästi kuin vain lokakuussa voi, minulla oli hiestä ja osittain pihalla sateessa suoritetusta WODista märät vaatteet, pitkä työpäivä takana ja mahassa melkoinen nälkä. Kotiportaat tuntuivat raskailta paksujen nahkasaappaiden alla. Laukkukin painoi aikalailla. En olisi voinut olla onnellisempi.

Suurimman osan elämästäni en ole harrastanut säännöllisesti. Ja jos olenkin, on se ollut sellaista harrastamista, jossa hankkiudutaan paikkaan x hetkeä ennen harrasteen alkamista, suoritetaan treenit puhumatta kenellekään mitään, ja pukuhuoneen kautta poistutaan katsomatta ketään silmiin. Tämän takia en ikinä ymmärtänyt harrastusten sosiaalista ulottuvuutta - että ihminen voisi poistua kotoaan ihmisten ilmoille olemaan sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden, muka samanhenkisten ihmisten kanssa. Samanhenkisten, joo - läpsystä vaihto, edellinen tunti loppuu ja uusi alkaa. En halua jutella kenellekään enkä halua kenenkään juttelevan minulle.

Tilanne alkoi muuttua pikkuhiljaa mennessäni ensimmäisen kerran töihin kuntosalille. Pelkästään työn puolesta asiaan kuului moikata iloisesti ja vaihtaa kuulumiset. Pian vakiokasvoja alkoi tunnistaa, ja kuulumiset tuli vaihdettua suurimmissa mutkissa. Löysin kuntosaliharjoittelun sosiaaliset ulottuvuudet. Oho, mitäs tämä on?

Äärimmäinen kokemus oli tietysti Espanjassa alkanut Capoeira-harrastus, jossa jokaisen tunnin alussa ja lopussa protokollaan kuului käydä läpsimässä opettajan ja muiden harrastajien kanssa meidän oma tervehdyksemme. Näin tuli väkisinkin otettua katse- ja puhekontakti kanssatreenaajiin, jolloin ujon suomalaisen oli helpompi avata suunsa myös pukuhuoneen puolella, oli sitä yhteistä kieltä eli ei. Espanjalainen mentaliteetti on ihana: saman lajin parissa ei ole vieraita, on vain ystäviä, jotka eivät ole vielä tavanneet. Jokainen uusi ihminen poskisuudellaan, läpsitään ja melutaan läpi. Sitten ollaan samalla viivalla. Samaa porukkaa. Vanhat kaverit.

Suomesta en ajatellut tällaista henkeä löytäväni. Täällä murjotetaan eikä katsota silmiin. Tähän samaan psykoosiin ajauduin itsekin - joukkoharhaan, jossa lähtökohtana on jurottava suomalaisluonne. Että enhän minä olisi tällainen, mutta kun muutkin ovat. Vaikka harva oikeasti ehkä haluaisi olla, ja salaa jopa vihaavat sitä piirrettä suomalaisuudessa. Mutta kiveen hakattu ja tulikirjaimin kirjoitettua tuntuu olevan hemmetin vaikea lähteä muuttamaan.

Nyt kuitenkin poljin tihkusateessa kotiin treeneistä, loistaen onnea, iloa ja tyytyväisyyttä. Itse treeni oli CrossFitille tyypilliseen tapaan ohi alle puolessa tunnissa, mutta aikaa salilla vierähti toista tuntia. Kun ei malta lähteä. Kun on niin hyviä tyyppejä, samanhenkisiä ihmisiä, hyvät jutut.

Tunnen edelleen Tampereelta tosi vähän ihmisiä ja koska teen töitä pääsääntöisesti iltamyöhään asti, sosiaaliset tilanteet ovat kortilla. Siksi ne hetket, kun pääsen salille, hetkeksi hengähtämään, irti kaikesta, viettämään aikaa ja ottamaan rennosti - tuskin sen parempaa terapiaa on minulle tällä hetkellä tarjolla.

Miten paljon yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne vaivaakaan suomalaisia. Nykyään on vaikea kuvitella omaan elämääni tilannetta, jossa en hakeutuisi harrastuksen pariin monta kertaa viikossa - ja nimenomaan sellaisen, joka huoltaa fysiikan lisäksi myös mieltä.

Oi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan, sillä antaa tahtoisin mä suomalaisille löysemmät kielenkannattimet, rohkeutta katsoa silmiin ja laittaa kälättäen. Sitä ikinä tiedä, millaisiin tilanteisiin suun avaaminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan voikaan viedä.