Varoitus: tunteellisuusvaara!

En tiedä, onko taustalla kulman takana odottava inhokkikuukauteni, stressaavan kuukauden meneistyksekäs saattaminen viimeiseen päiväänsä, lepopäivän tarve vai kaksi peräkkäistä aamukuuden herätystä liian lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen, mutta olen tänään ollut jotenkin herkällä tuulella aamusta asti. Tuskin olin kymmentä minuuttia ollut hereillä, kun pimeässä keittiössä kananmunaa tyhjin silmin mutustaen yhtäkkiä muka ymmärsin, miten loputtoman onnekkaassa asemassa minä olen.

Ei pelkästään, että olen syntynyt Suomessa, olen ollut kaikenlaisen väkivallan - niin fyysisen kuin henkisenkin - pelon ulottumattomissa aika pitkälti koko elämäni, olen saanut opiskella mitä haluan, mennä sinne minne haluan, olla kenen kanssa lystää ja ostaa kaupasta aika pitkälti juuri sitä mitä olen halunnutkin ostaa. No, kohtuuden rajoissa, tietenkin.

Minulla on ollut valta tehdä päätös oman elämäni kehityksestä aivan itse. Tietenkään päätökset eivät ole olleet aina niitä helpoimpia: joskus omin teoin olisi voinut joko jäädä tuleen makaamaan, luovuttaa suosiolla ja valita hetkellisesti helpomman tien. Tai sitten voi päättää ottaa koettelemukset elämänopetuksina, joista voittajana selviäminen vie aikaa, kipua ja kyyneleitä, mutta ehdottomasti aina eteenpäin.

Olen lähtökohdin kokenut olevani Hannu Hanhen asemassa - asiat tuntuvat vain loksahtelevan kohdalleen ja tilanteet johtavan toisiin. Kuin olisin syntynyt onnellisten tähtien alla. Mikään ei kuitenkaan ole tullut ilmaiseksi - se on vaatinut kovaa työtä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja ei niin yhdet tai kahdet huutoitkukohtaukset, kun paine tuntuu ylivoimaiselta.

...Mutta kaikki ne valinnat, niin oikeaan osuneet kuin kantapään kautta könytytkin, ovat johtaneet tähän pisteeseen, jossa minulla on Tampereen keskustassa kaunis koti, säännöllinen palkkapäivä rakastamastani työstä (ja jota parempaa en voisi itselleni tällä hetkellä kuvitella), hyvä terveys, koulut käytyinä, jo nyt elämänkokemusta ja nähtyä maailmaa takataskussa, ja ympärilläni syvästi rakastamiani ihmisiä.

Yyyyyyyyyyyyyyh.

Mietin näitä asioita polkiessani kotiin tunteroinen sitten. Ja että pitää muistaa olla kiitollinen kaikesta saamastaan, eikä vain märistä muutamasta ylimääräisestä rasvaprosenttiyksiköstä. Kun kaikki tarpeellinen on jo tässä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, se on tulevaisuuden asia.

Aivan kotikulmallani lokakuisessa lumipyryssä minua vastaan köpötteli rollaattoreineen jo harmaantunut mieshenkilö, jolla oli päässään sellainen kipparinlakki, jollainen isävainaalla aina oli.

Myönnän: kulman taakse ehdittyäni saatoin pillahtaa itkuun. Kaikesta saamastani, kaikesta menettämästäni, kaikesta menneestä ja vielä tulevasta.

Elämä, miten hieno reissu se on.